Huopaisenvirrasta tuli vuonna 1918 Tuonelan virta – 10 nuorta ammuttiin silmittömässä joukkomurhassa keskellä yötä

Kymmenen ihmistä ammuttiin maaliskuussa 1918 lähellä Taavettia. Kari Hauhion setä oli yksi murhatuista.


28.3.2018 19:50 | Päivitetty 14.3.2021 14:03

Vaalea muistokivi seisoo mustan veden rannalla muutaman kilometrin päässä Taavetista. Tällä paikalla päättyi kahdeksan ihmisen elämä 21. maaliskuuta 1918. Uhreista nuorin oli vasta 17-vuotias.

Huopaisenvirran sillan kupeessa sijaitseva niemeke on talvellakin hyvin kaunis. Vesi soljuu hiljalleen rantakivien ohitse Laukaslammesta kohti Ala-Kivijärveä.

Juuri tähän punaiset ampuivat 18-vuotiaan Eino Hauhion, 26-vuotiaan Helmi Husgafvelin, 18-vuotiaan Nikolai Jaffen, 18-vuotiaan Einar Katteluksen, 24-vuotiaan Aino Lainion, 31-vuotiaan Matti Pukin, 22-vuotiaan Hugo Purhon ja 22-vuotiaan Matti Tynyksen. Murhaajat heittivät ruumiit virtaan jään alle.

  • Kari Hauhio palasi surmapaikalle 100 vuotta tapahtumien jälkeen. Katso video yllä.

Muistokivessä on vielä kaksi muutakin nimeä. Antti Jaakkola, 22, ja Eugen Makonin, 17, kuuluivat samaan matkaseurueeseen kuin nuo kahdeksan onnetonta. Heidät ammuttiin 20. maaliskuuta, rekimatkalla Taavetista kohti Savitaipaletta. Ruumiit eivät kuitenkaan päätyneet virtaan. Ne kuljetettiin Savitaipaleelle ja haudattiin sinne.

Punaiset ampuivat Kari Hauhion sedän. Huopaisenvirran joukkomurhan uhrien ruumiit löytyivät vasta jäiden lähdettyä. 1960-luvulla pystytetty muistomerkki okertoo heidän nimensä.

Eino Hauhion veljenpoika Kari Hauhio, 74, seisoo mustan Tuonelan virran rannalla. Hänen setänsä murhasta on kulunut tasan sata vuotta.

– Veljessodat ovat julmia, niissä kun ei ole mitään tolkkua eikä perustetta näille teoille… Ne ovat hirveitä, Hauhio sanoo.

Miksi nuo kymmenen nuorta ihmistä joutuivat terrorin uhriksi? Tapahtumien ketju on pitkä, ja siihen liittyy huonoa tuuria. Ja tarinoita, joiden totuuspohjasta ei ole varmuutta, vaikka noiden kohtalokkaiden päivien kulku onkin pääpiirteittäin selvitetty.

Eino Hauhion matka kuolemaan alkoi punaisten hallussa olleesta Haminasta. Hän oli paikallisen kirjapainon toimitusjohtajan Emil Hauhion poika, ja töissä isänsä painossa latojan oppilaana. Einon tarkoituksena oli siirtyä ennalta suunniteltua etappireittiä myöten rintamalinjan yli Mikkeliin – valkoisten puolelle.

Eino Hauhiosta jäi suvulle vain tämä nuoruuskuva.

Eino, Eugen, Nikolai ja Matti tunsivat toisensa hyvin. Vehkalahtelainen tekniikan ylioppilas Antti Jaakkola oli myös pojille tuttu entuudestaan. Viisikko todennäköisesti tunsi myös seurueen naiset Aino Launion ja Helmi Husgafvelin. Hamina oli vuonna 1918 pieni kaupunki, jonka valkoiset perheet varmasti pitivät yhtä.

Ainakin osa nuorista miehistä halusi liittyä valkoiseen armeijaan. Antti Jaakkola oli helmikuun alussa ollut perustamassa suojeluskuntaa Vehkalahdelle ja jäänyt sitten kiinni. Punaisten vallankumousoikeus kuitenkin vapautti Jaakkolan näytön puutteessa. Heti kun Jaakkola pääsi kotiin, hän pakkasi reppunsa ja lähti.

Myös Eino Hauhiolla ja hänen kavereillaan saattoi olla akuutti syy paeta punaisia.

– On olemassa myös tarina, jonka mukaan Haminan kulmilla oli tapahtunut asejunan ryöstö, ja pojat olisivat olleet siinä jotenkin mukana, kertoo Kari Hauhio.

Suomen Kuvalehti kertoi Aino Lainion ja Helmi Husgafvelin kohtalosta 1918.

Nuorten naisten motiiveista lähteä Mikkeliin ei tiedetä varmasti. Helmi Husgafvel oli tuomiokunnan kirjuri, jonka kerrotaan pohtineen lähtöä sairaanhoitajaksi valkoisten puolelle. Aino Lainio puolestaan oli lakitieteen ylioppilas. Hänen isänsä oli aktiivinen valkoinen.

– Jossakin lähteessä on väitetty, että tytöillä olisi ollut vaatteisiin kätkettynä rahaa ja kirjeitä ja että heillä olisi ollut jonkinlainen kuriirin tehtävä. Siitä ei ole varmuutta, Kari Hauhio sanoo.

Näin Suomen Kuvalehti kertoi Ainon ja Helmin kohtalosta keväällä 1918: ”Rintamalle ’valkoiseen Suomeen’ pyrki etelästä lukuisten nuorukaisparvien ohella myöskin urheita naisia, joista jotkut joutuivat saman kaamean kohtalon alaiseksi kuin niin monet nuorukaiset: punaisten sammumattoman verenhimon uhreiksi.”

Hiihtomatka alkoi 18. maaliskuuta 1918. Samassa porukassa hiihtivät Eino, Eugen, Nikolai, Matti ja Antti.

– Tämä viiden miehen joukko yöpyi turvatalossa Turkian kylässä Vehkalahdella. Matkaa jatkettiin 19. päivä Sippolan Saaramaalle, jossa mukaan tulivat Helmi, Aino ja kaksi poikaa: Einar Kattelus ja Hugo Purho, Kari Hauhio kertoo.

Sippolasta matka jatkui yhdeksän nuoren joukkona kohti Mikkeliä. Tiedossa ei ole, missä seurue vietti 19. ja 20. päivän välisen yön.

Luumäellä 20. maaliskuuta matkalaisia kohtasi huono onni. Hiihtojoukon piti ylittää Pietariin kulkeva rautatie, punaisten elintärkeä huoltoyhteys. Sitä vartioitiin tarkasti.

Nuoret olivat harhautuneet hiukan oikealta reitiltä, ja ratavartija havaitsi heidän hiihtojälkensä. Vartija hälytti paikalle punaisten partion, joka vangitsi seurueen Kaulion kylässä.

– Tässä kävi vielä sellainen yhteensattuma, että Matti Pukki, joka ei liittynyt mitenkään matkalaisiin, jäi kiinni. Hän oli tunnettu suojeluskuntalainen, johon pidättäjät törmäsivät vahingossa ja jonka he liittivät joukkoon mukaan.

Punaiset toivat vangit Taavettiin ja sulkivat heidät rautatieasemalle. Sieltä vangitsijat ottivat puhelinyhteyden punaisten komentopaikkaan Haminaan. Kysymys kuului: mitä vangeille tehdään?

– Tästäkään ei ole kirjallista faktaa, Kari Hauhio sanoo.

– On kokolailla varma tieto, että Haminassa ollut punaisten päällikkö Jaakko Uski antoi määräyksen teloittaa vangit.

Määräys pidettiin salassa vangituilta.

– Näille nuorille ei todennäköisesti kerrottu, että heidän kohtalonsa olisi niin kova. Heille ilmoitettiin, että heidät viedään Savitaipaleelle.

Huopaisenvirran silta ilmakuvassa, joka on mahdollisesti 1950-luvulta. Joukkomurhan muistomerkki pystytettiin 1960-luvulla salmen vasemmalle rannalle.

Kuljetukset tehtiin kahdessa ryhmässä. Ensimmäinen reki lähti liikkeelle jo 20. päivän iltana, ja siihen laitettiin Antti Jaakkola ja Eugen Makonin. Heidät ammuttiin matkalla kohti Savitaipaletta, pian Huopaisenvirran jälkeen.

Toinen vankiryhmä lähti liikkeelle neljällä reellä 21. maaliskuuta kello kaksi aamuyöllä. Oli vielä säkkipimeää.

– He olivat Huopaisenvirran kohdalla aamulla puoli viideltä. Siinä joukon johtaja antoi käskyn pysähtyä ja ampui itse omassa reessään olleet tytöt.

– Kaikki muut ammuttiin heti perään, ja ruumiit heitettiin virtaan.

Jaakko Uski ei jäänyt kertomaan syistä, joiden vuoksi hän antoi teloituskäskynsä. Hän pakeni Haminasta sodan loppuvaiheessa ja pääsi Venäjälle yhdessä Haminan toisen punapäällikön Vihtori Kosken kanssa.

Huopaisenvirran joukkomurha herätti laajaa huomiota. Mitä kauemmaksi Taavetista mentiin sitä hurjemmiksi muuttuivat huhut tapahtumista. Kari Hauhio suhtautuu huhuihin viileästi.

– Puhuttiin muun muassa tyttöjen raiskauksista, kidutuksesta ja muusta. Niistä ei kuitenkaan ole täyttä varmuutta. Aikaikkuna, jossa kaikki tapahtui, oli nopea. Onhan siinä tietysti voinut tapahtua mitä vain, mutta punaisilla ei ollut kauheasti aikaa pelata vangittujen kanssa.

– Tarinan mukaan Helmin vaatteita olisi revitty. Selitys voi olla se, että vaatteissa oli rahaa.

Valkoiset valtasivat Savitaipaleen 25. huhtikuuta. Punaiset vetäytyivät Taavettiin ja sieltä kohti Kymenlaaksoa. Sisällissota alkoi olla ohi.

Joukkomurhaa tutkittiin tarkasti valkoisten voitettua. Valkoiset kenttäoikeudet toimittivat kiinni saadut osalliset nopeasti kiväärien eteen.

– Aika monta miestä menetti henkensä, alkaen seurueen jäljet havainneesta ratavartijasta, Kari Hauhio kertoo.

Artikkeli on julkaistu alun perin maaliskuussa 2018.  Ilta-Sanomat kertoi tuolloin18 ihmisen tarinat, jotka joutuivat vuonna 1918 punaisten tai valkoisten uhreiksi. Kertojina olivat uhrien sukulaiset. Ainutlaatuinen paketti vuoden 1918 järkyttävistä tapahtumista on luettavissa myös näköislehtenä täällä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?