Kotimaa

Nälkä kurni voittajatarinoissa – IS:n ja Yhteisvastuukeräyksen järjestämään kirjoituskilpailuun osallistui lähes 60 suomalaista

Julkaistu:

Minun on nälkä -aiheinen kirjoituskilpailu innoitti lähes 60 suomalaista kirjoittamaan kokemuksistaan nälästä. Tasokkaista teksteistä valikoituivat nämä neljä voittajaa.

Sweet dreams (1. sija)

Herään taas yöllä siihen tunteeseen. Hetken luulen tukehtuvani, kun kouristus tulee. Samaan tahtiin kuin unen rippeet haihtuvat vähitellen päästäni, huomaan että kouristava tunne ei olekaan rintakehässäni. Se asettuu jonnekin syvälle vatsan pohjaan. Tuntuu, kuin koko vatsan alue olisi yksi suuri tyhjiö, jonka alipaine imee minua kasaan. Kuullessani murahduksen yritän hiljentää sitä puristamalla vatsaani kaksin käsin. Kunpa lapset eivät heräisi siihen. Puristaminen ei kuitenkaan auta, kuten ei auttanut edellisenä yönäkään, eikä viime viikolla.

Päivällä luin taas lehdestä säästövinkkejä. Kun suunnittelee kauppalistan etukäteen, voi säästää kauppalaskussa. Mutta miten voin tehdä etukäteen listan, kun vasta kaupassa näen, mitkä tuotteet ovat punaisella ”miinus kolmekymmentä prosenttia” -lapulla merkittyjä? Senkin jälkeen täytyy vielä tehdä laskutoimitus kilohinnasta. Osa tuotteista on silti liian kalliita vaikka olisi tarjouksessakin.

Pakastealtaalla vierailu on minulle kuitenkin aina juhlaa. Kierrän aina sitä kautta, vaikka olisin ostamassa vain leipää ja maitoa. Pakastealtaan pohjalla hyisessä pedissään makaa kilotolkulla kotimaisia ja ulkomaisia marjoja pakattuina pieniin värikkäisiin pusseihin. Katselen niiden kilohintoja ja tunnen itseni rikkaaksi.

Olen kova marjastamaan. Ja sienestämään, sanovat. Ja olenhan minä. Metsässä käyminen ei maksa mitään. Kun lapsille pakkaa evääksi mehua ja voileivät, metsäretkestä tulee pieni seikkailu. Heinäkuussa kypsyvät mustikat värjäävät lähimetsän mättäät sinisellään, eikä minulla ole varaa jättää niitä sinne. Loppukesän aikana pakkaan pusseihin vadelmat ja mustikat. Puolukoita ja sieniä voi kerätä samalla reissulla. Otan kiitollisena vastaan tuttavan lahjoittaman Ikean kassillisen omenoita.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

 

Kilo perunoita maksaa 79 senttiä. Unilääkkeen hinnalla ostan perunaa koko perheelle kuukaudeksi.

Kun jaksan nähdä vaivaa, saan kesän ja syksyn aikana säilöttyä suuren aarteen. Niinä hetkinä iltaisin, kun lapset ovat jo menneet nukkumaan ja istun hämärässä keittiössä kuuntelemassa mehumaijan hiljaista porinaa, tunnen isoäitini läsnäolon. Kaarnikka ei ole roskamarja, vaan antaa ylellisen maun mustikkamehuun. Ja jos onnistuu löytämään makeamarjaisen pihlajan, sen kasvupaikka painetaan tiukasti muistiin. Kuulen mielessäni esiäitieni hyräilemät hymnit heidän samotessaan suomalaisia metsiä pärekori käsivarrellaan etsimässä ravintoa jälkikasvulleen.

Käännän kylkeä. Uni kaikkoaa vain kauemmas. Pitäisi saada levättyä. Mutta pelko ja huoli tulevasta vyöryy päälleni yön pimeinä tunteina. Unilääke auttaisi, mutta resepti on edelleen koskematon. Päivät ovat valintoja täynnä. Pieniä arkisia valintoja. Valintoja, joita joidenkin ihmisten ei tarvitse tehdä, mutta jotka minä teen niin tottuneesti, etten kiinnitä niihin edes huomiota. Kilo perunoita maksaa 79 senttiä. Unilääkkeen hinnalla ostan perunaa koko perheelle kuukaudeksi. Peruna onkin loputtoman muuntuvainen ruoka-aine. Lapset tykkäävät siitä kuitenkin yksinkertaisena. Nokare voita sulaa kuuman keitetyn perunan päälle hetkessä ja korvaa kastikkeen.

