Lauri Pätäri nuokkui lepotilassa, kun panssarilaiva Ilmarisen alla räjähti – pian hän kamppaili elämästään pimeällä merellä naftaa keuhkoissaan

rac

Julkaistu:

Laivaturma
– Näin horisonttia vasten, kun Ilmarinen nousi pystyyn. Alkoi tulla hiljaista. Tuntui, että tänne nyt jäädään. En pelännyt. Tämä on minun kohtalo, tämä on sotaa ja tähän se minun nuoruus sitten loppui. Lauri Pätäri, 97, muistaa syyskuun 1941 tapahtumat kuin eilisen. 271 kuoli Suomen pahimmassa turmassa.
Vedellä on sellainen omaispiirre, että se ei puristu kasaan. Jos laivan alla räjähtää, lyö paineaalto räjähdyksen runkoon leppymättömällä voimalla kuin jättimäinen moukari.

Panssarilaiva Ilmarisen alla räjähti 13. syyskuuta 1941 kello 20.31. tuhoisasti. Paineisku repi 4 000 tonnia painavan panssarilaivan teräspohjan auki kuin säilykepurkin.

Ylimatruusi Lauri Pätäri, 21, nuokkui 1. tykkijaoksen lepotilassa 105 millisen tykkitornin takana laivan keulassa.


Hirvittävä räjähdys!

Kuin olisi ammuttu täyslaita Ilmarisen kymmentuumaisilla, neljällä 254 millimetrin tykillä. Mutta ei ammuttu. Siitä olisi kyllä ilmoitettu, ylimatruusi Pätäri hoki mielessään.

Tapahtumat alkoivat vyöryä käsittämättömällä vauhdilla. Alle minuutti ja Pätäri oli jo meren armoilla. On täytynyt tapahtua jokin hirvittävä onnettomuus, torpedo tai miina. Viimeiset valon rippeet viipyivät taivaanrannassa. Aurinko oli laskenut lähes tunti sitten ja Pimeä alkoi tulla päälle.

Pätäri kauhoi merivettä ja rutisti toisella kädellään korkkiliiviä. Hän oli ehtinyt vetää sen ylleen vain osittain. Vapaa käsi kauhoi liukasta, haisevaa vettä. Pinnalla kellui kymmeniätuhansia litroja panssarilaivan tankeista aalloille karannutta naftaa. Sitä oli mennyt vedenalaisen kamppailun aikana vatsaan ja keuhkoihin. Hengitys oli vaikeaa, sisuskaluja korvensi, oksetti.

Toinen toisiaan seuranneet tapahtumat, sukellus mereen, kannelta putoavien esineiden äänet veden alla, avunhuudot ja niiden hiljentyminen pimenevällä merellä olivat sekoittuneet Pätärin mielessä yhdeksi sekavaksi tapahtumien vyöryksi. Päällimmäisenä mielessä takoi ajatus pelastautumisesta, on päästävä lähelle saattoaluksina olleita nopeita vartiomoottori- eli VMV-veneitä ennen kuin voimat hiipuvat.

Pätäri yritti hahmottaa, mitä on tapahtunut ja miten selviäisi elossa.


Korvissa tunteja soinut panssarilaivan neljän vakiokierrosnopeudella pyörivän Krupp-Germania- dieselin tasainen jymy oli hiljentynyt. Oman hengityksen äänet alkoivat olla merellä ainoa, mitä Pätäri kuuli. Huutoja ei enää kuulunut, yksi toisensa jälkeen ne hiljenivät. Panssarilaivan uumeniin loukkuun jääneet olivat ensimmäisten minuuttien ajan hakanneet käsiinsä saamillaan lyömäaseilla epätoivoisesti runkolevyjä, mutta sen kuulivat vain kölin päälle kiivenneet merimiehet.

Ympärikellahtaneen laivan ilmaa joutavana vispannut toinen potkuri oli sekin hetken tuottanut outoa ääntään. Sitten se painui voimattomana kuin kuolinkouristuksessa takaisin mereen. Ilmarinen alkoi vajota perä edellä aaltoihin. Panssarilaivan terävä keula kohosi pimenevässä syyskuun illassa vasten vähäistä valonkajoa antavaa horisonttia.

Pätäri kuunteli hengitystään ja hämmästeli, miten rauhallinen hän oli. Maa oli sodassa. Ihmisiä, hänen ikäisiään nuoria miehiä kuoli kaikkialla.

– Tuntui, että tänne nyt jäädään. En pelännyt. Tämä on minun kohtalo, tämä on sotaa ja tähän se minun nuoruus sitten loppui, hän sanoo 76 vuotta myöhemmin kodissaan Helsingissä. Helsinkiläiskodin seinällä on kesäinen mustavalkokuva panssarilaiva Ilmarisesta ankkurissa Naantalin edustalla.

Pätäri teki tuona syksyisenä iltana 1941 tiliä elämästään, mutta nuoruus ei päättynytkään. 271 muun nuoren miehen kohdalla kohtalo päätti toisin.

Tapahtumasta on kulunut ihmiselämän verran, mutta Pätäri muistaa tunnelmat kuin eilisen. Silmänurkkaan tulee pieni kimallus, pisara suolaista vettä. Ilmarisen uppoamisessa 13. syyskuuta 1941 pelastui 132 miestä. Heistä on elossa kaksi, Helsingissä asuva Lauri Pätäri ja Porissa asuva tykistömatruusi Esko Vallin.

Jos sota-ajan kokemus toimi liimana sen sukupolven miehillä, laivapalvelun yhteishenki ja sitä seurannut pelastautumiskokemus suorastaan hitsasivat sen kokeneet yhteen. Pätärin ja Vallinin yhteys on kestänyt vuosikymmenet ja se jatkuu yhä.

– Olemme pitäneet säännöllisesti yhteyttä, Pätäri sanoo.

Etelä-Karjalassa Luumäen Pätärin kylässä 1919 syntyneestä Pätäristä tuli merisotilas, koska jotkut herrat niin päättivät. Ensin hän oli hyvää vauhtia menossa jalkaväkeen. Talvisodan sytyttyä 30. marraskuuta 1939 Pätäri määrättiin Jalkaväen koulutuskeskukseen Kouvolaan. Maaliskuussa 1940 tuli rauha, mutta Neuvostoliiton valloitusuhka oli yhä läsnä. Suomi piti yhä 100 000 miestä aseissa kohtuumatkan päässä rajasta. Yksi heistä oli Lauri Pätäri. Hänet määrättiin valmiudessa olevaan jalkaväkikomppaniaan Lauritsalaan.

– Oli kesäkuun viimeisiä päiviä, kun kirjuri tuli telttaan ja luetteli neljän miehen nimet, joiden pitää luovuttaa ylimääräiset varusteet. Minä olin yksi heistä.

Seuraavana aamuna Pätäri oli Helsingin rautatieasemalla, jossa oli laivaston mies vastassa. Kaksi Luumäen miehistä päätyi rannikkotykistöön, kaksi taas Suomen laivaston ylpeyksille rannikkolaivaston panssarilaivoille Ilmariselle ja Väinämöiselle. Pätäri määrättiin Ilmariselle, toinen Luumäen mies Keijo Nurmilaukas sisaralukselle Väinämöiselle.


Pätärille ei koskaan selvinnyt, miksi hänet määrättiin laivastoon. Kenties mahdollisuus päästä laivastoon haluttiin tarjota myös muille kuin rannikkoseutujen miehille. Niin tai näin, pääsy Ilmariselle, laivaston lippulaivalle ja Suomen kaikkien aikojen suurimmalle sota-alukselle, oli riemun paikka.

– Saimme laivaston puvut, oli kun sunnuntai-aamu olisi tullut. Saimme vaihtaa teltta-asumisessa nuhjaantuneet savuiset maavoimien vaatteet.

Pätärin sijoituspaikaksi määrätty panssarilaiva Ilmarinen oli Turussa, jonne tuli samalla kymmenkunta muuta uutta miestä. Ilmarinen oli Suomen panssarilaivoista se, jonka miehistö rakentui varusmiesten varaan. Saapuneille tulokkaille alkoi yleinen laivakoulutus.

– Sen jälkeen minulle alkoi tykistökoulutus 105-milliselle tykille sen ensimmäiseen jaokseen.

Suomen laivaston ylpeydet Ilmarinen ja Väinämöinen olivat alustyyppinsä viimeisiä edustajia. Rannikkopanssarilaivojen kulta-aika alkoi olla 1920-luvulla jo ohi. Suomi hyppäsi rannikkopanssarilaivojen kauteen viimeisten joukossa. Naapurilla Ruotsilla oli kolme vuosina 1914–22 valmistunutta Sverige-luokan höyrykäyttöistä rannikkopanssarilaivaa. Niiden uppouma oli kuitenkin kaksi kertaa suurempi kuin Suomen panssarilaivojen. Brittien hieman pilkallisesti ”taskupanssarilaivoiksi” nimittämän Saksan Deutschland-luokan alukset olivat vieläkin suurempia.



Jos grafiikka ei näy oikein, katso se tästä.

Väinämöinen ja Ilmarinen saivat diesel-sähköisen voimalinjan, mikä teki niistä vetojärjestelmänsä puolesta maailman moderneimpia sota-aluksia. Eräs selitys harvinaisen diesel-sähköisen voimansiirron valitsemiselle saattoi olla se, että panssarilaivat suunnittelun saksalais-hollantilainen insinööritoimisto halusi saada kokemusta uudesta tekniikasta Saksan tulevaa laivastovarustautumista varten.

1930-luvun tekniikalla toteutettu diesel-sähköinen voimansiirto ei nykyaikaisuudestaan huolimatta antanut etulyöntiasemaa perinteisiin ratkaisuihin nähden. Lievää haittaa saattoi aiheuttaa sähkötekniikan eli generaattorien ja potkureiden ajomoottoreiden tuoma 128 tonnin lisäpaino. Se söi pois sen keveyden, mitä dieselmoottoreilla oli antaa höyrykäyttöisiin aluksiin nähden. Suomen raskaasti tykkiaseistetut panssarilaivoista tuli yhdessä painavan voimalinjan kanssa runkonsa kantavuuteen nähden ylipainoisia.

Alusten painopiste oli metrin verran vesirajan yläpuolella. Yhdessä leveän rungon kanssa se teki panssarilaivojen kulusta keinuvaista, jos merenkäynti äitiyi ankaraksi.


Rannikkopanssarilaivojen pääaseistus oli vahva: neljä 254 millimetrin Bofors-tykkiä ja pienemmät, myös ilmatorjunta-ammuntaan sopivat kahdeksan 105-millistä olivat laivan kantavuuteen nähden mitoituksen ylärajalla. Avomerten taistelulaivoihin rannikkopanssarilaivoja ei tietysti voinut verrata, painoihan esimerkiksi Japanin Yamato-luokan taistelulaivan kolmen 460 millisen tykin torni 2 500 tonnia – kaksi kolmasosaa Ilmarisen painosta.

1930-luvun alussa valmistuneiden rannikkopanssarilaivojen tykit sekä niiden tulenjohto- ja suuntausjärjestelmät olivat ajan tasalla mihin tahansa aikansa laivaan verrattuna.

– Ne olivat puoliautomaattisia. Tulenjohto oli sen aikaiseksi tykiksi moderni, sitä voisi nykyään kutsua melkein tietokoneeksi. Sieltä tuli sähköisesti kaikki tiedot tykille, tykkimiehistön piti vain pitää osoitinviisarit kohdallaan.

Dieselsähköisellä voimansiirrolla varustetussa laivassa sähköä oli hyvin tarjolla. Sitä tarjosivat päägeneraattoreille ja potkurimoottoreille magnetoimisvirtaa syöttävät herätinvirtagneraattorit

Pätäristä tuli Ilmarisen etukannella sijaitsevan I jaoksen vasemman tykin lukkomies. Käytännössä hän laukaisi tykin, kun se oli suunnattu taistelukeskuksesta annettujen arvojen mukaisesti.

Kesällä Ilmarinen 1940 oli telakalla varusteltavana Aurajoessa. Kun remontit oli tehty, laiva ajoi Naantaliin. Se oli Pätärin ensimmäinen merimatka Ilmarisella.

– Harjoitusajoja oli äärimmäisen vähän. Minun käsitykseni on, että ei ollut rahaa ostaa polttoainetta. Talvella 1940–41 oli kerran niin sanottu jääajo Turun saaristossa ja sen yhteydessä oli pinta-ammunta. Hyvin se Ilmarinen meni jäissä.

Ilmarisen diesel-sähköinen voimansiirto tuli sittemmin käyttöön suomalaisissa jäänmurtajissa kautta linjan.

Yhteishenki oli Ilmarisella luja.

– Laivalla oli yhteenkuuluvaisuuden tunne. Ei ollut mitään skismaa vanhojen ja uusien miesten kesken. Kouluttajat ja päällystö olivat asiallisia.

Keväällä 1941 tilanne Suomessa alkoi muuttua. Talvisodan aikana Suomen yksin jättänyt Saksa oli ottanut pienen pohjoisen maan sateenvarjonsa suojiin. Saksa oli ilmoittanut syksyllä 1940 Neuvostoliitolle, ettei sallisi enää sen hyökkäävän Suomeen. Saksa tarvitsi Suomea ja Suomi tarvitsi Saksan suojaa.

Armeijaa alettiin kesäkuun alussa 1941 koota yhteen. Merivoimat siirtyivät 15. kesäkuuta sodanuhkakokoonpanoon. Saksan hyökkäys lähestyi ja Suomi halusi lähteä mukaan valtaamaan talvisodassa menetettyjä alueita takaisin.

– Siihen saakka sodan lähestymisestä ei ollut tiedetty mitään. Olin lomalla kotona Luumäellä, kun lähetti tuli tuomaan käskyn palata yksikköön.

Maavoimien pääosa mobilisoitiin 18. kesäkuuta. Samana päivänä Ilmarinen muassaan Pätäri ja 400 muuta miestä lähti Turusta Naantalin lahdelle.

Ilmarisen pintaan alettiin vetää kirjavaa sotamaalausta.

– Kaikki ketkä vain kykenivät, maalasivat laivaa.

Sodan uhka ei juuri muuttanut päiväjärjestystä laivalla.

– Mutta huomasi, että ilmassa oli jännitystä.

Pian alkoi toiminta, kaivatut operaatiot

– 21. kesäkuuta kello 11 lähdimme liikkeelle suojaamaan Ahvenanmaan miehitystä.

Saksan itähyökkäys ei ollut vielä alkanut, mutta suomalaiset halusivat varuilta miehittää Ahvenanmaan, ettei Neuvostoliitto ehtisi sinne. Panssarilaivojen hankinnan yksi syy oli ollut tuoda demilitarisoidulle Ahvenanmaalle tykistövoimaa sodan syttyessä.

Nyt sitä tuli. Pätäri ja panssarilaiva Ilmarinen ampuivat yhdessä sisaraluksensa Väinämöisen kanssa jatkosodan ensimmäiset laukaukset. Varsinainen jatkosota alkoi 25. kesäkuuta.

Koitti kohtalokas 13. päivä syyskuuta 1941.

– Se oli kuulas, syksyinen päivä. Oli pilviä taivaalla, mutta välillä aurinko paistoi. Merellä oli vanhaa maininkia.

Molemmat panssarilaivat oli ankkurissa tukikohdassaan Kemiön Atussa.

– Laivassa oli innokkaita kalamiehiä ja heillä oli verkot vedessä. Kun lähtökäsky tuli, niin verkkoja ei ehditty nostaa.

Panssarilaivat lähtivät Atusta kello 11 ja purjehtivat Utön redille. Sinne koottiin laivastoa enemmänkin, kaikkiaan 15 alusta. Oli alkamassa suuri harhautusoperaatio.

– Olimme ankkurissa redillä, kun meille pidettiin tiedotustilaisuus. Luutnantti Mikko Pimiä kertoi, mikä on kohta alkavan operaation tarkoitus.

Saksalaiset olivat aloittamassa maihinnousua Viron suurille länsisaarille Hiidenmaalle ja Saarenmaalle. Suomalais-saksalaisen laivasto-osaston saada venäläiset uskomaan, että maihinnousu tapahtuu lännestä ja sitoa neuvostolaivasto, että se ei häiritsisi saksalaisten operaatiota.

Suunnitelma oli seuraava: Utön vesiltä lähetetään hämäämistarkoituksessa suomalais-saksalainen laivasto-osasto. Se purjehtisi kohti saaria, ja pimeän laskeuduttua kello 20.30 alukset kääntyvät takaisin. Rannikkolaivaston lippulaivalla oli korkeita meriupseereita aina kommodori Eero Raholaa myöten.


Kello 18 operaatio alkoi. Ilmarisen koneet käynnistyivät ja se lähti kulkemaan saattueen kärjessä. Klo 18.15 Uton majakan jälkeen pärähti kello. Se oli taisteluhälytys. Pätäri siirtyi tykilleen meritaisteluasemiin. Reitin tiedettiin kulkevan miinoituksen läpi. Niinpä Ilmarin laski veteen miinanraivaimet, paravaanit, joiden vaijereiden tarkoitus on ohjata miinat laivan sivulle ja leikata niiden ankkurikaapeli poikki.


Noin kello 20:n maissa oikeanpuoleiseen raivaaimeen ilmaantui toimintahäiriö. Raivain ui epätavallisen lähellä laivan kylkeä. Se havaittiin, mutta matkaa päätettiin jatkaa.

– Tiedettiin että paravaani ei toiminut oikein. Sitä ravisteltiin ja päätettiin, että korjataan vika käännöksen jälkeen.

Paravaaniin oli todennäköisesti tarttunut venäläinen vasaramiina, ehkä toinenkin. Ilmarinen veti nyt mukanaan kuolettavaa vedenalaista uhkaa. Panssarilaivan tuhon lähtölaskenta oli alkanut.

– Kuulin, miten vaijeri hakkasi laivan kylkeä vasten. Eräs Koskisen Alpo sanoi, että kuolema siellä kolkuttaa.

Ylimatruusi Koskinen selvisi elossa turmasta.


Pätäri teki sovitun tähystysvuoronsa 10-tuumaisen tykkitornin päällä ja laskeutui sen loputtua 1. jaoksen ammuseteiseen työkalulaatikon päälle lepäämään.

– Ehdin istua lepotilassa 15 minuuttia, olin sellaisessa horroksessa. Sitten räjähti pum-pum ja laiva alkoi kallistua aivan välittömästi.

Pätäri nousi jalkeilleen ja lähti välittömästi pyrkimään ulos. Ensin piti avata panssariovi, joka oli räjähdyksen paineen jumittama.

– Eräs mies oli edellä ja hän sai salvat auki. Kun pääsin tykin taakse, laiva alkoi jo mennä vasemmalle kyljelleen aika nopeasti.

Sen jälkeen Pätäri ei miestä nähnyt.

Pätäri kiipesi kansirakennetta ylöspäin. Laivan kaatuminen pysähtyi hetkeksi, kun märssy tapasi meren. Ilmaa täynnä ollut torni kannatteli hetken uppoavaa laivaa.

– Kun hetkeksi pysähdyin, huomasin, että olin siepannut jostain korkkiliivin mukaan. Heitin sitä päälle, kun samassa laiva kellahti ympäri ja minä menin sen mukana veden alle.

Jaoksen irtonaiset ammukset, sirpalesuojana olleet hiekkalaatikot ja muuta romua tippui kaatuvalta laivalta Pätärin päälle.

– Onneksi ei niin pahasti, että tajunta ei mennyt. Sitten tuli tunne, että olen pinnalla ja päässyt pois laivan alta.

Pätäri lähti uimaan loitommalle, että uppoavan laivan veto ei imaise mukaansa. Hän näki, kun Ilmarinen nousi pystyyn, kaksi kolmasosaa veden alla.



Jos grafiikka ei näy oikein, katso se tästä.

– Siitä se pikkuhiljaa lähti painumaan perä edellä. Räjähdyksestä oli kulunut seitsemän minuuttia.

– Alkoi olla hiljaista. Tuntui siltä, että tänne nyt jäädään. Huusin ensimmäisen kerran, että täällä ollaan. Sitten huusin hetken päästä, että en jaksa enää. Voimat oli loppu.

– Olin valmistautunut lähtöön. Mutta kumma siinä ei tullut pelon hetkeä, sitä ihmettelen tänäkin päivänä.


Saattuetta turvanneet neljä VMV-vartiomoottorivenettä yrittivät pelastaa miehiä vedestä.


– Silloin osui taskulampun säde minuun. Lähellä ollut VMV-vene oli kuullut huudon ja tuli viereen. Sieltä heitettiin köysi. Se oli naftasta liukas, mutta toisella yrityksellä sain sen sidottua kiinni ja minut nostettiin ylös.

Pätäri oli tiettävästi viimeinen Ilmarisen mies, joka nostettiin tähän VMV 15 -veneeseen.

– Jalat eivät enää kantaneet, minun vietiin messiin. Siellä oksensin naftan ulos. Samassa messissä oli rannikkolaivaston komentaja kontra-amiraali Rahola. Hän sanoi, että anna tulla vaan, kyllä sen joku siivoaa.

Italiassa merisotakoulutuksen saanut Rahola oli ollut yksi tärkeimpiä panssarilaivojen hankinnan puolustajia.

Pelastuneet vietiin ensin Utöhön.

Sieltä hinaaja kuljetti heidät Turkuun. Sunnuntai-aamuna kello 9.30 hinaaja ajoi Turun satamaan, jossa linja-autot olivat vastassa. Paikalla oli myös armeijan TK-kuvaaja, joka otti muutaman uutiskuva tuhosta pelastuneista.

– Sieltä mentiin Heikkilän kasarmille ja saimme uudet varusteet. Kun näki tutun kaverin, niin käsi ojentui kuin itsestään, sinäkin olet mukana.


Toisena päivänä oli tilaisuus ruokasalissa, jossa laivaston soittokunta solistinaan Georg Malmsten esiintyi ja laivaston pappi Kansanaho.

– Kun Malmsten lauloi sen kappaleen Merellä, se jotenkin satutti. Vielä tänäkin päivänä, kun se kuulee, se pysähdyttää.

 


Turman jälkeen Osasto Ilmarinen hajotettiin. Ei ollut enää laivaa. Merivoimien komentaja Väinö Valve saapui tilaisuuteen, jonka taustalla oli jatkosodan hyökkäysvaiheen katkerin menetys. Turmasta pelastuneille se eronhetki aseveljistä, jotka yhteinen pelastuskokemus oli liittänyt yhteen.

– Se oli mieleenpainuva hetki Heikkilän kasarmilla. Jätettiin hyvästit.

Pätäri sai viikon toipumisloman ja palasi Luumäelle. Ilmarisen uppoamista ei kerrottu julkisuuteen. Pelastautuneilta ei suoraan vaadittu vaikenemista, mutta annettiin ymmärtää, että asialla ei ole syytä elämöidä. Huhut silti lähtivät liikkeelle.

– Kävin ilmoittautumassa suojeluskunnassa merivoimien asussa. Upseeri katsoi minua pitkään, mutta ei puhunut mitään. Sitten hän juoksi perääni portaisiin ja kysyi hiljaa, onko se totta mitä puhutaan. Vastasin, että totta se on.

Kohtalon ivaa oli se, että neuvostoliittolaiset eivät olleet edes huomanneet hämäykseksi tarkoitettua operaato Nordwindiä, vaikka sen paljastumista yritettiin edistää käyttämällä alusten välillä vuolasta ja selväkielistä radioliikennettä. Neuvostotiedustelu ei ollut hereillä ja toivottu harhautusvaikutus jäi toteutumatta,

Turman tapahduttua se yritettiin pitää viholliselta piilossa. Suomen rannikkolaivaston pienuudesta huolimatta kahden panssarilaivan tulivoima muodosti Neuvostoliiton Itämeren laivastolle uhka, jonka vähenemistä ei ollut syytä viholliselle paljastaa.

Suomessa oli Neuvostoliiton kanssa yhteistyötä tekeviä tahoja. He toimittivat tiedon huhut Ilmarisen uppoamisesta vihollisen tietoon.

Yhdeksän päivää myöhemmin 22. syyskuuta 1941 Moskovan radio ilmoitti ”rannikkovartioalus” Ilmarisen uponneen. Samana päivänä Päämajan tiedotuskeskus antoi virallisen tiedonannon ja lehdissä julkaistiin kaatuneiden nimiä.

Ilmarisen uhrien muistotilaisuus järjestettiin Naantalissa juhannuksen alla. Läsnä oli Merivoimien johtoa ja kaatuneiden omaisia.


Omaisia oli saapunut tuhatmäärin niin, että muistoristille vievällä tiellä kiemurteli pitkä jono.


Valtaosa Ilmarisen miehistöstä päätyi Äänisen laivasto-osastoon. Lauri Pätäri jäi Turkuun tykkikoulutukseen. Tammikuussa 1941 hänet siirrettiin miinakurssille Katajanokalle, jossa koulutettiin miehiä uudelle Merivoimien esikunnassa kehitetylle radiosignaalin perustuvalle vedenalaiselle miinanraivaimelle.

– Minut lähetettiin keväällä 1942 jäiden lähdettyä etsimään sen avulla venäläisten Ääniselle upottamia aluksia.

Pätäri käytti miinaharavaa ja venäläinen sotavanki souti venettä. Uponneita aluksia ei kuitenkaan löytynyt. Se saattoi johtua enemmän etsintätavasta kuin itse miinanpaljastimen puutteesta.

– Luulen, että etsimme liian läheltä rantaa. Kauemmaksi ei uskallettu mennä, sillä sillä siellä olisi voinut joutua vangiksi.

Sitten Pätäri sai siirroon Kuusamon korkeudelle rajan itäpuolelle Kiestinkiin, jossa rintamavastuu oli saksalaisilla. Tuoppajärveen oli edellisenä syksynä uponnut ponttonilautta, jossa oli eräästä saaresta evakuoitua arvokasta irtainta.

– Separaattoreita, ompelukoneita ja sen sellaista, jotka syysmyrskyssä olivat uponneet.

Laite antoikin signaalin vahvasta magneettisuudesta erään saaren edustalta. Sukeltaja laskettiin veteen, mutta löytö oli yllätys.

– Siellä oli täysin sileä kallio. Ehkä löysimme rautamalmiesiintymän, Pätäri arvelee.

Lopulta uponnut lautta löytyi ilmatähystyksellä ilman huipputeknistä miinanetsintä. Pätäri palasi takaisin Katajanokalle. Hän päätyi hoitamaan laivaston suunnistamistarpeisiin rakennettuja radiomajakoita, jotka olivat Merenkulkuhallituksen vastuulla.

Syksyllä 1944 sota loppui, mutta merenkulku jatkui. Ja niin jatkuivat työt Merenkulkuhallituksessa. Sieltä Pätäri siirtyi Posti- ja Telehallitukseen laatimaan Suomen kauppalaivastolle radiokuuluvuuden ennusteita.


Ilmarisen sisaralus Väinämöinen ankkuroitiin Pansioon. Muuttuneessa sotilaspoliittisessa tilanteessa Väinämöisellä ei nähty olevan enää käyttöä merivoimissa. Se myytiin 1947 osana sotakorvauksia Neuvostoliitolle 265 000 000 Suomen markalla eli nykyrahassa karkeasti 15 miljoonalla eurolla. Suomalaisten arvion mukaan halvalla meni, sillä Väinämöisen todellinen arvo olisi ollut yli 1 100 000 000 markkaa. 5. kesäkuuta 1947 Väinämöinen laski Suomen lipun Pansiossa ja alus siirtyi Vyborg (Viipuri) nimellä punalipun alle.

Vuonna 1966, 31 vuotta valmistumisensa jälkeen Väinämöinen polttoleikattiin palasiksi jollain telakalla Leningradissa.

Seuraavan kerran panssarilaivat nousivat isommin otsikoihin 1990-luvun alussa, kun Ilmarisen hylylle sukellettiin pienoissukellusveneellä. Vedenalaisen mukana oli muutamia laivan tuhosta selvinneitä veteraaneja.

– Pelkäsin silloin, että Ilmarisen nostoa aletaan valmistella. Onneksi laiva on rauhoitettu hautamuistomerkiksi ja sellaisena sen toivon pysyvän.

Ja niin on päätetty.

Ilmarisen tuhoutuminen oli jatkosodan hyökkäysvaiheen suurin yksittäinen menetys, myös katkerin. Niin laivaston lippulaiva kun Ilmarinen olikin, oli se vain terästä. 271 miehen hukkuminen tuotti mittaamatonta surua. Se on yhä Suomen historian suurin yksittäinen turma. Pätäri on monasti miettinyt, miksi juuri hän pelastui onnettomuudesta. Siihen tuskin löytyy yhtä vastausta, se on monen asian summa. Vastaus jättää pohtimisen kuulijalle.

– Ehkä minä olen sunnuntain lapsi, hän sanoo ja hymyilee.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt