Punaisten lentävä osasto saapui tälle paikalle sata vuotta sitten, kertoo Jorma Männistö.

Kädetön Eeva, 9, yritti paeta palavan talon ikkunasta – silminnäkijät todistivat hirvittäviä tapahtumia sen jälkeen huhtikuussa 1918

Puoliorvon Eeva Rantasen kohtaloksi tuli 1918 palaa talossa, johon hänet oli annettu hoidettavaksi. Kädetön lapsi ei pystynyt hyppäämään ikkunasta ulos, ja kasvattivanhemmat oli ammuttu.

Aseilla ja sytytysvälineillä varustautunut joukko ratsasti huhtikuun 19. päivän vastaisena yönä 1918 Vesilahden Suonojärven rantaan.

He hakivat kolmea taloa. Sellaisia näkyi vaalenevassa kevätyössä kapean salmen takana. Myöhemmin pääteltiin, että Suonolan kylän talot olivat seutua tuntemattomille miehille osoittaneet kyläläiset, joka halusivat tehdä yhteistyötä Turun suunnasta Kaarinasta tulleiden punaisten kanssa.

Ehkä miesjoukko piti lyhyen neuvottelun rannalla ennen kuin se karautti Setälän pihaan. Talojen polttaminen saattoi olla miehille jo tuttua tulosuunnasta: sadat talot olivat palaneet Vammalan-Vesilahden seuduilla niinä synkkinä päivinä.

Suonolan talossa nukkui seitsemän ihmistä: isäntä Wilhelm Setälä, 59, emäntä Matilda Setälä, 50, esikoinen Tilda, Anna, 14, Laina, 9, sekä kasvattitytär Eeva Rantanen, 9, ja tämän isosisko Lempi, 11.

Talossa ei ollut aseita eikä nuoria miehiä. Pojat Jussi,15, ja Oskari,18, olivat paenneet lähimetsiin, kuten naapurin isäntä Vihtori Ahti ja noin 40 muuta vesilahtelaista.

– Perheen poikien pelättiin olevan suurimmassa vaarassa, siksi he lähtivät, Jorma Männistö, 70, kertoo.

Männistön isoisä Oskari oli onnekseen oli pois kotoaan piilottelemassa.

Vesilahden Suonolan kylän tapahtumat hakevat julmuudessa vertaistaan vuoden 1918 veritekojen joukossa. Yön tapahtumista on säilynyt pakoon päässeiden lasten kertomuksia. Valjennut aamu paljasti kytevän talon tuhkasta neljä ruumista.

Tarkempi tutkimus paljasti, että talon aikuiset Wilhelm ja Tilda Setälä oli ensin ammuttu. Talon tytär Anna sekä 9-vuotias kädetön kasvattityttö Eeva olivat palaneet elävältä. Talon ikkunasta pakoon päässeet lapset olivat kuulleet heidän huutonsa. Lempi Rantanen kuuli sisarensa Eevan viimeiset avunpyynnöt liekehtivän talon sisältä, mutta ei voinut auttaa.

 Eeva yritti pakoon ikkunasta... Seisoi jo valmiina ikkunanpenkillä. Lempi huusi siskolleen, että hyppää.

Eeva Rantasen muistavia sukulaisia ei enää ole. Jorma Männistölle tuon lapsen kuolema on samalla tavalla kova paikka kun omien sukulaisten.

– Eeva yritti pakoon ikkunasta... Seisoi jo valmiina ikkunanpenkillä. Lempi huusi siskolleen, että hyppää.

Samassa nurkan takaa juoksi mies ja löi kiväärin perällä takaisin, niin ovat pakoon päässeet kertoneet.

– Jossain tässä, Männistö sanoo ja potkaisee lunta.

Jalkojen alla on tuhkaksi palaneen talon uunien perustuksia. Hieman etäämmällä, missä tuli ei korventanut routaista maata juuria myöten, lumesta nousee yhä ruusunvarsia, kuin sata vuotta sitten.

Tästä ei ole helppo puhua. Kerronta keskeytyy pitkiin taukoihin. Jorma Männistöllä on talosta pelastuneen naisen käsin kirjoittama muistelu, jonka tämä antoi tyttärelleen ennen kuolemaansa. Tytär ei halua puhua asiasta.

Tuuli yltyy ja Suonojärven päältä noussut kevään äkkipyry pehmentää maiseman. Se tempaa ajatukset kevääseen 1918.

Huhtikuun alkaessa punaisten asema oli käynyt tukalaksi. He vetäytyivät joka suunnalla, Tampere oli menetetty hallituksen joukoille puolitoista viikkoa aiemmin.

Setälän päärakennus Suonolan kylässä 1900-luvun alussa.

Kokemäenjoen vesistön pohjoispuolella Karkussa puolustukseen asettuneet punaiset kärsivät tappion 17. huhtikuuta ja vetäytyivät sekasortoisesti kohti Vammalaa. Siellä punaiset sytyttivät seuraavana yönä kauppalan palamaan ja siirtyivät takaisin vesistön eteläpuolelle. Taistelut lähenivät nyt kahdelta suunnalta Vesilahtea.

Vesilahden itäosissa punaisten ja valkoisten välillä oli käyty rintamataisteluita, mutta Suonola ja kunnan länsiosat olivat pysyneet rauhallisina. Ville Setälän tai hänen muun perheensä ei uskottu olevan vaarassa. Olivathan Setälän ja viereisen Ahdin talon väki olivat pysytelleet sivussa ympärillä vallitsevasta taistelusta.

Eikä heidän historiassakaan pitänyt olla mitään väkivaltaan yllyttävää. Setälän Ville tiedettiin arvostetuksi köyhien asioiden edistäjäksi Vesilahdessa ja kylänsä köyhäinhoitopiirissä. Tilda-vaimo oli valittu köyhäinhoidon kaitsijaksi valvomaan, että elätteelle annettuja kohdellaan hyvin ja ihmisarvon mukaisesti. Ahdin talon isäntä Vihtori istui köyhäinhoidon lautakunnassa arvostettuna kunnallismiehenä.

Sitten tilanne muuttui. Taisteluista vetäytyviä ryösteleviä, murhaavia ja taloja polttavia punaisten iskuryhmiä, lentäviä, alkoi virrata Vesilahdelle. Heillä ei ollut siteitä paikkakunnan ihmisiin. Setälän talossakin alettiin pelätä, ja syystä. 18. huhtikuuta Tilda Setälän veljeä, kauppias Oskari Niemistä, 40, olivat muualta tulleet ampuneet viereisessä Ramsöön kylässä.

 Se oli aivan turhaa väkivaltaa, josta ei ollut hyötyä kenellekään.

Sekin oli melkoinen murhenäytelmä. Niemisen 26-vuotias vaimo Tyyne oli juossut miehensä eteen toivoen sen säästävän Oskarin hengen. Epätoivon teko oli turha ja toi yhden uhrin lisää. Tyyne kuoli kolmeen ammuttuun luotiin välittömästi. Luodit menivät läpi ja haavoittivat hengenvaarallisesti takana ollutta Oskari Niemistä. Hän taisteli hengestään Pitkäniemen sairaalassa Nokialla, joka oli nyt valkoisten hallinnassa. Pariskunnalla ei ollut lapsia. Oskari kuoli kolme päivää myöhemmin, mutta sisar ei ollut enää kuulemassa suruviestiä.

Setälän rauniot keväällä 1918. Neljä ihmistä poltettiin kotiinsa.

Miksi punaisten lentäviä terroriryhmiä eksyi etelään vievältä päävetäytymisreitiltä Vesilahdelle? Syy saattoi olla historiassa. Yhteiskunnallista ilmapiiriä kiristäneet Laukon kartanon torpparihäädöt toistakymmentä vuotta aiemmin olivat tapahtuneet juuri tässä Tampereen kyljessä olevassa pikkukunnassa. Sieltä ne nousivat valtakunnan puheenaiheeksi. 11 vuoden takaisia tapahtumia ei suinkaan ollut unohdettu. Kun punainen komento Vesilahdella alkoi, hakivat kapinalliset kotoaan Laukon torpparihäätöjä toimeenpanneen poliisin Juho Lähteenmäen ja ampuivat järven jäälle.

Aikuisilla on historiansa, mutta 9-vuotiaan Eeva Rantasen ei olisi voinut olettaa olevan millään tavalla osallisena ympärillä riehuvassa sodassa. Hän ja hänen perheensä olivat mitä suurimmassa määrin yhteiskunnan vähäosaisia, joiden aseman parantamisen nimissä nyt sodittiin. Perheen elo oli ollut ankaraa Eevan koko elämän ajan.

Loviisa ja Kalle Rantasen perheen toimeentuloa oli jouduttu käsittelemään joka vuosi Eevan syntymästä saakka vaivaisenhoitolautakunnan kokouksissa. Kunnan apuna oli annettu ruista ja ohraa sekä rahaa vuokraan. Suruakin oli ollut. Perheen ensimmäinen lapsi Lempi Vilhelmiina kuoli 9-vuotiaana kolme kuukautta ennen Eevan syntymää. Kun Eeva tuli maailmaan, perheessä oli kolme alle 10-vuotiasta lasta – ja ainainen niukkuus.

Jos surua oli ollut, tuli sitä pian lisää. Kalle-isä kuoli 1912. Loviisa jäi yksin neljän lapsen elättäjäksi, joista yksi oli saanut vamman. Perhe asui Hilma Hongistolla vuokralla Kuralan kylässä. Tilanne herätti huolta vaivaisenhoitolautakunnassa.

Joulun alla 1914 kokoontunut lautakunta totesi ”Kaksi lasta Kalle ja Martta pitäisi saada pitkään hoitoon”. Nuorimpien eli Lempin ja Eevan katsottiin olevan toistaiseksi parempi asua äitinsä kanssa.

Köyhäinhoitokautakunta käsitteli Eeva Rantasen asiaa muutama kuukausi ennen sotaa. Turvallisena pidetty Setälän talo muuttui kädettömän lapsen kuolemanloukuksi.

Pian taakka kävi liian raskaaksi leski Loviisa Rantaselle. Seuraavana vuonna perhe hajosi: Kalle annettiin elätteelle Nestori Ryömän taloon. Nuorimmat 8-vuotias Lempi ja 4-vuotias Eeva päätyivät Setälään. Tytöistä maksettiin yhteensä 8 hehtolitraa ruista ja ohraa sekä 150 markkaa.

Elätille annettujen lasten oletettiin ottavan osaa talon töihin. Eevan kyvyt olivat vamman vuoksi rajalliset, mutta se ei estänyt köyhäinhoidon puolesta ahkerasti puhunutta Ville Setälää näyttämästä esimerkkiä yhteisvastuun kantamisessa.

Setälässä Eeva ja Lempi saivat aineellisen turvan, mutta kukaan ei voinut 1915 aavistaa sijoituspaikan pitävän sisällään poliittisen riskin. Vuosi 1917 oli myrskyisä. Venäjän maaliskuun vallankumouksen innoittamana Vesilahdella maataloustyöväki marssi ja lakkoili heinäkuussa. Syksyllä kuntaan perustettiin punakaarti, valkoista kaartia ei saatu aikaan. Suomi itsenäistyi joulukuussa. Punakaarti piti sotilaallisia harjoituksiaan kerran viikossa. Maa oli hitaasti ajautumassa katastrofia kohti.

Yhteiskunnallisen murroksen keskellä Eeva Rantasen asiaa käsiteltiin Vesilahden köyhäinhoidossa 13. joulukuuta 1917. Viikko Suomen itsenäisyysjulistuksen jälkeen lautakunnan esityslistalla oli Eevan sijoittamisen jatkaminen, nyt pysyvästi. Hänen ottamisestaan elätykselle ei varsinaisesti kilpailtu. ”Ellei halvempaa ja samalla yhtä hyvää paikkaa saada, jatketaan Setälässä”.

Tuo torstain kokous oli viimeinen kerta, kun Eevasta löytyy merkintä köyhäinhoidon kirjoista.

Neljä kuukautta myöhemmin Eevan sijoituskodissa alettiin pelätä. Aikuisikää lähentelevän Oskari Setälän katsottiin olevan parempi lähteä kotoa pakoon odottamaan aikojen rauhoittumista. Hänen arveltiin olevan surmattavien listan kärkipäässä. Hänen setänsä Oskari Nieminen oli jo ammuttu kotonaan. Myös naapuritalon nuori isäntä Vihtori oli pakosalla. Vanha isäntä Antti Ahti, 78, jäi kotiin miniänsä ja tämän 2-vuotiaan tyttären kanssa.

Huhtikuun 19. päivän vastaisena yönä Suonolan kylään iski pelätty terrori. Ahdin vanhaisäntää raahattiin jaloista huoneesta toiseen ennen kuin hänen rahansa saatiin. Sitten mies ammuttiin ja talo sytytettiin. Miniä piilotteli sängyn alla, 2-vuotias tytär makasi sängyssä. He pääsivät pakoon sytytetystä talosta ja kertomaan tapahtuneesta.

Viereinen Kukkolan talo poltettiin, mutta väki säästettiin. Setälän talossa raakuudet kohosivat huippunsa. Neljä ihmistä kuoli.

Antti Ahdin samanniminen pojanpoika kertoi Suonolan kylän polttamisesta haastattelijalle vuonna 1974. Kuuntele haastattelu alla.

Punapäälliköiden käskystä Vesilahdella poltettiin niinä päivinä 50 taloa. Viialan esikunnasta tuotiin paloöljypullo, josta polttoainetta jaettiin limonadipulloihin sytyttäjille, jotka olivat pääosin Hyvinkäältä, Helsingistä sekä Pietarista.

Surmaajien lähdettyä palasi paossa ollut Ahdin talon poika Vihtori kotinsa raunioille. Hänen raskas tehtävänsä oli ajaa isänsä ja naapurin talon tuhkasta esiin kaivettujen vainajien jäänteet Vesilahden kirkolle. Se taisi olla 9-vuotiaan Eevan ensimmäinen matka kirkonkylään. Varattoman perheen sisällissodalle antama viaton uhri laskettiin Setälän sukuhautaan kesäkuussa 1918.

Sijaiskodista, jonka piti antaa suojaa ja turvaa Eeva Rantaselle, tuli hänen kuolemanloukkunsa.

– Se oli aivan turhaa väkivaltaa, josta ei ollut hyötyä kenellekään, Männistö sanoo.

Surmanloukuksi muuttuneen Setälän talon raunioilla. Jorma Männistön (vas.) isoisä ja Tero Männistön isoisän isä, 18-vuotias Oskari pelastui, koska oli piilottelemassa metsässä. Naapurista Heikki Ahdin isoisä Vihtori oli myös metsässä, mutta vanha isäntä Antti Ahti oli kotona. Hänet ammuttiin ja poltettiin kotiinsa. Setälästä kaksi tyttöä pääsi pakenemaan palavan talon ikkunoista.

Sota päättyi, mutta elämän täytyi jatkua. Vesilahden köyhäinhoitolautakunta kokoontui kunnantalossa jo 30. 4., pari viikkoa ennen valkoisten voitonparaatia.

Esityslistat olivat muuttuneet. Enää lautakunnan ei tarvinnut pohtia vaivaisen Eeva Rantasen sijoittamista, hän odotti hautaamista. Ei tosin ollut enää sijoituskotia Setälää, ei sijaisvanhempia Matilda ja Ville Setälää, ei edes köyhäinhoidon kaitsija Antti Ahtia.

Ongelmista ei ollut pulaa. Yksi vaikeista periaatteellisista koski sodan jälkipyykkiä, joka köyhäinhoidon luottamusmiesten piti kohdata kahtia revityssä kunnassa.

On otettava kantaa, onko köyhäinhoidon avustettava niitä perheitä, joiden elättäjä on punakaartissa ottanut osaa kapinaan ja on siellä kaatunut tahi joutunut vangiksi.

Asiasta käytiin laajaksi kuvattu keskustelu, mutta lopputulos oli selvä.

Tultiin siihen johtopäätökseen, että niitäkin on avustettava, sillä vaivaishoitoasetus määrää, että hätään joutuneita lapsia on kunnan elätettävä.

Se oli uusi alku. Ehkä haparoiva, mutta sinnikäs ja ylöspäin katsova kuin sodan polttaman kodin tuhkasta versonut ensimmäinen taimi. Vähitellen niitä nousi lisää, kasvoi luottamuksen versoja, jotka peittivät alleen sodan arpia.

Sadassa vuodessa Suomi muuttui, myös Suonolan kylän maisema muuttui. Setälän talon rauniot jäivät vuosi vuodelta kasvavan metsäsaarekkeen sisään. Paikalla kerran olleen talon elämästä ja murhenäytelmästä muistuttavat vahvimmin lumen läpi kevään koittoa kohti kurkottavat piikkiset, sitkeät palosta selvinneet piharuusut. Ne todistivat aikansa ihmisten virheistä ja tuntuvat kuin kuiskaavan vieressä palaneiden lasten äänellä: Ei koskaan enää.

Kiirastorstain Ilta-Sanomat kertoo 18 ihmisen tarinat, jotka joutuivat vuonna 1918 punaisten tai valkoisten uhreiksi. Kertojina ovat uhrien sukulaiset. Ainutlaatuinen paketti vuoden 1918 järkyttävistä tapahtumista on luettavissa myös näköislehtenä täällä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?