Kotimaa

Olivatko susinartut urheita naisia? – 10 naista teki sarjakuvakirjan vuoden 1918 sisarten sodasta

Julkaistu:

Kirjat
Sisällissodan naiset saivat sarjakuvan.
Vuoden 1918 sota oli paitsi veljessota myös sisarten sota, kertoo tutkija, sarjakuvapiirtäjä Reetta Laitinen, joka on toimittanut antologian Sisaret 1918 (Arktinen Banaani).

Reetta Laitisen toimittamassa sarjakuvakirjassa on kymmenen naisen kokemuksia Suomen historian hirvittävimmästä sodasta. Mukana on arkistoista poimittuina sekä punaisten että valkoisten puolella olleiden tai taistelleiden naisten kertomuksia. Laitinen kirjoitti osin tarinat puhtaaksi ja antoi sitten tekijöille, jotka muokkasivat itse sekä käsikirjoituksen että piirsivät tarinat.


Kansan Arkistossa tutkijana toimiva Laitinen kohtasi työssään vuoden 1918 sodan muistelmia, joita hän joutui lukemaan siirtäessään muistelmien nimikortistoja tietokantaan. Laitinen luki yli sata muistelmaa aina lyhyistä yhden liuskan tarinoista pitkiin kertomuksiin, mistä syttyi kipinä kirjaan.

– Hain kirjaan piirtäjiä omien mieltymysteni mukaan; teeman vuoksi nimenomaisesti naisia ja sellaisia, joiden tyylistä pidin.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Laitisen kokoama tekijäjoukko on monipuolisuudellaan oivallinen otos tämän hetken nuorista piirtäjistä: Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo.

– Tyylikirjossa ääripäitä ovat ehkä Annukka Leppäsen humoristinen viiva sekä Tiitu Takalon realistinen tyyli.

Sarjakuva-Finlandian 2014 kaupunkihistoriallaan Minä, Mikko ja Annikki voittanut Tiitu Takalo on myös tehnyt kirjan ulkoasun, joka viittaa visuaaliselta tyyliltään 1910-luvun loppuun.

– Tapasimme koko joukolla ensi kerran Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla 2016, minkä jälkeen sovittiin siitä, kenen muistelmista kukin tarinansa haluaa kirjoittaa. Jokainen sitten dramatisoi käsikirjoituksen antamani tarinan pohjalta.


Laitinen valitsi teoksen muistelmat kymmenien tekstien joukosta.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

– Ne eivät saaneet olla liian pitkiä ja niissä piti olla draamallista kiinnostavuutta. Henkilöillä piti olla erilaisia taustoja ja ennen muuta niissä piti kuulua muistelijan oma ääni.

Kirjan piirtäjät ovat 1970-1980-luvulla syntyneitä.

– Yhdelläkään tekijällä ei ole suoraa tai välillistä suhdetta kansalaissotaan paitsi Ainur Elmgrenillä, jonka vaarin isovaari oli mukana. Heidän tietonsa olivat sen varassa, mitä koulussa asiasta oli puhuttu. Eli tarinoiden tekeminen vei myös piirtäjät retkelle Suomen historiaan.

Sisaret 1918 -kirjassa on niin naiskaartilaisten, lasten kuin sairaanhoitajienkin tarinoita. Jokaisen todellisuuteen rakentuvan kertomuksen nimenä on muistelijan oma etunimi, ja kirjan lopusta voi sitten katsoa, kuka tämä ihminen on ollut.

 

Hain kirjaan piirtäjiä omien mieltymysteni mukaan; teeman vuoksi nimenomaisesti naisia ja sellaisia, joiden tyylistä pidin.

Laitinen vei piirtäjäjoukon Tampereelle Vapriikkiin katsomaan näyttelyä Tampere 1918, mutta muuten sisällöstä ja taustoista käytiin keskusteluja pienemmissä ryhmissä.

– Punaisten ja valkoisten puolella olleiden muistelmissa ei ollut niin paljon poikkeamia. Punaisten teksteissä näkyy se, ettei aiheesta saanut pitkään aikaan puhua mitään, mutta muuten tässä ei varsinaisia yllätyksiä ollut. Punaisten muistelmat ovat Kansan Arkistosta ja valkoisten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta, mutta eri puolilla olevien muistelmia on kyllä sekaisin siellä täällä.

Reetta Laitinen kertoo, ettei hänelläkään ole omakohtaista yhteyttä sisällissotaan.

– Lapseni isoäidin isoisä oli kuollut vankileirillä, mutta omassa suvussani ei ole mitään yhteyttä.

– Sodan muistaminen on paikkakuntakohtaista, mutta olisi luullut, että sadassa vuodessa oltaisiin jo päästy asian käsittelyssä pitkälle, mutta esimerkiksi Tampereella se on edelleen hyvin herkkä asia.

 

Punaisten ja valkoisten puolella olleiden muistelmissa ei ollut niin paljon poikkeamia.

Sisällissodassa kuoli taisteluissa noin 130 punaista naista – valkoisten puolellahan naisia ei ollut rintamalla. Sodan jälkeen teloitettin noin 300–400 naista ja vankileireillä heitä kuoli useampi sata.


Sodan julkeuksiin kuului se, että siinä, missä valkoisen puolen leskien ja orpojen asema turvattiin valtion eläkkeellä jo 1919, hävinneen puolen eläketurvaa ruvettiin rakentamaan vasta vuonna 1942.

Valkoinen lehdistö kutsui punaisia naisia ”susinartuiksi” samaan aikaan, kun oman puolen väki oli ”urheita naisia”.

Reetta Laitinen kertoo teoksen esipuheessa, että sisällissodan muistamista tutkinut Ulla-Maija Peltonen oli havainnut, että samaan aikaan, kun hävinneen puolen muistoissa muistamisen ja kertomisen tärkeys korostuivat, voittaneen puolen kertomuksissa korostui unohtaminen: ”muistaminen ei hyödytä ketään vaan lisää vain kärsimystä.”