En ole kuitenkaan surullinen. Suru jäi jo jonnekin vuosien taakse kun hyväksyin tilanteen. Konkurssi tuntui pelottavammalta ajatukselta aiemmin. Kaiken menettäminen ei ole todellisuudessa niin pelottavaa kun voisi kuvitella. Kamalampaa on ihmisten sääli ja ymmärtämättömyys. Kuinka vaikeaa onkaan tunnustaa tilannetta edes itselleen, kuinka sen voisi selittää muille? Tiedän, ettei pitäisi jossitella. Silti joskus öisin valvoessani saatan miettiä, millaista elämä olisi, jos kaikki olisikin mennyt hieman toisin.

Ajatukset alkavat harhailla. Uni on vihdoin tulossa.

Hetkin ennen nukahtamista ajattelen vielä aamua ja kaurapuuroa. Kuinka ensimmäistä lusikallista ei ikinä malta jäähdytellä tarpeeksi. Se tulee aina syötyä liian kuumana, niin että puuro polttelee vielä hetken aikaa vatsan pohjalle pudottuaankin. Näen mielessäni puuron päällä keon jäisiä mustikoita ja niiden pinnalla kimaltelevat vaaleanpunaisiksi värjäytyneet sokerikiteet. Kuin pieniä kristalleja. Hunaja valuu niiden päälle ensin juoksevana, mutta jähmettyy pian kruunaamaan aterian kultaisena kuorrutteena. Vesi herahtaa kielelleni ja valuu suupielestä tyynylle kun nukahdan. Enää kolme tuntia aamuun.

Riika Lindell (Nimimerkki Hiutale)

Raadin perustelut: Koskettava katkelma elämästä, mietteistä yön tunteina, kun huoli toimeentulosta painaa. Hyvin kirjoitettu teksti henkii sinnikkyyttä ja positiivisuutta, ihmisen kykyä selviytyä. Se on myös aisteja hivelevän kaunis kuvaus vähistä ruokakaapin antimista, kuin oodi suomalaiselle perusruoalle.


Me köyhät häpeämme hiljaa (2. sija)

Sain välikädeltä sikalaan vietäväksi tarkoitettua vanhaa leipää. Olen kiitollinen. Siinä ei ole hometta. Sioille tarkoitetun ruuan syöminen kuitenkin ylittää jonkun rajan. Tuntuu jostain syystä vielä häpeällisemmältä kuin roskakatoksesta pakeneminen, dyykkaamisesta suuttuneen vihaisen roskapussin tuojan karjuessa perään loukkauksia.

Pelkään, että luokkakaverit saavat tietää. Häpeän köyhyyttäni. En kutsu ketään koulusta käymään. He ovat pääosin keskiluokkaisista tai rikkaista perheistä ja puhuvat arvostellen kaltaisistani. Pidän verhot kiinni, ettei karu asunto näy pihalle. Toivoisin että minua pidettäisiin normaalina. Kun vaatteilleni naureskellaan, vastaan etten välitä muodista ja pinnallisuudesta. Ei ole koskaan ollut varaa osallistua opiskelijoiden yhteisiin aktiviteetteihin. Köyhänä ajautuu helposti ulkoreunalle.

Moni muukin Suomessa ja kaikkialla maailmassa on köyhä ja nälissään. Silti häpeän. Onko omaa syytäni, ettei minulla ole ollut onnea päästä töihin hakemiini työpaikkoihin? Ettei minulla ole ollut läheisiä joilta saisi taloudellista tukea. Etten ole voittanut lotossa. Etten uskalla ottaa epävarmassa tilanteessa lisää lainaa. Etten haluaisi vaatia mitään, tai edes pyytää. Köyhyyden ja nälän ei pitäisi tehdä ihmistä huonommaksi kenenkään silmissä.

