Yksinäisyys satuttaa ja sairastuttaa, sanoo lähes 20 vuotta yksinäisyyttä tutkinut kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttila.
Junttila kiinnostui yksinäisyydestä graduntekoaikana, kun hän haastatteli päiväkoti-ikäisiä lapsia. Tutkija huomasi, että lasten yksinäisyys oli usein pitkäaikaista ja aiheutti lapsissa syvää pahaa oloa ja ahdistusta. Joka kymmenes viisi- ja kuusivuotiaista päiväkotilapsista kertoi, ettei heillä ole lainkaan kavereita.
– Se on valtavan iso määrä niin pienten lasten keskuudessa. Pienillä lapsilla oli jo voimakas kokemus siitä, että kukaan ei näe, eikä huomaa. Ikään kuin lapsi ei olisi lainkaan olemassa.
”Liian moni oli sitä mieltä, että olisi parempi, jos olisi kuollut.
Apulaisprofessori on juuri tekemässä pitkittäistutkimusta poikien yksinäisyydestä: 8-vuotiaat pojat, jotka kertoivat olevansa yksinäisiä, kärsivät ongelmasta vielä kymmenen vuotta myöhemmin. Heillä oli muita enemmän masennusta, ahdistuneisuutta, vetäytyvyyttä, somaattista oireilua, aggressiivista käyttäytymistä ja rötöstelyä.
– He saivat korkeampia pisteitä myös itsetuhoisuuskysymyksistä. Liian moni oli sitä mieltä, että olisi parempi, jos olisi kuollut. Heillä oli paitsi ajatuksia itsensä satuttamisesta he olivat myös satuttaneet itseään.
Vanhempien ujous, arkuus ja vetäytyminen periytyvät
Osittain yksinäisyys on geneettistä: vanhempien ujous, arkuus, syrjään vetäytyminen ja oman toiminnan tarkkailu periytyvät. Toinen merkittävä tekijä lasten yksinäisyyden taustalla ovat kodissa opitut sosiaaliset mallit, Junttila uskoo.
– Mitä isä ja äiti tekevät, jos vieraita tulee kylään? Vai tuleeko vieraita koskaan? Jos äiti on työtön yksinhuoltajaäiti, eikä lapsi mene päiväkotiin, lapsella ei ole kauheasti mahdollisuuksia harjoitella sosiaalisia taitoja. Kun esikoulu ja tai koulu alkaa, on kuin uimataidoton heitettäisiin syvään veteen. Yhtäkkiä lapsen pitäisi tietää kaikki sosiaaliset normit ja säännöt.
”Jos äiti on työtön yksinhuoltajaäiti, eikä lapsi mene päiväkotiin, lapsella ei ole kauheasti mahdollisuuksia harjoitella sosiaalisia taitoja.
Tutkijan mukaan yksinäisyys on vastaavanlainen elimistön signaali kuin nälkä tai jano. Nälkä johtuu ruoan, jano nesteen puutteesta. Yksinäisyys taas johtuu seuran puutteesta. Pikkuhiljaa yksinäisyydestä kärsivä alkaa kyseenalaistaa sekä oman että muiden toiminnan: hän rupeaa kuvittelemaan, että hänessä on jotain vikaa. Silloin yksinäisyys ottaa yhä tiukemman otteen.
Junttilan mukaan yksinäisyyttä on kahta lajia, sosiaalista ja emotionaalista. Sosiaalisesti yksinäiseltä puuttuu verkostoja. Emotionaalisesti yksinäiseltä puuttuu läheinen ja tärkeä ihmissuhde, jolle voi puhua mistä vain.
– Naiset myöntävät helpommin olevansa yksinäisiä kuin miehet. Miehet kokevat kaikissa tutkimissamme maissa enemmän emotionaalista yksinäisyyttä. Sosiaalisessa yksinäisyydessä ei ole eroa sukupuolten välillä tai sitten naiset ja tytöt kokevat sitä hieman enemmän kuin miehet.
”Jo se, että uskallamme katsoa vastaantulijoita silmiin, vaikuttaa aivojen dopamiinitoimintaan.
Paras lääke yksinäisyyteen on siitä avoimesti puhuminen. Pitkälle pääsee huomioimalla toiset ja tervehtimällä.
– Jo se, että uskallamme katsoa vastaantulijoita silmiin, vaikuttaa aivojen dopamiinitoimintaan. Se, että olemme lähellä läheisiä ihmisiä, lisää tutkitusti oksitosiinituotantoa.
Yksinäisyys tuottaa pitkällä aikavälillä ajatusvääristymiä, jotka johtavat itseään ruokkivaan noidankehään. Yksinäinen lapsi voi jo kotona kokea, ettei hän kelpaa, eikä äitiä ja isää kiinnosta hänen asiansa. Taustalla saattaa olla vanhempien alkoholinkäyttöä tai monenlaista kaltoinkohtelua. Ajan myötä lapsi alkaa tehdä automaattisia tulkintoja ydinuskomuksen pohjalta: jos kaikki nauravat, kun tulen sisälle luokkaan, tilanne tulkitaan niin, että olen huono ja kaikki nauravat minulle.
– Ajatukset vaikuttavat tunteisiin, kehollisiin reaktioihin ja käyttäytymiseen. Jos ajatus on, että minussa on joku vika, ne nauravat minulle, se alkaa ahdistaa ja tuntuu pahalta mielessä ja kehossa. Silloin yleensä lähdetään pois tai aletaan käyttäytyä aggressiivisesti. Silloin muut ajattelevat yhä enemmän, että sinussa on jotain outoa.
Tutkimusten mukaan yksinäisyys ei ole Suomessa muuta maailmaa yleisempi ongelma. Silti kansainvälisessä yksinäisyyttä kartoittaneessa vertailututkimuksessa suomalaisten lasten yksinäisyys oli kreikkalaislasten yksinäisyyttä syvempää: kreikkalaislapset saattoivat sanoa, että ovat tänään yksinäisiä, koska paras kaveri on sairaana. Suomalaismuksut sen sijaan kertoivat useammin, että ovat aina yksin.
– Suomalaisille yksinäisyys on valtavan iso kokemus. Sitä hävetään, eikä siitä puhuta ääneen. Suomessa suku ei pidä niin tiiviisti yhteyttä kuin vaikkapa Etelä-Euroopassa. Suomessa sellainen, jolla ei ole ystävyyssuhteita, on todella yksin, apulaisprofessori huomauttaa.
