Harras hetki Jämsän kirkonmäellä. Lahja Virkamäki sytyttää kynttilän isoisänsä muistoksi rauhan ja sovinnon muistomerkillä.

16-vuotias Sulo kuuli isänsä kuolemasta tylyllä tavalla: ”Mee kotias! Isäs on tapettu!”

Seppä Otto Lehtisen työpäivä päättyi yllätysvieraiden tuloon. Taskukellonsa hän sai viedä vaimolleen, ei muuta. Pian päättyi myös Lehtisen elämä. 30 kilometriä taivaltanut 16-vuotias Sulo sai kuulla isänsä kuolemasta tylysti.

”Mee kotias! Isäs on eilen tapettu, ei sitä enää täällä oo. Lähe äkkiä käveleen, ettei sulle käy samalla tavalla!”

Voiko isän kuolemasta kertoa lapselle tylymmin?

Totuus iski rajusti 16-vuotiaaseen Sulo Brynolf Lehtiseen kevättalvella 1918. Paljon myöhemmin Sulo kertoi isänsä, Otto Lehtisen, kohtalosta lapsilleen.

Tarinaa kertoo nyt Sulon tytär, jämsäläinen Lahja Virkamäki, eläkkeellä oleva suurtalouskokki.

– Kuulin näitä juttuja jo pienenä, kun meillä kävi vieraita. Lapsilla on korvia, Virkamäki, 66, sanoo.

– Myöhemmin ymmärsin tapahtuneen paremmin.

Lahja Virkamäki ja kuva Otto Lehtisestä. –Kuolinilmoitus julkaistiin paljon myöhemmin jossain tamperelaisessa lehdessä, Virkamäki kertoo.

Mutta palataan ajassa sata vuotta taaksepäin.

Otto Lehtinen oli 52-vuotias perheenisä. Hän asui Jämsän Koskenpäässä, kylässä, josta tuli myöhemmin (1929) itsenäinen kunta. Nyttemmin se on taas osa Jämsää.

Lehtinen toimi seppänä ja Koskenpään työväentalon talonmiehenä. Perheellä oli asunto työväentalon yhteydessä. Poikia oli kaksi, isänsä mukaan nimetty, vuonna 1899 syntynyt Otto ja kaksi vuotta nuorempi Sulo.

Kansa oli jakautunut. Koskenpään Valkea­luomin kylässä syntyneen Otto Lehtisen puoli tuli selväksi jo Kansan Lehden vuonna 1907 julkaisemassa jutussa:

Tammik. 27 pnä kuoli Jämsän Koskenpäällä torpp. Fr. Lehtinen 70:llä ikävuodellaan. Wainaja oli aikoinaan rakentanut 2 torppaa kylmään korpeen. Jälkeensä jätti hän ikäisensä puolison sekä joukon elähtäneitä lapsiaan. Eräs hänen pojistaan johtaa nykyään paikkakunnan sos.dem. torppariyhdistystä.”

Elähtänyt tai ei, mutta punaisista punaisin Otto Lehtinen ei enää viisikymppisenä ollut. Hän toimi Koskenpään työväenyhdistyksen varapuheenjohtajana ja rahastonhoitajana.

Jämsän vuoden 1918 tapahtumista kirjoittanut Jukka Rislakki kuvaakin kirjassaan Kauhun aika (Vastapaino, 1995), että Lehtisellä oli ”syntirekisteriä”.

”Lehtinen oli liittynyt järjestyskaartiin, muttei kapinan vastustajana ottanut osaa sen toimintaan. Aluksi hän piileskeli läheisessä talossa, mutta kuuli helmikuussa, että olisi jo turvallista tulla ihmisten ilmoille. Tieto oli väärä”, Rislakki kirjoittaa.

Vuonna 1912 Otto Lehtinen tuli tutuksi myös Jämsän merkkimiehiin kuuluneelle, myöhemmälle teollisuusneuvokselle Kustaa Vuolle-Apialallekin. Sorretun Voima -lehti kertoi 13. marraskuuta, kuinka ”kunnan puheenjohtaja” Vuolle-Apiala vastusti sosiaalidemokraattien vuokralautakuntaa koskevia henkilövalintoja. Toinen valituista oli Lehtinen.

Mutta tätä ei olisi pitänyt tehdä, sillä herra puheenjohtaja ilmoitti, että mainituita henkilöitä ei voida toimeen valita, kun ne muka eivät olleet hänen edessään olevaan valitsijalistaan merkitty valitsijoiksi.”

Sorretun Voima ihmettelee, ovatko valitut menettäneet kansalaisluottamuksensa.

Molemmat kuitenkin ovat tänäkin päivänä Jämsän kunnassa luottamustehtävissä ehkenpä samalla vastuullakin kun itse puheenjohtajakin, joten heidän vaalikelpoisuuttaan ei sentään luulisi haittaavan. Mutta niinhän se on kun on kysymyksessä työläisten ja porvariston luokkaedut, niin voidaan työläisiä kohtaan menetellä kuinka haluaa.

Runsaat viisi vuotta myöhemmin valkoinen puoli viimeistään menetteli miten halusi.

