Mannerheimin hevosen mysteeri herättää yhä kysymyksiä – Murhattiinko marskin viimeinen ratsu?

Julkaistu:

Historia
Mannerheimin viimeinen ratsu ammuttiin 65 vuotta sitten, mutta tapaus herättää yhä kysymyksiä.
Ypäjän maineikkaalla hevosopistolla, kuusikon katveessa, seisoo yksinäinen hevosen hautapaasi. Siihen on kaiverrettu sanat ”Käthy 1934–1952. Suomen marsalkka C. G. Mannerheimin viimeinen ratsu”. Kuolinvuosi on paadessa väärin, kuten monien mielestä ratsun kuolintapa.

Käthyn (Mannerheim lausui nimen ”Keet”) kohtalo vaivaa yhä monia sota- ja hevoshistoriaa tuntevia. Yksi heistä on jyväskyläläinen Jaana Kuula. Kuulan edesmennyt isä Pentti oli Käthyn hoitajia ja tämän muistotilaisuudessa käyty keskustelu sai Kuulan pohtimaan ratsua. Hevonen ilmestyi jopa uneen sen kuolemasta tullessa 65 vuotta helmikuun 24. päivänä.

Mannerheim tunnetusti rakasti hevosia. Rakkauksista viimeinen oli Ruotsista hankittu hyväsukuinen Käthy: 171 senttiä korkea rautias tamma. Jatkosodan aikaan ratsukkoa saatettiin nähdä aamukävelyllä Mikkelissä. Kun Mannerheim ei noussut enää satulaan, hän seurusteli yhä ratsunsa kanssa päivittäin Kirkniemen kartanossa asuessaan.

Marsalkan muuttaessa Sveitsiin hän esitti nimenomaisena toiveena, että Käthy saa elää luonnollisen elämänsä loppuun Ypäjällä. Mannerheimin jättäessä tammalle hyvästejä opistolla kesällä 1949, hän viittasi perinteistä, joilla upseeri saatetaan hautaan. Luottomies, everstiluutnantti Lars Rönnquist ymmärsi vihjeen.


Matti Kanto, 81, aloitti hevosuransa 15-vuotiaana ratsuttajaoppilaana Ypäjällä.

– Puolustusvoimilla oli koulutus- ja siitostalli. Hevonen oli siitospuolella. Käthy oli hyvin käsiteltävissä ja häntä hoidettiin hyvin. Käthylla oli lempeä luonne, Kanto muistelee.

Helmikuun 24. päivän iltana saapui puhelinsanoma, joka järkytti ypäjäläisiä.

”Asia:--määrään, että Suomen Marsalkan hevonen Käthy R/80 lopetetaan ja kuopataan nahkoineen aiemmin sovittuun paikkaan.”

– Se tuli kaikille täydellisenä yllätyksenä, Kanto kertoo.


Siitostallin rehumestari Aapeli Siltanen määrättiin saman tien tuomaan hevonen ulos lopettamistilaisuuteen, mutta hän ei suostunutkaan tehtävään, hän kertoo.

Rehumestarin kapinointi komentoketjua vastaan oli hevosurheilumuseon museomestari Juha Erolan mukaan ennenkuulumatonta. Kun Käthy saatiin ulos, lopettamiskäskyn saanut kapteeni Tapani Elomaa sanoi, ettei pysty laukaisemaan asetta ja ojensi sen pois. Lopulta toisen tallin rehumestari Vilho Ratas toteutti sotilaskäskyn.

– Hevonen seisoi nätisti loppuunsa asti. Olin jo tottunut hevosen lopettamiseen, ja pidän sitä armeliaana tapana lähteä. Tämä oli silti nuorelle pojalle melkoinen järkytys. Ampuminen ja sitä seurannut harras hetki.

 

Olin jo tottunut hevosen lopettamiseen, ja pidän sitä armeliaana tapana lähteä. Tämä oli silti nuorelle pojalle melkoinen järkytys. Ampuminen ja sitä seurannut harras hetki.

Varusmiehet kaivoivat haudan. Sitten he seisoivat nuorten ratsuttajaoppilaiden kanssa kunniavartiostossa.

– Kun hevonen laskettiin hautaan, otimme lakit päästä. Kaikki olivat hiljaa.

Takana upseeristo teki kunniaa.

”Murhattiinko” Käthy?


Hevonen oli vuonna 1951 kuolleen Mannerheimin henkilökohtaista omaisuutta. Aikalaiskuvausten mukaan sillä ei ollut terveysongelmia. Hevosta oli tarkoitus käyttää siitokseen, vaikka sillä olikin jo ikää.

Miksi Käthy lopetettiin vastoin marsalkan toivetta? Ratsukoulun upseerit olivat käärmeissään tapahtuneesta, ja liikkeelle lähti erilaisia spekulaatioita.

Lopetuskäskyn antaja oli puolustusvoimain ylieläinlääkäri Erkki Estola. Päivää aiemmassa asiakirjassa todettiin jalkavaivat, rasittuneisuus, etujalkojen kehärengasvaiva ja yhden polven luutuma. Hevosen säkä ja ikä oli merkitty väärin.

Jalostuskäytössä olleella hevosella vaivat olivat pelkkiä tekosyitä, arvioi Käthyn kohtaloa tutkinut hevoskasvattaja, sotahistorioitsija Eeva Tammi.

– Vaikka ikääkin oli, se oli vielä virkeä. Itse aina katselen hevosten hampaita, ja ne olivat hyvät. Hevosella ei ollut minkäänlaisia tuskia, eikä ulkonaisesti mitään vikaa, ja siinä mielessä lopettaminen oli todella outoa. Sitä ihmettelimme, Kanto muistelee.

 

Hevosella ei ollut minkäänlaisia tuskia, eikä ulkonaisesti mitään vikaa, ja siinä mielessä lopettaminen oli todella outoa.

– Kyllä me kuulimme jonkin verran tätä kantahenkilökunnan ihmettelyä. Liikkui puhetta, että itänaapurista oli tullut käsky, ettei Mannerheimia saa kunnioittaa edes hevosen kautta. Hevonen joutui poliittiseksi uhriksi, hän jatkaa.

Mannerheim-museon päämuseomestarin Toni Piipposenkin mukaan prosessi oli niin kummallinen, että jotain muutakin oli taustalla kuin lääketieteelliset syyt.

– Ainoa onnistunut murhayritys kohdistui Mannerheimin hevoseen. Se murhattiin poliittisista syistä, Mannerheim-historioitsija Teemu Keskisarja sanoo.

Tammi on etsinyt arkistoista vastausta, antoiko joku muu taho käskyn eläinlääkintäosastolle. Tai sille, mitä hyötyä unholaan jääneen yksityishevosen lahtaamisesta ylipäätään olisi ollut. Alkulähteen paperi ei todennäköisesti koskaan nouse esille, samoja papereita tutkinut Erola uskoo.

 

Ainoa onnistunut murhayritys kohdistui Mannerheimin hevoseen.

Estolan lapsenlapsi Matti Estola, hevoseläinlääkäri kuten isänsäkin, ei tiedä tapauksesta mitään eikä kuullut siitä puhuttavan perheessä.

Selityksiä voi etsiä ajan hengestä. Uudistus- ja neuvostomielisiä virtauksia levisi maahan, myös puolustusvoimiin. Marsalkan sankarisädekehä alkoi hiipua. Ypäjälläkin hänen nimeään kantavat kilpailut lakkautettiin.

Jotkut upseerit eläinlääkintätoimistolla tai pääesikunnassa saattoivat teolla pönkittää uraansa, Erola arvelee.

Toisaalta yksityinen, täyspalvellut hevonen haluttiin ehkä vain siivota pois armeijan kaurakuluista.

– Salaliitoista tuskin oli kyse, mutta paskamaista hevosta kohtaan, että se joutui jonkinlaisen likaisen politiikan pelinappulaksi.


Proferssori Henrik Meinanderkaan ei usko salaliittoon. Puolustusvoimissa neuvostoasenteet olivat 1950-luvulla hyvin varauksellisia. Suomettumisen pahimmat vuodet vasta edessä. Mannerheim-vastaisuutta oli paljonkin, mutta hän ei silti ymmärrä, mitä hevosen ”poliittisella murhalla” olisi saavutettu.

Ajan ilmapiiriin kuului, että asioita tulkittiin herkästi neuvostovaikuttamiseksi, hän huomauttaa.

Piipponen ei usko, että ylieläinlääkäri olisi aivan oma-aloitteisesti tehnyt päätyöstä. Mutta ei myöskään siihen, että käsky olisi tullut esimerkiksi ylipäällikkötasolta eli J. K. Paasikiveltä.

Pääministerinä olleen Urho Kekkosen ja Mannerheimin välillä oli tunnetusti antipatiaa, mutta Meinanderin ja Piipposen mielestä Kekkosenkin nimi tuntuu kaukaa haetulta.

– Kekkonen ymmärsi, ettei ole hänen etunsa mukaista yrittää murtaa Mannerheim-kulttia, koska se tulkitaan automaattisesti kateudeksi, Meinander sanoo.


Entä puolustusvoimain komentaja? ”Unohdetusta kenraalista” Aarne Sihvosta väitöskirjan kirjoittaneen Vesa Saarikosken mukaan Sihvon ja Mannerheimin välillä oli vanhastaan vihamielinen suhde.

Komentajana Sihvo oli epäsuosittu upseerikunnan keskuudessa, koska noudatti Pariisin rauhansopimuksen ja Paasikiven ulko- ja puolustuspolitiikkaa. Viitteitä Sihton osallisuuteen tai siihen, että komentajaa olisi edes konsultoitu asiassa, Saarikoski ei löytänyt.

Meinander huomaa, että Käthy lopetettiin samaan aikaan, kun ratsastajapatsaan kilpailu oli alkanut. Siitä, että kyseessä olisi ollut mitään muuta kuin puhdas sattuma, ei ole tietoa. Tiettyä irvokkuutta ajoituksessa voi nähdä. Aimo Tukiaisen monumentti valmistui lopulta vasta vuonna 1960. Käthy-hevonen oli viitteellisenä esikuvana.


Tunnetuin lehtikuva Käthysta lienee Senaatintorilta. Tamma on verhottu mustaan suruloimeen Mannerheimin hautajaisissa 4. helmikuuta 1951. Alun perin Helsingin varuskunnan johto ja valtioneuvosto olivat katsoneet, että hevosta ei pidä ottaa saattueeseen. Perusteina oli tamman tiineys ja se, että osallistuminen ei olisi ollut soveliasta suurmiehen hautajaisissa.

Jälkimmäinen peruste osoitti täyttä ymmärtämättömyyttä ratsuväen arvoja kohtaan. Käthy kuljetettiin kuitenkin salaa odottamaan Senaatintorin poliisilaitokselle hautajaismenojen loppumista.

Tilaisuuden jälkeen Siltanen talutti Käthyn torille Rönnquistille. Sieltä kulki pienen matkaa kulkueeseen ja vietiin sitten lepäämään. Tammen mukaan viikon matka oli kova rasitus Käthylle. Tamma varsoikin pian päästyään takaisin kotitalliinsa. Varsa eli vain puolitoista kuukautta.

Mutta velvollisuus oli täytetty.

Muita lähteitä: Presidenttien hevoset Ypäjällä. Toimittanut Juha Erola. Kiasma Museo. Ruotuväki 28.1.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt