Kotimaa

”Otin asekaapista haulikon ja laitoin piipun suuhuni” – Tunnetut suomalaiset kertovat, millaista on olla koulukiusaamisen uhri

Julkaistu:

NÄYTTELY
Valokuvaaja Johanna Kareen Minuunkin sattui -valokuvanäyttelyssä yhdeksän tunnettua suomalaista palaa vaikeisiin hetkiin, joina heitä kiusattiin koulussa. Pohjimmaisena viestinä on kuitenkin voima: kiusatustakin voi tulla onnellinen ja menestyvä.
Kiusaamistilanteiden muisteleminen ei ole koulukiusatulle mukavaa. Helsinkiläinen valokuvaaja-evankelista Johanna Kare, 52, kuitenkin pyysi yhdeksää kuuluisaa malliaan palaamaan rankkojen muistojen äärelle, kun hän otti näistä tiukasti rajattuja lähikuvia valokuvanäyttelyään varten.

– Halusin heidän menevän takaisin tilanteeseen, jossa heitä on potkittu, hakattu, tönitty, syljetty ja heitetty roskikseen, Kare kertoo.

Niin syntyi Minuunkin sattui -näyttely, jossa muun muassa muusikko Mikael Gabriel, kirjailija-poliitikko Rosa Meriläinen ja entinen Miss Suomi Shirly Karvonen ovat esillä kukin omassa mustavalkoisessa lähikuvassaan. Kuvan rinnalle jokainen kertoi oman kokemuksensa koulukiusaamisen uhriksi joutumisesta.

Kamera tallensi ilmeet intiimeinä ja raadollisinakin – kuvat otettiin heti kun oikea tunnetila oli tavoitettu. Siten vältettiin myös liiallisen valmistautumisen tuoma jäykkyys.

– Nopein kuva otettiin viidessä minuutissa, pisimpään meni vartti, Kare kertoo.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Kuvaustilanne oli aina kahden ihmisen välinen. Toimittaja Pia Warvas kirjasi kuvattujen tarinat myöhemmin erikseen.

Kare on koulutukseltaan visualisti. Hän on myös työskennellyt kuvausjärjestäjänä ja mallina. Tämä tausta on tukenut häntä valokuvaamisessa, jota hän on tehnyt viisi vuotta. Aiemmin hän on kuvannut muun muassa lottia ja kodittomia.

Minuunkin sattui -valokuvanäyttely nähdään ensin Helsingissä Sanomatalon Mediatorilla. Sitten se lähtee kiertämään Suomen kouluja. Tähän mennessä näyttelyn on tilannut parikymmentä peruskoulua ja lukiota.

Idean taustalla ovat Kareen omat lapsuudenkokemukset.

– Jouduin ekaluokalla opettajan kiusaamisen uhriksi. Ja kun olimme muuttaneet Valkeakoskelta Espooseen, kaksi minua vanhempaa tyttöä odotti aina rapussa, että tulin koulusta kotiin. He potkivat, sylkivät, löivät ja ahdistivat minut nurkkaan.

Kare ymmärtää myös kiusaajien pahaa oloa.

– Vähän vanhempana syyllistyin varmaan itsekin jonkinlaiseen koviksen esittämiseen.

Kare halusi, että kuvat heijastavat kiusaamisen jälkiä. Samalla hänelle oli tärkeää, että otoksista välittyy voimaantuminen.

– Halusin, että kuvattavat ovat julkisuuden henkilöitä, jotka ovat onnistuneet elämässään.

 

Vähän vanhempana syyllistyin varmaan itsekin jonkinlaiseen koviksen esittämiseen.

Ensimmäinen kuvattava oli työministeri Jari Lindström. Yhteensä prosessiin meni kolmisen kuukautta. Kare kuvasi mallinsa ulkotiloissa.

– En ota studiokuvia. Raahasin isoa pahvia busseissa ja raitiovaunuissa kuvattavien luokse.

Kukaan ei kieltäytynyt kunniasta: kaikki ymmärsivät, kuinka vakavasta asiasta on kysymys.

– Julkisuuden henkilöillä on se etu, että he pystyvät avaamaan tätä asiaa.

Valokuvaaminen ei ole Kareelle ammatti eikä harrastus, vaan kutsumus. Hän kokee saaneensa taidon lahjaksi jumalalta. Minuunkin sattui heijastaa hänen arvomaailmaansa.

– Olen valokuvaajaevankelista, hän muotoilee.


”Välillä koulu oli yhtä helvettiä”

Työministeri Jari Lindström kertoo, että parin kansakouluvuoden jälkeen heidän perheensä muutti ja muuton myötä koulu vaihtui. Uusi koulu toi mukanaan kiusaajat.

– Siitä, koulun vaihdosta, kiusaaminen alkoi. Sitä kesti kolmannesta luokasta yläasteen seitsemännelle ja osin jopa kahdeksannelle luokalle saakka. Jossakin vaiheessa koulu oli yhtä helvettiä.

Lindström kuvailee, että hän reagoi kiusaamiseen niin, että oli aina tappelemassa ja koska hän ei ollut fyysisesti vahva, jäi hän tappeluissa alakynteen.

– Jalkapalloharrastuksen myötä innostuin kuntosaliharjoittelusta ja yhtäkkiä aloinkin olla sen verran vahva, että olisin pärjännyt tappeluissa. Siinä vaiheessa, kun olisin alkanut pärjätä, ei tappeluihin osallistuminen enää kiinnostanutkaan minua.

Lindström epäilee kiusaamishalun heränneen yksinkertaisesti siitä, että hän oli uusi poika luokalla.

– En usko, että kaikki kiusaajani edes muistavat enää, minkälaisen helvetin he elämästäni tekivät. Olen kuitenkin antanut heille anteeksi. Toivon jaksamista ja voimia teille, joita nyt kiusataan. Uskokaa, että te selviätte. Minäkin selvisin!


”Otin asekaapista haulikon, latasin sen ja laitoin piipun suuhuni”

Näyttelijä Janne Kinnunen ei halua nimetä yksittäistä kiusaamistapausta, sillä häntä kiusattiin päivittäin kuuden vuoden ajan.

– Kaikista pahinta kiusaamisessa oli ulkopuolelle jääminen ja yksin oleminen. Pikkuhiljaa minusta alkoi tuntua siltä, että katoan olemasta ja että ainoa kaverini on oma mielikuvitukseni. Kymmenen vanhana en enää jaksanut. Yhtenä päivänä tulin koulusta kotiin. Menin vintin rappuun, otin asekaapista haulikon, latasin sen, istuin portaille ja laitoin piipun suuhuni. Katsoin ulos ikkunasta ja ajattelin, että tänään on kaunis päivä kuolla pois.

Kinnunen kuvailee, että ulkopuolisuuden tunne kulkee mukana läpi loppuelämän.

– Selvisin varmastikin siksi, että purin hammasta. Minuun kohosi jostakin viha, tai peräänantamattomuus, joka huusi hiljaa sisälläni, että nyt saa**ana ette saa mua lannistettua, en suostu kuolemaan.

Arpia kokemukset ovat kuitenkin jättäneet.

– Kiusaamisesta seurannut ulkopuolisuuden tunne heijastuu edelleen, 30 vuoden jälkeen, päivittäiseen elämääni. Sama viha yrittää tuhota kaiken, vaikka mitään todellista uhkaa ei olisikaan. Se on haava, joka ei parane. Koskaan.

Kinnunen uskoo, että kiusaamiskokemukset vaikuttivat siihen, että hänestä tuli näyttelijä.

– Huomasin jo kouluaikana näyttämöllä ollessani, että siellä olen turvassa ja siellä myös kiusaajieni pitää noudattaa tiettyjä sääntöjä. Teatteri oli alusta asti voimaannuttava kokemus.

Hän muistuttaa, että kukaan kiusattu ei kuitenkaan ole yksin.

– Haluan sanoa heille, joita nyt kiusataan, että sinä et ole yksin! Moni kiusattu kuvittelee, että on ainoa kiusattu, mutta meitä kiusatuksi tulleita on paljon. Muista, että et ole yksin, löydät jonkun, joka kuuntelee; jonkun, joka auttaa!


”Sain lapun, joka julisti, että me vihataan sua”

Laulaja, näyttelijä ja muusikko Reeta Vestman opiskeli Helsingin suomalaisessa yhteiskoulussa, jota voi kutsua eliittikouluksi.

– Rakastin jo lapsena esiintymistä. Olin luova, kirjoitin, lauloin, esiinnyin – ja minua pyydettiin esiintymään. Tuntuu, että se provosoi kiusaamaan. En sopinut muottiin, olin äänekäs, olin esillä ja lisäksi olin pieni ja aika heiveröinen. Yksi henkilö masinoi kiusaamiseni ja muut lähtivät siihen mukaan. Se oli yhtä helvettiä. Minut suljettiin ulkopuolelle, minulle huudeltiin, minua nimiteltiin, minut lukittiin luokkaan, minua lyötiin ja päälleni syljettiin.

Reeta muistaa erityisesti yhden kerran, kun koululuokka oli uimassa.

– Siellä tyttöporukka ui ympärilläni; osa perässäni, osa edelläni. He ikään kuin ”vahingossa” potkivat minua veden alla. Jälkikäteen sain lapun, joka julisti, että me vihataan sua, uimapotkut osuivat aivan oikeaan paikkaan.

Reeta kertoo selvinneensä vaikeista kouluvuosista osin siksi, että hänellä oli kiinteä kaveripiiri lapsuudenystävien, teatterin, tanssikoulun ja musiikkiopiston kautta. Kun hän aikanaan pääsi Kallion ilmaisutaidon lukioon, alkoi hän kukoistaa ja muuttua rohkeammaksi ja pelottomammaksi.

– Silti minulla meni pitkään ennen kuin opin, että esimerkiksi teatteri- tai bänditreeneissä ihmiset eivät puhukaan minusta pahaa. Toivon, että jokainen, jota nyt kiusataan, oppisi luottamaan itseensä ja olemaan rohkea! Nykyään rakastan jälleen uusiin ihmisiin tutustumista ja uusien projektien synnyttämiä työyhteisöjä ja koen olevani työssäni arvostettu ja pidetty. Olen saanut takaisin sen rohkeuden, mikä minulla oli lapsena ennen kuin menin kouluun.