Ulrika Björkstam odotti taksia, kun viereen putosi suihkukone – kertoo hetkestä, jolloin näki palaneet kasvonsa ensi kertaa

Julkaistu:

Onnettomuus
Ulrika Björkstam sai vakavia palovammoja, kun lentokone putosi melkein hänen päälleen. Vaikeinta oli hyväksyä vieraat kasvot peilissä.
Ulrika Björkstam odotti taksia työpaikkansa ulkopuolella Meksikon pääkaupungissa Méxicossa. Hän oli lähdössä juhlimaan 29-vuotispäiväänsä aviomiehensä ja lomalle saapuneen äitinsä kanssa. Oli alkuilta marraskuussa 2008.

Sitten sisäministeri Juan Camilo Mourinoa kuljettanut piensuihkukone putosi lyhyen matkan päähän. Ulrika joutui keskelle tulimerta.

”Tunnen kuinka räjähdyksen paineen aalto osuu selkääni. Se tarttuu minuun ja heittää maahan”, Ulrika kuvaa hetkeä Nouse nyt -kirjassaan (WSOY).

Hänen ihostaan paloi 40 prosenttia. Palovammoista 25 prosenttia vaati leikkausta. Pahinta tuho oli kasvoissa ja käsissä.

Meksikosta Ulrika siirrettiin Dallasiin Yhdysvaltoihin. Pari kuukautta onnettomuuden jälkeen hänet tuotiin Töölön sairaalaan, sen jälkeen sairaalahoito jatkui Turussa.

– Itsemurhaa en harkinnut, mutta ajattelin, että helpommalla olisin päässyt jos olisin kuollut, hän kertoo nyt.

”Olen päättänyt aina vain uudestaan, että minä jaksan päivän iltaan asti. Minun ei tarvitse kestää kuin yhden päivän kivut kerrallaan”, Ulrika muistelee kirjassaan.

Hän joutui käymään läpi kipuja, jotka ovat pahoissa palovammoissa sietämättömät.

 

Itsemurhaa en harkinnut, mutta ajattelin, että helpommalla olisin päässyt, jos olisin kuollut.

Ensimmäisen kerran hän näki palaneet kasvonsa Dallasissa, kun sairaalassa peilin eteen laitettu pyyhe poistettiin.

– Olin varautunut pahoihin haavoihin, mutta en siihen etten näytä itseltäni. Silloin alkoivat kyyneleet valua, hän kertoo.

Se oli kuitenkin vasta alkua. Kun arvet alkoivat kasvaa, kasvot muuttuivat lisää.

– Piirteenikään eivät olleet enää samat, sillä alahuuli alkoi arpeutua leukaan ja nenän oikea sierain puuttui.

Välillä Ulrika jaksoi ajatella, että olisihan hän voinut myös sokeutua. Kun tuli nuoli hänen ihoaan, hän piti vaistonvaraisesti silmiään tiukasti kiinni. Hän olisi voinut myös menettää raajansa – tai kuolla.

– Ajattelin, että minulla on sentään edellytyksiä kuntoutumiseen.

Aluksi Ulrika ei pystynyt pitämään edes lusikkaa kädessään. Kävelemisenkin hän opetteli uudelleen.

– Pystyin opettelemaan kävelemistä, mutta se ei ollut omissa käsissäni, miltä kasvoni näyttävät.

Jos kasvoni olisivat säästyneet, kestäisin kaiken tämän muun”, Ulrika kirjoittaa kirjassaan. Ulkopuolinen voi vain hiukan aavistaa, miltä tuntuu, kun sananmukaisesti menettää kasvonsa.

Vuodet ovat vierineet. Yhdeksän vuoden aikana Ulrikalle on tehty 22 leikkausta. Kasvojen toimintaa parantavia leikkauksia hänelle tehdään edelleen, viimeisin vastikään leukaan.

– Onhan se hyvä että pystyy haukkaamaan omenaa, hän naurahtaa.

Ennen onnettomuutta otetussa valokuvassa Ulrika on kaitakasvoinen nuori neito, jolla on virheetön iho. Nyt hän on eri näköinen, mutta antaa yhä itsestään viehättävän ensivaikutelman.


– Aluksi halusin tismalleen omat kasvoni, mutta en minä niitä saa. Nämä ovat nyt kasvoni. Ja ulkonäkööni olen ihan tyytyväinen.

Kun Ulrika katsoo vuosien takaista valokuvaansa, hänestä tuntuu kuin se olisi vanhan luokkakaverin kuva: kasvot ovat tutut, mutta eivät kuulu tähän päivään.

– Entistä hymyäni kaipaan, hän sanoo.

Arpien kiristämä hymy ei näytä luontevalta.

Ulrika oli asunut Meksikossa kaksi vuotta. Hänellä oli hyvä ura suomalaisessa viennin edistämisen organisaatiossa. Avioliitossa oli hankausta, mutta eron partaalla pariskunta ei ollut.

Onnettomuuden jälkeen Ulrika ei palannut asumaan Meksikoon. Avioliitto päättyi eroon. Kun pahin tapahtui, miehestä ei ollut rinnalla kulkijaksi.

– Se oli kova paikka hänellekin. Ihmiset toimivat eri tavoilla kriiseissä, hän käpertyi ja pakeni. Sekin on inhimillistä.

Ero oli pettymys, mutta luultavasti se olisi ollut edessä joka tapauksessa. Onnettomuus kirkasti tosiasiat.

– Silmäni aukesivat: olin pitänyt kiinni siitä, mikä ei toimi.

Ulrika ajatteli, ettei kukaan enää voi ihastua häneen, sillä kaikkihan kiinnittävät ensin huomion ulkonäköön. Hän ei ollut varma, voisiko itsekään enää rakastua.

– Pelkäsin, ettei kukaan näe minua arpieni takaa.

Kun Ulrika huomasi itsessään ihastumisen merkkejä, hän ilahtui pelkistä tuntemuksistaan. Eheyttävä kokemus oli seurustelusuhde, joka muuttui sittemmin kaveruudeksi.

Ulrika alkoi myös harrastaa ja matkustella – silloin kun ei ollut tulossa leikkauksesta tai menossa sellaiseen. Hän asui vanhempiensa luona Turussa, kunnes hänelle tuli mahdollisuus palata entisen työnantajansa palvelukseen, mikä tarkoitti muuttoa Helsinkiin.

Ulrika on sittemmin perustanut ratkaisukeskeiseen valmentamiseen keskittyvän yrityksen. Kotonaan hänellä on kaksi koiraa, eikä tekemisestä ole muutenkaan pulaa.


Vieläkin Ulrika kuitenkin huomaa ihmisten tuijottavan. Joskus hän haluaa uskoa katseiden johtuvan siitä, että tukka on kivasti. Usein hän silti tiedostaa, että ihmisiä hätkähdyttävät arpiset kasvot.

– Olin eilen tapaamassa palovammapotilasta, jonka tukihenkilö olen. Totesimme molemmat, että Suomessa jengi tuijottaa, mutta ulkomailla sitä ei tapahdu. Suomessa ei saisi poiketa joukosta.

Se ei ole Ulrikalle kirkastunut, miksi hän saa nykyisillä kasvoillaan usein palvelua englanniksi.

– Ehkä näytän niin eksoottiselta, hän nauraa.

Voimia selviämiseen Ulrika on saanut vanhemmiltaan ja kavereiltaan.

– Myös Palovammayhdistyksen leirillä saamani vertaistuki auttoi. Siellä koin, etten ole poikkeava enkä ainoa palovammoja saanut. Elän nyt hyvää, tavallista arkea.

Ulrikaa harmittaa, jos joku ajattelee, ettei hänelle voi valittaa pieniä murheita. Tietenkin voi!

– Kyllä flunssa vie minunkin mielialani matalaksi. En ole tullut immuuniksi pienemmille harmituksille, olisi pelottavaa muuttua niin teflonpintaiseksi.

Paljon hänessä on kuitenkin muuttunut: tietynlainen kiire katosi, on helpompi olla läsnä hetkessä.

– Ja pääsen nykyään helpommin eteenpäin ikävistä asioista.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt