Kommentti: Miksi Herra Heinämäen intiaanin piti lähteä? - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Kommentti: Miksi Herra Heinämäen intiaanin piti lähteä?

Hyvää tarkoittava kulttuurisen omimisen vahtiminen tekee aikuisten elämästä tekopyhää loukkaantumisleikkiä, kirjoittaa toimittaja Pasi Jaakkonen.

6.5.2018 11:44

Yleisradio päätti viime viikolla poistaa TV2:n lastenohjelmissa ja Lasten Areenassa jo vuosia esiintyneen intiaanihahmon. Perustelujen mukaan Herra Heinämäen Lato-orkesterin sulkapäähinettä käyttävä Punanata on stereotyyppisesti käyttäytyvä menneen ajan jäänne.

Herran Heinämäen hyllytyksellä haluttiin Ylen mukaan kunnioittaa alkuperäiskansaan kuuluvien ihmisten identiteettiä, historiaa ja tunteita. Siksi ohjelma sai lähteä. Aloite poistoon tuli yhdeltä saamelaisaktivistilta, reagointi oli nopea ja ehdoton.

Moni inkkarileikkejä leikkinyt oli päätöksestä kuultuaan ymmällään: miksi sympaattinen intiaanihahmo piti piilottaa arkistojen uumeniin? Mitä tuomittavia arvoja hän sulkapäähineineen edusti?

Vaikka Yle ei perusteluissaan suoraan sanonut, kyse oli puuttumisesta kulttuuriseksi omimiseksi kutsuttuun ilmiöön. Se on ollut kuuma ja kiistelty keskustelun aihe Yhdysvalloissa jo vuosia. Sieltä se viipeellä ui Eurooppaan ja lopulta nousi maihin Suomessa. Kohujen silmässä on ollut erityisesti intiaanien pyhänä pitämän sulkapäähineen käyttö. Mutta ei vain se.

 Keskustelusta ärhäkän tekee se, että kulttuurisen omimisen piiriin voi halutessaan lukea lähes mitä vain.

Keskustelusta ärhäkän tekee se, että kulttuurisen omimisen piiriin voi halutessaan lukea lähes mitä vain. Alan perusteoksen kirjoittajan Susan Scafidin mukaan toisesta kulttuurista ilman lupaa otettu henkinen omaisuus tai esine ovat kulttuurista omimista, jos väestöryhmä on sorrettu tai muulla tavoin erityisen herkkä. Tanssi, musiikki, kansanperinne, ruoka, lääketiede, uskonnolliset symbolit, kieli – jopa puhetapa – voivat olla kulttuurista omimista.

Suomalaiselle Amerikan historian synkimmistä vaiheista kumpuava äärimmäinen poliittisen korrektiuden vaade on vieras. Ja siksi Herra Heinämäen hyllytyksestä nousi meillä selityksiä huutava kohu. Sellaisen iskiessä voi vedota lapseen meissä – ja niin Yleisradion yleisövuorovaikutuksen päällikkö teki.

Heinämäen poissiirtoa perusteltiin lasten tunteilla. Kuvittele, että olet saamelainen lapsi ja menet naamiaisiin. Siellä on toinen, ei-saamelainen lapsi, pyhäpuvussa, jonka luulit kuuluvan sinulle. Hän esittää televisiossa näkemäänsä karikatyyriä sinusta. Miltä sinusta tuntuu?

Sattumaa tai ei, sama perustelu lähes sanasta sanaan löytyy amerikkalaiselta kulttuurista omimista käsittelevältä sivustolta. Lapsien puolesta en vastaa, mutta monen aikuisen mielestä hyvää tarkoittava kulttuurisen omimisen vahtiminen tekee aikuisten elämästä tekopyhää loukkaantumisleikkiä.

Yleisradion lastenohjelmissa esiintyvän Herra Heinämäen Lato-orkesterin intiaanihahmo oli liikaa. Yleisradio siivosi koko ohjelman pois.

Varoittavia esimerkkejä löytyy Yhdysvalloista. Siellä liki mikä tahansa naamiaispuku voidaan nähdä jonkun vähemmistön loukkauksena. Drag-pukeutuminen voi loukata seksuaalisia vähemmistöjä, ninjapuku japanilaisia, sombrero meksikolaisia.

Sen sai karvaasti kokea yksityisiä Halloween-juhlia isännöinyt Louisvillen yliopiston johtaja, joka erehtyi vaimonsa kanssa ryhmäkuvaan meksikolainen perinnehattu päässään. Kun kuva tuli julkisuuteen, nousi valtava kohu. Yliopiston johtaja pyysi julkisuudessa vuolaasti anteeksi tuottamaansa pahaa mieltä.

Kohu osoitti, miten kulttuurisen omimisen tunnistamiseen herkistyneessä ilmapiirissä viaton teko voi saada arvaamattomat mittasuhteet. Mainelaisen taideyliopiston opiskelijoiden tequila-juhlien koristeina olleet minisombrerot johtivat kahden opiskelijan määräaikaiseen erottamiseen asuntolasta.

Kiinalaiseen perinnemekkoon pukeutunut 18-vuotias amerikkalaistyttö sai tällä viikolla sosiaalisessa mediassa järkyttävän ryöpytyksen kulttuurisesta omimisesta.

Kulttuurisen omimisen ylilyönteihin voisi suhtautua huumorilla, mutta sillä on naamiaisjuhlia vakavampi sanan- ja ilmaisunvapautta rajoittava puoli.

– Tällaista hölynpölyä voisi pitää vaarattomana. Vaaralliseksi se muuttuu silloin, kun se alkaa hallita tapaa, miten kirjoitamme esimerkiksi fiktiota, The Washington Post-lehden Pulizer-palkittu kolumnisti George F. Will kirjoittaa.

 Kulttuurisen omimisen ylilyönteihin voisi suhtautua huumorilla, mutta sillä on naamiaisjuhlia vakavampi sanan- ja ilmaisunvapautta rajoittava puoli.

Arvostettu The Guardian-lehden kolumnisti Lionel Shriver ravisteli poliittista korrektiutta Brisbanen kirjoittajakonfrenssissa 2016 toivomalla, että keskustelu kulttuurisesta omimisesta olisi ohimenevä.

Tuskin kukaan kiistää, että eurooppalaisten harjoittama alkuperäiskansojen julma kohtelu 1700-luvulla ja rasismi olivat kauhistuttava vääryys. Silti voi kysyä, mitä tekemistä asialla on sen väittelyn kanssa, että syyllistyykö valkoinen brittiläinen muusikko Sting kulttuuriseen omimiseen soittaessaan jamaikalaista reggaeta vuonna 2018.

Mikä näitä kohuja ruokkii? Yksi selitys on, että nykyisessä sosiaalisen median ajassa moraalista omaatuntoamme puhuttelevien vääryyksien esiin nostaminen tarjoaa mahdollisuuden helppoon ja riskittömään näkyvyyteen, josta on tullut sosiaalisen menestyksen tärkeä mittari.

Moraalihyvästä käytävä keskustelu on vaikeaa, sillä lähtökohdat rakentavalle puheelle ovat epäsymmetriset. Jos perusteita kyseenalaistaa, on vaarassa leimautua esimerkiksi alkuperäiskansojen oikeuksien polkijaksi. Itsensä asemoiminen uhriksi suojaa kritiikiltä, siksi se on voittoisa tapa käydä keskustelua.

Kohun keskellä on hyvä muistaa, että kulttuurinen omiminen ei ole yksiselitteinen käsite edes sen synnyinsijoilla Yhdysvalloissa. Monet pitävät sitä kapitalismikritiikin piilotettuna hölynpölynä ja tahallisena pahansuopana, joka toimii haitallisesti painottaessaan kulttuurisen vaihdon kielteisiä piirteitä.

Pahimmillaan se rajoittaa ilmaisun- ja sananvapautta. Hyvä tarkoitusperä ei aina automaattisesti edistä toivottuja arvoja.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?