Anna Perhon kolumni: Voisiko kulttuurisesta lainailusta tulla normaalia toimintaa? - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Anna Perhon kolumni: Voisiko kulttuurisesta lainailusta tulla normaalia toimintaa?

Kuvituskuva
Julkaistu: 13.5.2018 8:08

Olisiko toisten ihmisten sietäminen hieman helpompaa, jos kulttuurisille symboleille ei ylipäätään annettaisi niin voimakkaita merkityksiä kuin nyt tapahtuu?

Kulttuurinen omiminen on herättänyt voimakasta kansalaiskeskustelua, kun Yleisradio lopetti yhden lastenohjelman. Tosin kohussa unohtui, että Ylen strategian ydin on katsojalukujen aktiivinen vähentäminen lopettamalla ohjelmat, joilla on katsojia. Niinpä Herra Heinämäenkin tapausta olisi voitu tulkita vain tämän toimintatavan luonnollisena ilmentymänä.

Lopettamispäätös vei joka tapauksessa keskustelun kuudessa twiitissä tuttuihin, refleksinomaisiin päätelmiin: valkoisen, lihaa syövän luterilaisen ihmisoikeudet ovat taas kerran peruuttamattomasti uhattuina, ja kohta ihmiset voivat sitten varmasti mennä koiransa kanssa naimisiin.

Reaktiot eivät ole korrekteja, mutta ymmärrettäviä. Omimiseen puuttumisen merkitystä on vaikea hahmottaa, koska meillä itsellämme ei elämän lottovoittajina ole juuri kokemusta siitä, miltä omimisen kohteena oleminen tuntuu.

Olisikin kiinnostavaa nähdä, miten reagoisimme, jos vaikkapa maahanmuuttajat loisivat Youtubeen sketsisarjan, jossa käytöstavoista vapaa, kulahtaneisiin collegeunivormuihin pukeutuva, töitä vieroksuva päähenkilö ryyppää ja hakkaa perhettä ”kuten kaikki suomalaiset”.

Sukeutuisiko meistä silloin ”ammattiloukkaantujia”, josta syytämme muita ryhmiä aina kun he älähtävät, vai nauraisimmeko vapautuneesti tällaiselle stereotyyppiselle hassuttelulle?

Omimiskeskustelun kummallisimpia piirteitä on se, että kummatkin ääripäät ajavat tavallaan samanlaista agendaa: valkoisen ylivallan puolustajat haluaisivat, että rodut ja kulttuurit eivät sekoitu keskenään. Toinen laita ajaa samaa asiaa, kun se haluaa rajoittaa kulttuuristen merkkien omimista ja korostaa tätä kautta kulttuurien välisiä rajoja.

Miten reagoisimme, jos töitä vieroksuva päähenkilö hakkaa perhettä ”kuten kaikki suomalaiset”?

Yhdysvallat on appropriaatiokeskustelujen edelläkävijä, tietenkin. Laittomien eurooppalaisten maahanmuuttajien aikanaan kansoittama manner on kulttuurien hornankattila, jossa aihetta appropriaatioreaktioihin on rajattomasti.

Yhden lisäulottuvuuden tähän jatkuvasti roihuavaan keskusteluun toi Rachel Dolenzal -niminen nainen, jonka tarinan kertoo tuore Netflix-dokumentti Rachel Divided. Dolenzal jäi vuonna 2015 kiinni siitä, että hän oli esiintynyt tummaihoisena vuosikymmenen ajan.

Dolenzalin tarina on herättänyt sekä (enimmäkseen) raivoa että myötätuntoa. Afrikkalaistaustaiset ihmiset kokevat, että Dolezal on hyväksikäyttänyt heidän kulttuuriaan. Dolezal taas itse sanoo, että rodut ovat fiktiota, ja jokaisen tulisi saada päättää mihin kulttuuriin ja ryhmään hän identifioituu.

Ajatus on kiinnostava. Olisiko toisten ihmisten sietäminen hieman helpompaa, jos kulttuurisille symboleille ei ylipäätään annettaisi niin voimakkaita merkityksiä kuin nyt tapahtuu?

Jokainen erottaa tahtoessaan pilkanteon asiallisesta lainailusta. Voisiko kulttuurisesta lainailusta joskus tulla – Harry Bogomoloffia lainaten – normaalia toimintaa?

Kirjoittaja on toimittaja ja tuottaja.

Tuoreimmat osastosta