Ryssänupseerista punajääkäriksi – vuoden 1918 väliinputoaja pakeni lopulta itärajan taakse - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Ryssänupseerista punajääkäriksi – vuoden 1918 väliinputoaja pakeni lopulta itärajan taakse

Viljo Kainulainen kävi upseerikoulun Venäjällä, joutui Jääkäripataljoona 27:sta työleirille, kääntyi sosialistiksi, menetti rakastettunsa ja koki kohtalonsa Neuvostoliitossa.

Journalistina Viljo Kainulainen (vas.) toimi vähän aikaa Suomen Työläinen -lehden päätoimittajana.

16.4.2018 17:37

Pienet hopeiset tähdet kiiluvat kultapunoksisten upseerin olkalaattojen keskellä. Ne ovat Venäjän keisarillisen armeijan vänrikin arvomerkit.

”Nämä (e)poletit jätti allekirjoittaneelle yliopp Viljo Kainulainen, tultuaan lomalle ryssän palveluksesta, ja päättäessään lähteä jääkäriksi Saksaan. Käsitykseni mukaan mies lähti rehellisin aikein. Kohtalo johti sitten niin kuin se johti – pidätysleirille – katkeraksi – ja lopuksi punaiseksi”, lukee olkalaattoihin liitetyssä pienessä saatekirjeessä. Sen on allekirjoittanut iisalmelainen V. Nevalainen.

Nämä Viljo Kainulaisen epoletit on talletettu Iisalmen suojeluskunnan paperien joukkoon Kansallisarkistossa.

Epoletit on talletettu Kansallisarkiston mappiin, jossa on Iisalmen suojeluskunnan asiapapereita. Näihin vänrikin natsoihin liittyy tarina seikkailunhalusta, kunnianhimosta, rakkaudesta, poliittisesta täyskäännöksestä ja maanpaosta. Viljo Martti Kainulainen oli väliinputoaja, jonka lopullinen kohtalo oli arvattavasti aika karu.

Kainulainen syntyi vuonna 1894 Runnin kylässä Iisalmen länsipuolella. Hän oli nuorena innokas urheilija ja Iisalmen Visan aktiivijäsen – kova poika juoksemaan. Hän rakastui Iisalmen yhteiskoulussa tummaan, pitkätukkaiseen luokkatoveriinsa Olga Savolaiseen, ja tunne oli molemminpuolinen. Valmistuttuaan ylioppilaaksi vuonna 1915 Kainulainen matkusti Helsinkiin opiskelemaan teologiaa.

Pappia Kainulaisesta ei koskaan tullut. Varmaankin seikkailunhalusta, ja epäillen kutsumustaan papin ammattiin, Kainulainen lähti Venäjän jalkaväen upseerikouluun Pietariin ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheissa. Venäjällä upseerikoulutuksen saaneita suomalaissotilaita nimitettiin joskus halventavasti ”ryssänupseereiksi”.

Näin Kainulainen kertoi kokemuksistaan kirjeessä Olgalle:

Kurssini kestää syyskuun puoliväliin. Sitten sitä vasta pääsee niillä main pistäytymään. Muuten voi käydä niin, etten heti täydeksi upseeriksi pääse, usein ryssiltäkin jää kurssi vähän vaillinaiseksi ja upseerius jonkun kuukauden siirtyy. Kieli näet tekee haittaa. Lukuja niin hitosti”, kirjoitti Kainulainen Pietarista. Rakastavaisten kirjeenvaihtoa on talletettu Työväen arkistoon Helsingissä.

Työväen arkisto Helsingissä on tallettanut Viljo Kainulaisen kirjeenvaihtoa ja muistiinpanoja – tässä kirje Olga Savolaiselle.

Jossakin vaiheessa lokakuun vallankumouksen aikoihin Kainulainen ilmeisesti karkasi Venäjän armeijasta ja palasi koti-Suomeen. Hän päätti lähteä jääkäriksi ja liittyä Kuninkaalliseen Preussin jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon. Niinpä hän jätti hyvästit Olgalle, antoi epolettinsa tuolle edellä mainitulle V. Nevalaiselle (väittäen olleensa lomalla) ja lähti erään luutnanttitoverin kanssa Lockstedtiin, Saksaan.

Samassa kuvassa: tummahiuksinen Olga keskellä kokovalkeassa puvussa, Viljo takana viiksekkään opettajan oikealla puolella.

Täydennysjoukossa Kainulainen ilmoittautui 3. marraskuuta 1917, ja hänen hieman hämmentynyt ilmeensä ikuistui jääkärin univormussa henkilökorttikuvaan.

Saksan-reissusta tuli Kainulaiselle katkera pettymys.

Vaikka Viljon vanhat tutut olivat taanneet hänen luotettavuutensa, ei häntä sittenkään ryssänä huolittu jääkäriksi vaan ainoastaan työjoukkoihin”, kirjoittaa Tauno Palm länsi-iisalmelaisten kylien historiateoksessa Täällä ovat juuremme.

Viljo Kainulainen tie Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukossa katkesi lyhyeen.

Tutkija Mirko Harjulalla on hieman erilainen tieto Kainulaisen kohtalosta Saksassa. Harjulan mukaan Kainulainen olisi itse eronnut täydennysjoukosta sisällissodan alettua tammikuun lopussa 1918 ja kieltäytynyt liittymästä valkoiseen armeijaan.

Oli miten oli, komennus ”työjoukkoihin” tarkoitti käytännössä Kainulaisen passittamista siviilien vankileirille, joita oli Pohjois-Saksassa useita. Niistä rekrytoitiin työvoimaa Saksan sotatalouden palvelukseen. Vielä kesällä 1918 esimerkiksi Havelbergin ja Holzmindenin leireillä oli noin 50 suomalaista jääkäriä, joista osa oli kieltäytynyt lähtemästä rintamapalvelukseen muun jääkäripataljoonan mukana, niskoitellut, yrittänyt paeta tai joita muuten pidettiin joko poliittisesti epäluotettavina tai jopa vakoilijoina. Tällaiseen joukkoon Kainulainen todennäköisesti joutui.

 Yritys palvella isänmaan itsenäisyysliikettä kääntyi pakkotyöksi vieraan valtion sotatalouden hyväksi.

Katkeraksihan se Kainulaisen varmasti veti, niin kuin Nevalainen kirjoitti: yritys palvella isänmaan itsenäisyysliikettä kääntyi pakkotyöksi vieraan valtion sotatalouden hyväksi.

Kotiin Kainulainen pääsi vasta kesällä 1918, keskelle sisällissodan jälkiselvittelyjä.

Pian palattuaan Kainulainen lähti heimosotaretkelle Itä-Karjalaan, Vienaan, kenties hankkimaan sitä sotakokemusta, josta hän oli jäänyt paitsi. Myös heimoaate innoitti häntä.

Sitä ollaan Venäjän puolella, Vuokkiniemellä jo”, Kainulainen kirjoitti muistikirjaansa 22.7.1918. ”Pari päivää sitten rajan yli tultiin.”

Kainulainen kuvaa rajaa ”kirotuksi” ja ”näkymättömäksi linjaksi, joka halkoo pellot ja jakaa kylät”.

”(Raja) tuo toiselle puolen onnen ja rauhan, toiselle sodan ja pelon. Jakaa kansan kahtia ja heimon rikki repii… Miksi on heimon hajallansa oltava, miksi saman Suomen ja ryhmän on erillänsä elettävä? Niin miksi? Siksi, että sota on maassa elänyt, valloittaja miekallansa rajat ristinyt, heimon kahtia jakanut.”

Heimoretket kuivuivat kasaan, ja suomalaiset vapaajoukot joutuivat vetäytymään Vienasta ja Aunuksesta verissä päin takaisin Suomeen. Raja jäi paikoilleen.

Kainulaisen yhteys Olga Savolaiseen oli ainakin hetkeksi katkennut, mutta Olga ei ollut unohtanut.

Näin vaan sanomalehdessä nimesi Kuopion urheilukilpailuihin osaaottavien joukossa ja ajattelin toivottaa sinulle tervetuloa kotimaahan. Luulin ettet enää Saksasta palaja, kun kaikenlaisia huhuja oli sinne menostasi liikkeellä. Tervetuloa siis hengissä vielä tänne rakkaaseen Suomeemme”, Olga kirjoitti elokuussa 1918.

Olga Savolainen olisi toivonut, että Kainulainen olisi asettunut aloilleen. Rakastavaisten kirjeenvaihtoa on säilytetty Työväen arkistossa.

Tässä vaiheessa Kainulaisen maailmankuva ja poliittinen ajattelu alkoivat luultavasti muuttua perusteellisesti. Tätä oletusta tukee Tauno Palmin muistama tarina, jonka mukaan Kainulainen oli sanonut syksyllä 1918: ”Käännetäänpä kelkan sepi toiseen suuntaan.”

Viljo Kainulaisesta tuli vakaumuksellinen sosialisti. Olga Savolainen sen sijaan pysyi sisällissodan valkoisten voittajien kannattajana. Hän ylistää kirjeissään muun muassa Mannerheimia.

Kainulaisen sotilasura ja teologian opinnot olivat lopullisesti takana. Seikkailunhalu sen sijaan oli hyvin tallella. Muistiinpanojen ja kirjeenvaihdon perusteella hän näyttää vielä ainakin harkinneen lähtöä Viron vapaussotaan vuonna 1919. Olgaa nämä uudet seikkailuhaaveet eivät miellyttäneet ollenkaan, hän olisi toivonut että Viljo jo asettuisi aloilleen.

Olga ja Viljo ajautuivat erilleen, mutta kirjeenvaihdon perusteella syynä ei ollut politiikka. Olgalle esteenä suhteen jatkamiselle oli Viljon ajelehtiminen uhkayrityksestä toiseen ja alkoholi, jonka ylenpalttisesta käytöstä tämä moittii Viljoa monessa kirjeessä.

Lapsesta saakka olen sydämestäni juoppoutta vihannut, juoppoja pelännyt. Miten voisin rakkauteni ehjänä säilyttää Sinua kohtaan, jos vastoinkäymisten sattuessa väkijuomiin turvautuisit. Rakastan sinua yhäkin, enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa… Tahdon selvittää sinulle, etten vähääkään ajattele Sinun ”punaisuuttasi” ja omaa ”valkoisuuttani”, vaan mainitsemani syy pakkaa peloittamaan”, Olga kirjoitti huhtikuussa 1919.

Viljo Kainulainen vaihtoi ammattia ja siirtyi työväenlehtien toimittajaksi: hän oli lahjakas kirjoittaja. Työmies-lehti ja Työväen Urheilulehti palkkasivat Kainulaisen toimituksiinsa Vaasaan ja Tampereelle. Vuonna 1921 hän toimi Helsingissä Suomen sosialistisen työväenpuolueen äänenkannattajan Suomen Työläisen päätoimittajana.

Aktiiviurheilija: Viljo Kainulainen (vas.) oli nuorena kansallisen tason juoksija.

Työväenlehtien tila oli 1920-luvun alun henkisessä ilmapiirissä ahdas. Lehden julkaistua rajan taakse paenneen kommunisti Edvard Gyllingin antaman julistuksen suomalaisten ”rosvojoukkojen” toiminnasta Venäjän Karjalassa, sai Kainulainen syytteen yllytyksestä. Hän pakeni oikeusjuttua Neuvostoliittoon vuonna 1922.

Itärajan takana lehtimiehen ura jatkui muun muassa Punainen Karjala -lehdessä Petroskoissa ja Kustannusosuuskunta Kirjassa Leningradissa, jossa Kainulaisen tiedetään työskennelleen vuonna 1934.

Viimeinen tieto Kainulaisesta on Tauno Palmin muistelman mukaan joskus ennen toista maailmansotaa Iisalmen Sanomissa julkaistu uutinen. Siinä kerrottiin, että Kainulainen olisi kuollut Neuvostoliitossa ja haudattu ”isänmaan multiin” Leningradissa.

 Liekö hän ollut Stalinin puhdistuksen uhreja, koska sanomalehtimiehen ura oli silloin kovin vaarallinen.

”Liekö hän ollut Stalinin puhdistuksen uhreja, koska sanomalehtimiehen ura oli silloin kovin vaarallinen”, arveli Palm kirjoituksessaan.

Historiankirjoitus tietää sen verran, että syksyllä 1937 lähes kaikki osuuskunta Kirjan suomen kielellä kirjoittaneet kirjailijat vangittiin ja heidän teoksensa kiellettiin. Monet työntekijät teloitettiin kansanvihollisina.

Lähteet: Työväen arkisto; Kansallisarkisto; Tauno Palm: Eräs ihmiskohtalo, Länsi-Iisalmen kylähistoriakirja Täällä ovat juuremme (Bookwell Oy 2012); Mirko Harjula: Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922 (SKS 2006); Tuomas Hoppu: Jääkärit Saksan tiellä (Postimuseo 2016)

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?