Kyynelet tipahtelevat kuivalle leivälle. Itken, mutta samalla naurattaa. Tämä on oikeasti jo kaiken huippu. Symboloiko tämä arvoani yhteiskunnassa. Moniko tietää, että Suomessa jotkut ihmiset joutuvat syömään sian leipää. Sioilta viety leipä kuitenkin vaientaa toistaiseksi parkuvan vatsani.

 

Moniko tietää, että Suomessa jotkut ihmiset joutuvat syömään sian leipää.

Olen löytänyt parittoman, uskoakseni pistosuojatun käsineen, jolla pengon jopa aseman roskiksia, kun neulat eivät mene siitä läpi. Tykkään kerätä pulloja. Sanotaanhan että on hyvä, jos kaikilla olisi mahdollisuus harrastukseen. Huumorikin tummuu, kun osattomuus jatkuu pitkään. Mutta apajilla on usein muitakin, ja vetäydyn karkuun, kun toiset elehtivät vähänkin aggressiivisesti.

Ei tällä juuri ansaitse, kun en ole kovempi. En tiedä mistä saisin rahaa. On taas nälkä. Maanantaina on onneksi koulua ja kouluruoka. Olen siitä kiitollinen. Lukemattomilla ihmisillä on asiat paljon huonommin. Monilla suomalaisilla on vatsat täynnä vasta ensi kuun alussa.

Moraalini ei salli varastamista tai muuta rikollista, enkä ole niin rohkea, että pystyisin kerjäämään. Avun vastaanottaminen ystäviltä tuntuu vaikealta, kun tiedän, että auttajien taloudellinen tilanne on lähes yhtä heikko kuin omani. Suomi ei ole kaikille hyvinvointivaltio. Jos haluaisi säilyttää luottotietonsa ja itsekunnioituksensa, käytettävissä olevalla rahasummalla ei voi Suomessa kauaa elää.

Onko tässä sinnittelyssä järkeä? Olisiko jo aika jättää vuokra, lainanlyhennykset ja muut laskut maksamatta? Vain luovuttaa.

Me köyhät häpeämme hiljaisuudessa. Yritämme kaikin tavoin piilottaa nälkämme ja itsemme parempiosaisten katseilta, ettei meitä halveksuttaisi lisää. Eivät läheskään kaikki tarvitsevat kykene menemään edes leipäjonoihin. Aiemmat torjumiset ja asenteet estävät pyytämästä apua. Toivoisimme olevamme niin kuin muut. Siksi pärjäävät voivat halutessaan leikkiä niin kuin nälkää ei olisi.

Ohitan linja-autopysäkin ja sen mainokset, ei ole rahaa bussilippuun. Nuokin valoisasti hymyilevät ihmiset ovat täällä vain kuvia, täynnä lupauksia jotka eivät auta meitä. Asuvatko he oikeasti tässä samassa maassa ja ymmärtävätkö he millaisia haavoja heidän aktivointi- ja muut toimensa viiltävät hiljaisiin ihmisiin.

Tunnen hyväosaisia vain lehtien kuvista. Olisivatpa he täällä oikeasti, kuulemassa. Kysyisin ymmärtävätkö he, että Suomessakin on vanhuksia jotka syövät perunankuoria nälkäänsä, ihmisiä jotka joutuvat myymään itseään koska tarvitsevat perheelleen leipää, ja lapsia jotka varastavat vatsansa pakottamina. Tietävätkö he, että nälkä on olemassa Suomessakin. Mutta ei nälkää haluta kuulla. Haluta uskoa. Eikä kukaan näe nälkää palelevan ohikulkijan paksun vaatekerroksen alta.

Olen kuullut monesti, että jokaisella on mahdollisuus pärjätä elämässään, jos tarpeeksi yrittää. Siksi olen aina yrittänyt kovasti, pyrkinyt olemaan mahdollisimman ahkera ja hyvä ihminen. Että pärjäisin paremmin kuin vanhempani ja voisin vielä joskus auttaa äitiä. Silti olen tässä tilanteessa. Yritän opiskella toiseen ammattiin, jos sitten työllistyisin.

Mutta kuinka kauan kukaan jaksaa toivoa toivottomassa tilanteessa? Mitä kenestäkään voi tulla ilman yhteisön tukea? Ei maha kuristen ja katse verensokerin laskemisen sumentamana jaksa levätä, opiskella, eikä edes haaveilla paremmasta. Tunnen paljon itseäni huono-osaisempia, joilla on taustallaan vakavia maksuhäiriöitä, velkoja eri suuntiin, häätöjä, päihde- ja mielenterveysongelmia, kaikenlaista rikollisuutta ja ties mitä. Minulla ei ole. Vielä. Mutta olen reunalla ja kyllä se pelottaa. En tahtoisi pudota.

Nimimerkki Reunalla

Raadin perustelut: Hätkähdyttävä ja ajatuksia herättävä teksti, jonka toivoisi jokaisen suomalaisen lukevan. Karu kuvaus suomalaisesta köyhyydestä, reunalla elävistä ihmisistä, jotka häpeävät tilannettaan, mutta yrittävät selviytyä hiljaa, ketään vaivaamatta. Oman tilanteensa kuvauksen lisäksi kirjoittaja pohtii köyhyyttä ja nälkää ansiokkaasti koko yhteiskunnan näkökulmasta.


Koululaisen nälkä (3. sija)

Suomi oli juuri selviytynyt uuvuttavasta sodasta ja elettiin sen jälkimaininkeja; ankaraa pula-aikaa. Kotini oli korvessa, kaukana kaikesta, missä omillaan yritettiin tulla toimeen. Ruoka oli kortilla, suolasilakkaa sai vapaasti. Torpassa hartaana siunattiin itsemme aterialle, vaikka antimet kuinka vähäisiä oli.

Oli vakava asia mennä korvesta kouluun. En omistanut kenkiä ja sisaren kengät sekä nuhruinen olemukseni laukaisi kylän pojissa odottamattoman kiusaamisvimman. Häpesin itseäni sydämen pohjasta. Häpeä on pahin seuralainen minkä tiedän, seuraavina kiusaajat ja nälkä.

Mutta siitä nälästä pitikin kirjoittaa, se oli jokapäiväistä ja rankkaa, nyt vihdoin tunnustan syntini. Varastin istuinkaverini eväät ennen kuin edes tekoani tajusin. Itsellä oli eväitä vain kahtena pisimpänä päivänä kun muulloin emme saaneet eväitä kouluun. ”Siellähän on ilmainen ateria”, sanottiin kotona.

Eväättömänä päivänä oli kauhea nälkä, vaikka kunta kustansi kullekin lautasellisen soppaa tai puuroa. Annos syötiin pulpetilla omalta lautaselta, juotavana eteisessä yhteinen vesisanko. Parempiosaisilla oli äitinsä täyttämä maitopullo, suljin silmät ja kuvittelin hörppääväni pullosta. Ymmärsin silloin ja nyt vielä paremmin sen nälkäisen fantasiaksi. Ruokahuollossa kukin avusti, vietiin määräannos puolukoita puuroaineiksi. Kuusijuhlapullaan vietiin pari desiä jauhoja ja keittäjä leipoi pullat.

 

Ei tästä koskaan puhuttu ja vain minä tiedän mihin leipä katosi.

Olipa taas eväätön päivä, istuin silloin Martin kanssa ja seurasin vesikielellä kuinka hän tunnin alussa, opettajaa odotellessa, kaivoi repusta herkullisia voileipiä, haukkasi palan ja sujautti loput reppuun. Naulitsin katseeni leipään, mitään muuta en pystynyt ajattelemaan. Nälkä vain lisääntyi.

Olin järjestäjä ja välitunnilla yksin luokassa, hiukova nälkä kurni mahaa. Ajattelin; maistanpa hiukan Martin leivästä. Sen tein, haukkasin palan mahtavasta limpun siivusta ja heti maistoin taivaalliset maut. Minut valtasi hallitsematon ahmimisrefleksi, hetkessä hotkaisin koko voileivän. Pöllähtäneenä seisoin tyhjä paperi kädessä ja sujautin sen kiireesti reppuun.

Pelko tuli seuraavaksi; kuinka ihmeessä tämän selität? Tunti alkoi, odotimme opettajaa luokkaan, Martti pahus muisti evään lopun, tottunein liikkein kopeloi reppua, hämmästyi paperin tyhjäksi. kaivoi repun pohjaa, josko sinne putosi.

Minä sydän jyskyttäen seurasin pulpetin toisella puolella. Kurkusta kuristi. Opettaja tuli sopivasti, tunti alkoi, en uskaltanut vilkaista Marttiin päin ollenkaan, eikä hän mitään virkkanut ja hieman rauhoituin. Tunnin lopulla pelko lisääntyi, josko joudun puhutteluun ja jos vielä opettajan kautta.

Tunti ja päivä päättyi, kaikilla kiire kotiin. Järjestäjänä jäin pyyhkimään taulua ja ikkunasta seurasin lähteekö Martti kotiin, niin teki ja onneksi asui toisella suunnalla kuin minä. Ei tästä koskaan puhuttu ja vain minä tiedän mihin leipä katosi.

Kuitenkin kannoin pahaa omaatuntoa pitkään, ehkä liiaksikin kun tapaus on harmaissa aivosoluissa kuin filmi.

Jaakko Ylimys

Raadin perustelut: Muisto köyhästä lapsuudesta, häpeästä, nälästä ja pelosta vuosikymmenten takaa, kun sotien runtelema Suomi kamppaili jaloilleen. Kirjoittaja kuvaa koskettavasti, miten yksi luokkakaverilta varastettu voileipä, on piinannut häntä vuosikymmenten ajan. Nälän tunne sai lapsen toimimaan refleksinomaisesti, mutta tieto siitä, että toisen omaa ei olisi saanut ottaa, oli vieläkin vahvempi.


Piilotettu nälkä (3. sija)

Nälkä on sitä kun kaksi koulutettua ihmistä ajautuu ilman omaa syytään pätkätöihin ja työttömyyteen.

Nälkä on sitä kun aamulla heräät, näet maailman kauneimmat lapset kotonasi ja pelkäät lähettää heidät ulkomaailmaan sillä joku voikin tajuta että he ovat köyhiä ja nälkäisiä.

Nälkä on sitä kun yrität kaikin keinoin varjella lapsiasi etteivät he joutuisi kärsimään köyhyydestä ja puutteesta sillä loppuviimeksi syytät itseäsi joka päivä siitä että perheelläsi on nälkä.

Nälkä on sitä kun katsot ulos ikkunasta kun muut harrastavat, matkustavat ja käyvät töissä. Itse pelkäät puhelimen pirinää ja postin hakemista.

Nälkä on sitä kun et pysty avaamaan pöydälläsi lojuvia perintälaskuja koska tiedät ettei sinulla ole varaa maksaa niitä sillä jos maksat, on sinulla entistä enemmän nälkä.

 

Nälkä on sitä että asut omakotitalossa ja ajat hyvällä autolla kauppaan bensatankki tyhjänä tililläsi kymmenen euroa kolmen päivän ruokarahaksi.

Nälkä on sitä kun kotonasi on punaisen lapun tuotteita ja lapset häpeävät pyytää kavereita kotiinsa.

Nälkä on sitä että asut omakotitalossa ja ajat hyvällä autolla kauppaan bensatankki tyhjänä tililläsi kymmenen euroa kolmen päivän ruokarahaksi.

Nälkä on sitä kun lapsesi kysyvät voivatko mennä Heseen ja vastaat että heidän täytyy tulla kotiin syömään paistamiasi kananmunia.

Nälkä on sitä kun koet olevasi täysin yksin koko yhteiskunnassa ja luet katkerana uutisia muiden ihmisten elämästä etkä enää näe mitään hyvää omassa elämässäsi.

Nälkä on sitä kun Kelan, seurakunnan ja sosiaaliviraston verkot eivät huomaa ns. hyväosaisten nälkää sillä ainahan voit myydä autosi, muuttaa pienempään asuntoon ja vaihtaa paikkakuntaa lastesi ja oman mielenterveytesi kustannuksella.

Nälkä on sitä kun kaivat kaapistasi siistit merkkivaatteet ja menet pitämään pokkaa muiden vanhempien keskelle vanhempainiltaan ja mietit samalla mistä teet iltapalan taas tänä iltana lapsillesi kun tulet kotiin.

Nimimerkki Nälkä-äiti

Raadin perustelut: Kirjoittajan teksti herättää pohtimaan, millaisia elämäntilanteita näennäisesti hyvin toimeentulevien perheiden kotien seinät kätkevät. Kuinka moni yrittää pitää päivästä toiseen kulisseja yllä, vaikka talous on romahtamassa käsiin? Kuka näkee heidän hätänsä?

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt