Kotimaa

Kalamiehen hullut päivät Keski-Suomessa: kalaa voi kauhoa käsin rannalta sankokaupalla – mutta vain parin tunnin ajan

Julkaistu:

Reportaasi
Salaperäinen lohikala kuore nousee syvyyksistä rantaveteen kosketusetäisyydelle kutemaan kerran vuodessa. Muutaman tunnin ajan muikun veroista herkkua nousee haavilla määrättömästi – ja sitten se on ohi.
Varomaton askel märällä kivellä, ja ärjyvä koski tarjoaisi viimeisen kyydin. Sen kuohuihin ja pärskyihin ei sovi horjahtaa, kun kevät näyttää voimaansa koskessa.

Jalkojen juuressa ikiaikainen kuoreennostopaikka Laukaan Kuhankoski kuohuu valkoharjaisena hornana tavallistakin väkevämpänä lumitalven jälkeen.

Aurinko on painunut metsänreunan taakse. Hetken pitäisi kellonajan, tai oikeastaan hämärän puolesta olla kuoreiden saapumiselle otollinen. Mutta onko päivä oikea?

Sitä pohtii rannan pieni, mutta sitäkin omistautuneempi kuoreenpistäjien joukko. Aikaa tapetaan kosken pyöreiksi hiomilla kivillä. Silloin tällöin joku kauhaisee haavilla eli liipolla vettä. Havas piirtyy pimenevää iltataivasta vasten. Joko nyt verkossa pyristelee toivottu saalis? Ei vieläkään mitään.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Kuoreen kutuvaellus on pohjoisen kevään mykistävä luontonäytelmä. Syvissä ja kylmissä vesissä viihtyvät kuoreet nousevat parina iltana vuodessa valtavina parvina matalaan rantaveteen kutemaan. Auringon laskettua vesi kuhisee ja poreilee muutaman hetken pieniä hopeakylkisiä lohikaloja niin sakeana, että niitä voi kauhoa käsin matalasta rantavedestä – haavista puhumattakaan.


Sitten yhtä nopeasti kuin kaikki alkoi on näytelmä ohi. Salaperäiset vaelluskalat uivat takaisin järven syvänteisiin yhtä odottamatta kuin tulivatkin – palatakseen taas samoille kutupaikoille vuoden kuluttua toukokuussa. Mutta milloin se tapahtuu, sitä ei tiedä kukaan.

Sitä tässä nyt odotellaan. Toiset jo viidettä iltaa, kuten lähistöllä asuvat Raimo ja Airi. Heille kuoreenpisto on osa kevään perinnettä, on ollut jo vuosikymmeniä. Yhtenä iltana koskesta nostetaan koko vuoden kuoreet ruuaksi. Kuoreita ei vain ole näkynyt.

Virran alapuolella asuva Matti on saanut erityisen lupaavan merkin. Verkkoon edellisyönä uineiden kuhien vatsat olivat pullollaan kuoreita. Se on luonnon oma vihje siitä, että sakeat kuoreparvet ovat matkallaan ikiaikaiselle kutupaikalleen kosken suvantoon muutama kilometri ylöspäin. Mutta kuoreet antavat yhä odottaa itseään. Ehkä virta on niin kova, että se hidastaa pienten etusormen mittaisten hopeakylkien pyristelyä.

On aikaa tappaa aikaa tarinoilla. Koskelle johtavan tien varressa sijaitsevan pappilan kappalainen aikanaan nuhteli rippikoulupoikia, jotka katekismuksen opettelun sijasta karkasivat iltamyöhään kuoreen pistoon. Joka ajan nuorisolle löytyy omat paheensa.


– Tuohon tuli aikanaan tie. Siitä lähitalojen sikaloihin haettiin peräkärrykuormallisia kuoreita, Raimo näyttää jo umpeen kasvanutta rinnettä.

Se tuntuu lähes rikolliselta, syöttää terveellistä ja maultaan moitteetonta kalaravintoa rehuna sioille. Mutta ei kuoreen arvo ruokakalana ole kovinkaan monelle suomalaiselle vieläkään tuttu. Jotkut muistavat historiasta ajat, jolloin kuoretta vietiin Pietariin herkuksi.

Ja maistuu se yhä. Kalastaja Pentti Linkola tarinan mukaan pisteli pehmeälihaisia kuoreita suuhun sellaisenaan. Eikä se taida olla vielä mikään miehuuskoe. Kuoretta, muikunkokoista, vaalealihaista lohikalaa, voisi makunsa puolesta verrata kuhaan.

Näillä kohdin kuoreita on odotettu ammoisista ajoista. Muutama kilometri kuoreen tältä kutupaikalta vesireittiä ylöspäin kohoavat jyrkässä kallioseinämässä Saraveden kivikautiset kalliomaalaukset, lajissaan Pohjoismaiden suurimmat. Joskus 7 900 vuotta sitten ihmiset ovat ikuistaneet elämäänsä liittyvien veneiden ja saaliseläinten kuvia punamullalla kallioseinään.

Samoihin aikoihin muinais-Päijänne äkkiarvaamatta puhkaisi Salpausselän Heinolan harjun kohdalla ja käänsi lasku-uomansa pohjoisesta etelään. Pohjoisempana Päijänteen yläpuolisella vesireitillä kalliokynnyksiin syntyi koskia.

Ainakin siitä asti ellei pitempäänkin ovat kuoreet nousseet näille virtapaikoille kutemaan.

Erään teorian mukaan merikaloihin kuuluva kuuluva kuore jäi jääkauden jälkeen vangiksi sisävesiin, kun Atlanttiin yhteydessä ollut suolainen Yoldianmeri maankohoamisen vuoksi kuroutui irti valtamerestä noin 10 900 vuotta sitten. Ihminen ei vielä ollut ehtinyt seuduille, joissa kuore jo eli.

Kalliomaalauksia maalanneille esi-isille helposti rantavedestä haaveilla pyydettävät kuoreet olivat ravinnonlisä ennen luonnon pyrähtämistä kasvukauteen. Huhti-toukokuun taitteessa talven ruokavarastot olivat ehtyneet. Kevät oli nälkäkuolemien aikaa. Siksi kuoreen nousu oli hengissä pysymisen kannalta olennainen vuodenkierron tapahtuma.

Nousun ajoituksen suhteen nykyihminen ei ole yhtään viisaampi, vaikka meillä on käytössä kalenterit ja lämpömittarit. Jäiden lähtö ja koivun hiirenkorvien aste ovat ajattomia mittapuita. Kuoreparvien äkillinen nousu rantaveteen on yhtä mystinen luonnonihme ja ihmiskontrollin ulottumattomissa oleva yllätys kuin tuhansia vuosia sitten.

Ehkä juuri siinä saaliin väijymisessä ja luonnon armoille jäämisessä piilee kuoreenpiston ikiaikainen viehätys, joka sukupolvesta toiseen vetää ihmisiä kosken partaalle öitään valvomaan.

– Seitsemän astetta, Raimo sanoo ja nostaa mittarin kosken kuohuista.

 

Kyse on kalan aivoituksista, ja sen edessä nykyihminen on yhtä aseeton kuin esi-isämme.

Veden lämpötilan mittaaminen on yksi tapa ennustaa kuoreen nousua. Kalatutkijoiden mukaan veden lämpötila saattaa olla ratkaiseva tekijä kuoreen kutuvaelluksen käynnistymiselle. Eräissä vesistöissä kudun on laskettu alkavan, kun vesi on noin neliasteista.

Toinen laukaiseva tekijä voi olla valon lisääntyminen vedessä, mikä käynnistää kalan lisääntymiskellon, käskyn kokoontua alapuolisesta 63 neliökilometrin Leppävedestä Kuhankosken kuohujen huuhtomalle hiekkapohjalle kutemaan.

Yhtä kaikki kyse on kalan aivoituksista, ja sen edessä nykyihminen on yhtä aseeton kuin esi-isämme. Vaan yksi apu kosken partaalle asettuvilla aikamme lippoajilla on, josta kalliomaalarit saattoivat vain haaveilla: kännykkä.

Voimalaitospadolla päivystävien nuorten lippomiesten puhelimeen piipahtaa tieto, että parikymmentä kilometriä alempana Vaajavirrassa Päijänteen kuoreet jo nousevat. Taskulampun valokeila ei kuitenkaan näytä Kuhankosken alla ensimmäistäkään kuoretta.

Kun varkain kellonviisarit ovat kulkeneet yli puolen yön. Tänään kuore ei noussut. Lippoporukka lähtee kompuroimaan kosken rantaa ylös.

– Tuletko huomenna?

– Totta kai!

Koittaa uusi yritys. Helteinen päivä on kääntynyt illaksi ja nostanut siinä ohessa veden lämpötilaa asteella kahdeksaan. Se lupaa hyvää, mutta taivaalla näkyy myös toinen rohkaiseva merkki: tiirat ovat alkaneet kierrellä kosken partaalla. Nekin odottavat pääsevänsä osalliseksi rantaveteen nousevasta kuoremassasta.


Silloin tällöin taskulampulla valaistaan pohjaa. Ei mitään.

Kuoreen lippoaminen on siitä erityinen kalastuksen muoto, että siinä kateutta ei tunneta. Kaloja riittää jokaiselle. Vastapäätä koskea asettunut toinen porukka lupaa antaa valomerkkejä, jos sieltä alkaa nousta. Valomerkit ovat nopea tapa viestiä, sillä huuto ei kanna kuohuvan kosken pauhun yli.

Kauhaisu haavilla myötävirtaan... ei mitään. Onko reissu taas turha? Kuinka monta yötä pikkukala valvottaa? Ennen iltakymmentä kuoretta ei ole saatu, illan pitää pimetä.

Hieman ennen yhtätoista Raimo pistää rutiininomaisesti haavin veteen ja uittaa sitä myötävirtaan.

– Ensimmäinen!

Etusormenmittainen kuore potkii haavissa. Satojentuhansien yksilöiden muodostaman parven kärkijoukossa kutupaikalle uinut rohkea tapasi tiensä pään. Ja sen vanavedessä ui uusia kuoreita tummana mattona tuhansittain ja tuhansittain.

 

Niiden uiminen tuntuu saappaan läpi kevyenä kutinana. Kuin seisoisi sakeassa kalakeitossa.

Ensimmäisenä kutupaikoille tulevat pienet, monen mielestä parhaat vuoden ikäiset kuoreet. Kutemisiän kuore saavuttaa vuoden parin ikäisenä, jolloin se on järvissä 6–9 senttiä pitkä.

Kaikki tapahtuu nopeasti. Seuraavalla pistolla nousee jo kourallinen kuoreita, minuutin kuluttua yksi haavinkauhaisu täyttää puoli ämpärillistä, satoja kuoreita.

Taskulampun valokeilassa vaalea hiekkapohja peittyy kalaparvesta. Niiden uiminen tuntuu vedessä seisovan saappaiden läpi kevyenä kutinana. Kuin seisoisi sakeassa kalakeitossa. Kalat saavat veden pinnan kuhisemaan ja pyörteilemään.

Jos BBC:n Avara luonto -sarjan tekijät tietäisivät, mitä Kuhankosken voimalaitoksen alapuolella näinä parina toukokuun yönä tapahtuu, he rientäisivät kuvausryhmineen paikalle. Mutta eivät tiedä, eikä asia ole tuttu monelle suomalaisellekaan.

Ämpäri täyttyi parilla kolmella haavin kauhaisulla. Sitten haavin alle uusi. Muutamassa minuutissa on pyydetty parikymmentä kiloa sormenmittaisia kuoreita. Kaikki ovat saaneet tarvitsemansa. Kuoreenpistäjät kompuroivat ämpäreitä kantaen pimeää koskenvartta ylös. Lyhyt, mutta sitäkin kiivaampi kuoreenpistosesonki on tältä vuodelta ohi.

Aamulla alkaa kuoreen perkaaminen, kala niskasta nurin ja suolet tulevat ulos. Joku puhuu kuoreen haisevan epämääräisesti kurkulle. Minusta se tuoksuu kalalle.

Illalla osa kaloista päätyy savustukseen. Kalatalouden keskusjärjestön mukaan kuore on erinomainen ruokakala. He tuntuvat tietävän. Maku on tosiaan loistava.

Jostain syystä kuore Osmerus eperlanus ei ole ruokakalana Suomessa arvossa. Venäjällä sitä suositaan yhä. Kaakkois- ja Itä-Suomesta Pielisjoen latvoilta asti kuoretta vietiin aikanaan Pietariin herkuksi. Keski-ja Itä-Euroopassa kuore on myös arvostettu ruokakala.

Kuore on kenties Suomen väheksytyin ruokakala. Syömme mieluummin kasvatettuja lohikaloja, siikaa, nieriää ja kirjolohta, jotka usein tuodaan ulkomailta, vaikka omista vesistä saisi luomuna kasvanutta lähikalaa. Hämäläinen sanonta ennen teollisesti tuotettua lohta toteaa kun on kuorta kupissa, niin ei lohta mieli tee.

Kuten monen herkun kohdalla, resepti on yksinkertainen. Päättömiksi peratut kuoreet kieritellään ensin kananmunassa ja sitten ruisjauho-suola-mustapippuri-seoksessa. Pannulle nokare voita ja ruoka on valmis. Toki lisukkeeksi voi tarjota vaikka aiolia, mutta ilmankin pärjää.

Suurelle yleisölle kuore on tuntematon ruokakala. Siuronkosken kuorekarnevaalit ovat ehkä tunnetuin kuoreen ympärille syntynyt tapahtuma. Muita tunnettuja nostopaikkoja ovat esimerkiksi Kangasalan kaivanto, jossa keväisin järjestetään myös kuoreen lipontatapahtuma, sukua Paltamon Kiehimäjoen Norssikarnevaalille.




Ikaalisten Lahonkoski, Huopionkoski, Pielisjoki, Kyrösjärven Vääräjoki, Suomenniemen Kiesilänkoski, Hauhon Lehdesmäjoki, Halistenkoski Turussa, kelpo lippopaikkojen lista on pitkä.

Kuoreen lappaminen haavilla voi tuntua ryöstökalastukselta, mutta tutkijat pitävät sitä kalakannalle harmittomana. Nopeakiertoinen kuore kestää voimakasta pyyntiä. Esimerkiksi Kuhankosken alapuolisen Leppäveden kuorekannan kestävä vuosittainen pyyntimäärä voisi olla 20 000– 60 000 kiloa, joten aivan nopeasti haavilla sitä ei illassa parissa nosteta.

Yhtä varmasti kuin koivu puhkeaa hiirenkorvalle, nousevat kuoreet taas ensi vuonna sakeina miljoonapäisinä parvina koskiin ja virtapaikkoihin. Mutta tarkkaan ottaen milloin, sitä ei voi tietää. Siitä se kumpuaa, kuoreen piston ikiaikainen jännitys.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt