Yksinäisiä on kaikissa ikäluokissa, mutta erityisen paljon heitä on lasten ja nuorten joukossa.
12-vuotiaan Matin kertomus yksinäisyydestä kuvaa hyvin monen yksinäisen suomalaislapsen tunteita. Poika koki olonsa koulussa näkymättömäksi ja huomaamattomaksi, sillä kukaan ei ottanut häntä mukaan minnekään. Matti kertoi, että valitsisi mieluummin sen, että häntä hakattaisiin kuin sen, että kukaan ei huomaa häntä.
– Kun opettaja kysyi jotain Mattiin liittyvää, sieltä tuli kysymyksiä, että onko meidän luokalla oikeasti joku Matti. Se tuntui hänestä vielä fyysistä kipua pahemmalta, että luokan muut oppilaat eivät muistaneet hänen nimeään, kuvailee kasvatuspsykologian professori Niina Junttila.
Yhden luokkakaverin poissulkeminen ja ulos porukasta jättäminen on yhtä lailla väkivaltaa kuin perinteinen kiusaaminen, apulaisprofessori sanoo. Opettajien tulisikin miettiä, miten lisätä oppilaiden välistä kohtaamista ja yhteisöllisyyttä, hän sanoo.
Ilta-Sanomat kokosi Junttilan kirjasta Kavereita nolla lasten kertomuksia yksinäisyydestä:
”Minulla ei ole ketään, jolle puhua. Minua on haukuttu ja kiusattu ja tuntuu ettei kukaan välitä. Kaikki vihaavat minua. Tuntuu kuin välillä haluaisin kuolla. Enkä jaksaisi tää elämää. Kukaan ei jaksa kattella mua. Mä elän täs maailmas haamuna, ei mua tänne kukaan jää kaipaamaan.”
”Mä oon yrittäny ja yrittänyt, vaikka mitä. Menny lähelle ja sanonut jotain tai alkanut puhua jostain telkkarijutusta. Mut ei kukaan vastaa. Ei ne ees kuuntele. Kai mä sit vaan oon niin paska, että parempi olla yksin. Se on vaan niin... kuristavaa.” (13-vuotias poika)
”Kukaan ihminen ei rakasta mua tai muutenkaan pidä tärkeänä ihmisenä.
”Sairastuin masennukseen ala-asteen lopulla. Siirryttäessä yläasteelle olo paheni, ja puhuin siitä ystävilleni. He taisivat säikähtää ja jättivät minut entistä enemmän yksin. Minulla oli tuona aikana ystäviä, mutta aina uusia suhteita solmittaessa masennus, josta siis edelleen kärsin, tulee tielle. Toisaalta masennus on myös aiheuttanut sen, että olen alkanut karttaa seuraa.”
”Mitä mä voin tehdä? Kukaan ihminen ei rakasta mua tai muutenkaan pidä tärkeänä ihmisenä. Tunnen olevani surkimus kaikessa suhteessa. Olen ruma, en ole sosiaalinen, en ole mukavaa seuraa, en osaa laitaa ruokaa, en ole hyvä lapsi tai sisarus... en ole mitään!! Teen ihan pirusti töitä, että musta pidettäis, mut silti mulla ei ole kavereita. Kukaan ei haluu olla mun kaa. Mä varmaan kuolen koht yksinäisyyteen ja suruun, vaik oon vast nuori. Itsensä uneen itkeminenkin alkaa uuvuttaa...”
”Ei minulla ole selviytymisneuvoja. Itse vain vaivuin yksinäisyyteen. Annoin periksi, kun oli helpompi olla yksin kuin pettyä jatkuvasti. Mitä pieni lapsi voi tehdä, kun kukaan ei huomaa, että on yksin? Siinä vain kasvaa ympärille muuri, ja sen sisällä voi kuvitella olevansa suojassa haavoilta.”
”Mulla on vaan niin helvetin paha olla tässä yksinäisyydessäni, että mä en enää kauaa jaksa.
”Mulla on vaan niin helvetin paha olla tässä yksinäisyydessäni, että mä en enää kauaa jaksa. Ja sitten jos katoaisin, niin tuskin kukaan edes ymmärtäisi, että miksi. ’Mutta sillähän oli kaikki niin hyvin’.”
”Yksinäisyyden takia halusin olla yksin, en puhunut asiasta kenellekään. Tuntui, että kaikki romahtaa ympärillä. Koulu ei kiinnostanut, ja vain siskoni näki, ettei kaikki ollut hyvin. Mutta eihän neljäsluokkalainen osaa vielä auttaa kunnolla. Kotona huusin kaiken aikaa, koulussa välttelin ihmisiä. Lopetin syömisen kouluaikana ja nukuin päivien ohitse. En hyväksynyt mitään enkä ketään. Itsetuntoni ja -luottamukseni oli... tai siis minulla ei enää ollut niitä ollenkaan.”
”Yksinäisyys tuntui raastavalta. Ikään kuin olisin tehnyt jotakin hyvin pahaa ja minua rangaistaisiin yksinäisyydellä. Rupesin koulussa kiusaamaan muita ja minut leimattiin outolinnuksi ja menetin kavereita. Muistan miten äiti sanoi kerran reissuvihkoani lukiessaan, että minun on lopetettava häiriökäyttäytyminen, hän ei jaksa enää enempää vastoinkäymisiä. Että on tarpeeksi ongelmia muutenkin. Se tuntui pahalta, syyllistävältä... Kuin kaikki olisi minun syyni. Enhän voinut sen ikäisenä ymmärtää, miksi tein niin! Kyselin monet kerrat äidiltäni, milloin muutamme pois, saamatta koskaan kunnollista vastausta.”
”Yleensä istuin ikkunan ääressä ja katselin ulos, jospa näkisin kaverini ulkona leikkimässä, kävelemässä, ihan mitä vaan.
”Yksinäisyys tuntui todella pahalta, sellaiselta pakahduttavalta. Aloin olla näkymätön: en puhunut kotona tunteistani, en luottanut isääni enkä näyttänyt aidosti tunteitani. Iltaisin itkin mahdollisimman hiljaa sängyssäni, ettei kukaan vain kuule. Yritin olla kotona niin kiltti kuin mahdollista, ja ulkomaailmalle näyttelin hyvin mulla menee -tyyppiä.”
”Miltä yksinäisyys tuntui? Se tuntui... pahalta. Yleensä istuin ikkunan ääressä ja katselin ulos, jospa näkisin kaverini ulkona leikkimässä, kävelemässä, ihan mitä vaan. Se, että edes näkisin heidät, olisi useimmiten riittänyt. Yleensä en kuitenkaan heitä nähnyt, vaan minulle tuli vain kurjempi olo. Yksinäisyys tuntui pitkältä ajalta, se tuntui siltä, kun haluaa itkeä, muttei kuitenkaan halua satuttaa muita ympärillään tai aiheuttaa heille ahdistusta. Tuntui kuin kyyneleet olisivat kuristaneet kurkussa. Olin yksinkertaisesti hukassa. Siispä yleensä itkin salassa, kiertelin pihoilla, koulun alueella, puistoissa. Tuhlasin aikaa.”
”Useimmiten kun kiertelin yksin ulkona, yritin etsiä kaikkea kaunista. Kiviä, kukkia, katsoin jopa ihmisten silmiä, koska minusta ne olivat kiehtovia.
”Edes siskoni tai veljeni eivät tajunneet, kuinka hukassa olin. Välillä tuntui, etteivät muut huomanneet minua, että olin kuin ilmaa. Toisinaan se huomio, joka jäi saamatta, tuli kovaa takaisin. Koska olin aika ujo, olin myös opettajani silmätikku. Noh, enhän se vain minä ollut, ala-asteen opettajani oli kaikille yhtä inhottava aika ajoin. Vain muutamille hyville oppilaille – no ei sen niin väliä. Olemmehan vain ihmisiä.”
”Useimmiten kun kiertelin yksin ulkona, yritin etsiä kaikkea kaunista. Kiviä, kukkia, katsoin jopa ihmisten silmiä, koska minusta ne olivat kiehtovia. Ne kertovat ihmisestä kaiken, mutta eivät kuitenkaan yhtään mitään. Yksinäisyys opetti minua arvostamaan niitä hetkiä, jolloin todella oli onnellinen, ja arvostan niitä edelleen. Yksin oleminen on niin tuskallinen tapa elää. Huolimatta siitä, kuinka paljon itkin, huusin tai nyyhkytin, loppujen lopuksi löysin vierestäni vain oman arvoni.”
Lähde: Niina Junttila: Kavereita nolla – Lasten ja nuorten yksinäisyys (Tammi 2015)