– Pappa oli männikössä sijainneessa pajassaan työväentalon kupeessa. Oli normaali työpäivä. Yhtäkkiä paikalle ilmestyi jämsäläisiä, jotka olivat tulleet hakemaan pappaa, Virkamäki kertaa.

– Pappa ymmärsi heti, mistä on kysymys. Hänellä oli mukanaan taskukello ja hän kysyi hakijoilta, saisiko hän viedä sen kotiin. Sen antoivat tehdä, muttei muuta.

Se oli viimeinen kerta, kun Aina-vaimo näki miehensä.

– Tieto oli, että kun haetaan, niin paluuta ei ole.

Rislakin kirjan mukaan hakijoina toimivat Tyko Iso-Lukkari ja paikallinen kauppias.

Iso-Lukkari oli Jämsän suojeluskunnan johtoon kuuluneen kartanonisännän Valfrid Hjalmar Saaren eli ”Saaren Jallun” lähimpiä apulaisia.

Lehtisen kohtalonhetkistä on kahta tietoa. Rislakki kirjoittaa, että Lehtinen haettiin keskiviikkona 6. maaliskuuta. Työväen arkiston mukaan Lehtinen päätyi valkoisten käsiin jo perjantaina 15. helmikuuta.

Perimätiedon mukaan Lehtinen sai surmansa 12. maaliskuuta. Tähän viittaa myös Virkamäen hallussa oleva kuolinilmoitus.

– Se julkaistiin paljon myöhemmin jossain tamperelaisessa lehdessä, Virkamäki kertoo.

Kirkonkirjojen mukaan Lehtisen kuolinpäivä oli 27. helmikuuta. Aiempaan ajankohtaan viittaavat myös Virkamäen kuulemat tarinat.

– Isä kertoi, että pappa vietiin ensimmäisten joukossa.

Kauhun aika -kirjan mukaan pidätykset alkoivat Jämsässä 8. helmikuuta, vajaat kaksi viikkoa sisällissodan alkamisen jälkeen. Suuri osa seudun johtavista punakaartilaisista ehti juuri ja juuri lähteä hiihtämään pakoon ja piiloon. Osa heistä osallistui ratkaisevaan taisteluun Tampereella.

Aluksi Jämsän johtavat valkoiset lähettivät pidättämänsä työväenliikkeen johtohahmot oikeuden eteen Pohjanmaalle. Pian kelkka kuitenkin kääntyi. Saari, Rummin-Jussi (Johannes From), Veikko Sippola ja muut suojeluskuntalaiset ottivat oikeuden omiin käsiinsä.

Ensimmäinen punainen teloitettiin Jämsässä 14. helmikuuta. Siitä käynnistyi Suomen oloissa aivan poikkeuksellinen murhe- ja murhanäytelmä.

”Muuallakin koettiin verisiä tapahtumasarjoja, mutta muilla sotatapahtumista ja punaisesta terrorista syrjään jääneillä seuduilla ei ajauduttu näin hurjaan koston kierteeseen. Ainutlaatuiseksi Jämsän tekivät verilöylyn ’pituus ja hitaus’: ihmisiä surmattiin viikkojen, jopa kuukausien ajan. Hyvin erikoista on sekin, että murhat tapahtuivat kirkonmäellä, jopa kirkon tiloissa”, Rislakki kirjoittaa.

Vaikka aseistettua punakaartia ei ollut, valkoiset teloittivat vasemmistolaisia Saaren Jallun kartanolla ja kellotapulissa surutta. Tarkkoja lukemia ei ole, mutta eri arvioiden mukaan noin 70–80 punaista jämsäläistä sai surmansa ”valkoisen terrorin” uhrina – ilman oikeudenkäyntejä.

Yksi uhreista oli Lahja Virkamäen pappa. Sulo-isän kertomukset koskettavat yhä.

– Kun papan vangitsemisesta oli mennyt muutama päivä, mummo sanoi isälleni, että lähdepäs viemään isälle eväitä – kun ei ne kuitenkaan vangeille ruokaa anna, Virkamäki kertoo.

– Isä laittoi ruokapussin reppuun ja lähti. Jämsään oli matkaa 30 kilometriä, eikä silloin linja-autoja kulkenut. Isä käveli ja pääsi välillä pätkiä hevosmiesten kyydissä.

Kirkolla 16-vuotias kyseli ihmisiltä, missä Otto Lehtinen on.

– Isälle sanottiin, että se on Saaren kartanolla. Isä meni sinne, näki miehiä ja kertoi, että tässä olisi evästä isälle.

Tuli tyly käsky kotimatkalle.

– Itku tuli ja lähettävä oli. Vastassa olleet miehet olivat nuoren mehtäkyläläisen mielestä pelottavia.

Rislakki haastatteli jämsäläisiä kirjaansa varten 1990-luvun alkupuolella, pian Sulo Lehtisen kuoltua. Rislakin tietojen mukaan kartanolla ”norkoilleen” Sulon kotiinsa passittanut mies oli itse kartanon isäntä, Jalmari Saari.

– Isä lähti takaisin kohti Koskenpäätä. Paluumatka tuntui vieläkin pidemmältä. Isä lohdutti kuitenkin itseään sillä, että olihan hänellä vielä sitä isälle tarkoitettua evästä. Yötä myöten isä pääsi lopulta kotiin.

Perheenpään väkivaltainen kuolema muutti kaiken.

– Perhe sai häädön, sillä suojeluskunta otti työväentalon haltuunsa. Lähellä asunut pientilallinen majoitti mummon ja pojat luokseen.

– Pelon vuoksi mummo pudotti nen-lopun nimestä pian pois. Isä tuli aikuiseksi ja lähti pohjoiseen, Kemiin. Siellä hän sai olla toveriensa joukossa, Virkamäki, tyttönimeltään siis Lehti, kertoo.

Sulo Lehti palasi takaisin Koskenpäälle 1932 Otto-veljen saatua surmansa tapaturmaisesti. Lahja Lehti syntyi taloon, jonka tuvassa Aina-mummo oli pitänyt pientä kahvilaa. Mummo kuoli 1953, pian Lahjan synnyttyä.

– Isäni oli huopatehtaalla töissä ja oli mukana kunnallispolitiikassa Skdl:n riveissä. Hän oli rauhaa rakastava, humaani ihminen, joka piti huono-osaisten puolta.

Ympäri käydään, yhteen tullaan. Vuonna 1922 perustetun Koskenpään Huopatehtaan johtaja oli samainen Kustaa Vuolle-Apiala, joka piti Otto Lehtistä kelvottomana vuokralautakuntaan. Vuolle-Apiala johti myös Koskenpään Tervatehdasta.

– Sotien aikaan isäni oli töissä tervatehtaalla. Hän ei joutunut kumpaankaan sotaan, sillä tehtaan johto piti isääni niin tarpeellisena työntekijänä.

Nykyisin Jämsänkosken taajamassa asuva Lahja Virkamäki kertoo, ettei hänen 16-vuotiaana puoliorvoksi joutunut isänsä valittanut kohtaloaan.

– Isä oli sopeutunut asiaan. Katkeruutta hänellä ei ollut, mutta aatteen mies hän oli loppuun asti. Ajattelen isääni suurella kunnioituksella. Loppupeleissä hän korosti, että hänellä on kaikki hyvin.

34 vuotta isoisänsä kuoleman jälkeen syntynyt Virkamäki jatkoi edeltävien sukupolvien viitoittamalla tiellä toimimalla ay-politiikassa. Maailma on muuttunut tasa-arvoisemmaksi Otto Lehtisen sitä koskaan näkemättä.

– Tulosta on saatu. Mutta se on vaatinut uhrauksia. Itse olen sitä mieltä, että rikkaiden ja köyhien luokkaeroja tulisi tasata edelleen.

 Sata vuotta on lyhyt aika. On tärkeää käsitellä sitä, millaista raakuutta on ollut ja miksi.

Vuoden 1918 tapahtumat ovat kaukaisia, mutta ne herättävät yhtä tunteita. Papan kohtalo tuntuu väärältä.

– Pappa oli arvostettu, hyvä työntekijä. Hänellä oli vain väärä asuinpaikka ja aate. Mikään ääriääri-ihminen hän ei ollut.

Kauhun aikaa on käsitelty muuallakin kuin Rislakin kirjassa. On tehty tutkimuksia, nähty dokumenttielokuvaa ja pidetty seminaareja.

Sarjan tuorein tulokas on 25. maaliskuuta Jämsän Draamateatterissa ensi-iltansa saanut näytelmä Tapaus Isomäki–From. Risto Hakolan kirjoittama näytelmä kertoo siitä, kuinka syyttömänä vangittu jämsäläisopettaja Kaarlo Isomäki välttyy täpärästi sotapoliisi Johannes Fromin teloitukselta.

Virkamäki aikoo olla katsomossa. Punaorvon tyttärenä hän tietää, ettei Jämsässä ole vieläkään päästy kokonaan yli vuoden 1918 tapahtumista.

– Jotkut sanovat, että menneiden muistelu repii haavoja auki. Kyse ei ole siitä. On tärkeää, että kaikkia tapahtumia kunnioitetaan.

– Se, mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Asioista pitää pystyä puhumaan. Mitään ei saa painaa eikä piilottaa.

Isänsä tapaan Virkamäkikään ei syytä ketään eikä kanna kaunaa. Hän haluaa rakentaa sopua ymmärryksen kautta.

– Sata vuotta on lyhyt aika. On tärkeää käsitellä sitä, millaista raakuutta on ollut ja miksi.

Kiirastorstaina ilmestynyt Ilta-Sanomat kertoo 18 ihmisen tarinat, jotka joutuivat vuonna 1918 punaisten tai valkoisten uhreiksi. Kertojina ovat uhrien sukulaiset. Ainutlaatuinen paketti vuoden 1918 järkyttävistä tapahtumista on luettavissa myös näköislehtenä täällä.

Lue lisää vuoden 1918 järkyttävistä tapahtumista täältä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?