Tamperelaisen Juho Ahlqvistin päiväkirja kuvaa yksityiskohtaisesti, miten jääkärit palasivat Suomeen – lue merkinnät 100 vuoden takaa - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Tamperelaisen Juho Ahlqvistin päiväkirja kuvaa yksityiskohtaisesti, miten jääkärit palasivat Suomeen – lue merkinnät 100 vuoden takaa

Jääkärit Juho Ahlqvist ja Erkki Kovero. Kuva on todennäköisesti otettu Libaussa.

Jääkärit Juho Ahlqvist ja Erkki Kovero. Kuva on todennäköisesti otettu Libaussa.

Jääkärivääpeli Juho Ahlqvistin päiväkirja kertoo, kuinka jääkärien etujoukko lähti Libausta dramaattisissa tunnelmissa kohti Danzigia – ja Vaasaa.

Julkaistu: 17.2.2018 8:41

Isoisäni Juho Vilhelm Ahlqvist (1894–1949) jätti jälkeensä päiväkirjan. Se on aito, kursailematon ja elävä silminnäkijäkertomus nuoren tamperelaisen kauppa-apulaisen jääkäriretkestä, kaikkine rosoineen ja rönsyineen.

Ahlqvist liittyi Kuninkaalliseen Preussin Jääkäripataljoona 27:aan loppukesästä 1917. Kun sisällissota oli jo alkanut Suomessa, hänet komennettiin Libausta jääkärien etujoukon mukana Danzigiin 6. helmikuuta 1918. Danzigin satamassa etujoukko lastasi kaksi alusta, jotka lähtivät höyryämään Ruotsin rannikkoa pitkin kohti Vaasaa.

Näin Ahlqvist kertoo noista sadan vuoden takaisista päivistä:

”Keskiviikkona 6 p. piti Stahlberg (Oberzugführer, myöh. jääkärimajuri Kaarlo Ståhlberg 1892–1918, toim. huom.) lyhyesti puheen pihamaalla siitä että nyt ei ole kysymys viikoista vaan ainoastaan päivistä jolloin Suomeen lähdetään sekä käski meidän 11 pojan tulla klo 11 vääpelin huoneeseen. Siellä meille sanottiin että nyt olemme vapaat siitä valasta jonka aikaisemmin Lockstedtiin tullessamme olimme Saksan hallitukselle vannoneet, sekä tehtiin uusi Suomen hallitukselle. Sen jälkeen sanottiin hyvästit Stahlbergille ja läsnä olleelle komppanian johtaja Ditrichille. Samana päivänä oli stupendinsti (Stubendienst, tupapalvelus) minulla juuri kun tulin sopan hausta, huudettiin että meidän oli mentävä n.s. entlausunkille (Entlausung = puhdistus täistä ja muista syöpäläisistä) ja aikaa oli niin vähän ettemme kerinneet edes soppaamme syömään.”

”Kello 3 me sitten anreettasimme (antreten = järjestyä) kaikki kasarmin pihalle, kaikkiaan meitä oli 110 miestä jaettuna eri komppanioista, sillä sanottiin että meidän tehtäväksemme tulee aseitten viemistä Suomeen sekä käskettiin olla kaikissa varovaisia ja annettiin vähän muitakin ohjeita. Sitten ruvettiin huutamaan kaikkia nimiltä sekä pantiin eri kohtiin seisomaan, sen jälkeen sanottiin että meidät on kaikki ylennetty, minä ylennettiin jefreitteriksi (Gefreiter = korpraali), toiset ylennettiin aina sen mukaan kuinka kauvan oli ollut ja mitenkä oppinut oli, mikä vääpeliksi, toiset vänrikeiksi, luutnanteiksi j.n.e.”

”Sen jälkeen kirjotettiin sopimus Suomen valtiolle, jossa sitouduttiin palvelemaan vuoden ajan, minä 90 markan kuukausipalkalla sekä talon puolesta ruoka ja asunto.”

”Iltapäivällä kävin Tenhun kanssa myymässä pukuni ja palttooni erääseen juutalais perheeseen, joista saimme ainoastaan 40 markkaa.”

”Illalla klo 9 annettiin kaikki militäri vaatteet pois sekä päällemme saimme sivilivaatteet, jotka olivat poikien omia vaatteita Lockstedtista tuotuja, jonne olivat sieltä lähtiessään jättäneet, sekä sanottiin että lähdemme aamulla klo 6 kasarmin pihalta.”

Juho Ahlqvist (seisomassa kesk.) sai jääkäripataljoonassa erikoiskoulutuksen konekivääriin, jonka käyttöä hän koulutti palattuaan Suomeen. Päiväämätön kuva.

Juho Ahlqvist (seisomassa kesk.) sai jääkäripataljoonassa erikoiskoulutuksen konekivääriin, jonka käyttöä hän koulutti palattuaan Suomeen. Päiväämätön kuva.

”Illalla rupesimme panemaan tavaroitamme kuntoon vaikka suuria kuntoon laittamisia niissä minulla ei juuri ollut, sillä olin ennen myynyt kaikki sellaiset tavarat joita en luullut tarvitsevani. Kapsäkkini saatuani pakatuksi ajattelin, että nyt sitä sai vihdoin pitää läksiäisiä mutta kun oli niin myöhänen niin meinasi se homma mennä vallan myttyyn mutta hätä keinot keksii. Eräs meidän komppanian miehistä nimeltä Pirinen sanoi, että jos tahdon saada rommia niin kyllä saat, no eihän siinä sen pitempiin puheisiin ryhdyttykään, vaan heti pantiin toimeksi, ensin minä kyllä ajattelin että mahdotontahan se tähän aikaan on mitään saada, mutta Pirinen vaan sanoi että sitä saadaan kun hän lähtee hommaamaan, niin sitä lähdettiinkin, ensin menimme kasarmin toiseen pihaan ja sieltä erään hevostallin läpi saksalaisten hevosmiesten kämppään, jossa asui 5 saksalaista ja tietysti siihen jo nukkuivatkin, mutta Pirinen joka ei suinkaan ollut ensi kertaa pappia kyydissä herätti yhden ja kysyi oliko hänellä rommia ja mitä ollakkaan, pään altaan hän vetäsikin kaksi litran pulloa.”

Pirinen joka ei suinkaan ollut ensi kertaa pappia kyydissä herätti yhden ja kysyi oliko hänellä rommia ja mitä ollakkaan, pään altaan hän vetäsikin kaksi litran pulloa.

”Sitä ensin tietysti vähän maistettiin, oli saksalainen mahd. sitä plantannut, mutta Pirinen joka siviilissä on apteekki miehiä vakuutti että tavara on hyvä ja niin sitä kauppa syntyi 17 markan hinnasta pullolta. Koti reviiriin tultuamme luonnollisestikin rupesimme sitä maistelemaan ja eikä aikaakaan kun molemmat pullot olivat tyhjät, mutta eihän surua kun oli sellainen putiikki tiedossa josta saa lisää, niin minä meninkin Tallqvistin kanssa hakemaan lisää ja saimmekin vielä. Ryypättyämme rupesikin äijät olemaan hyvässä pätkässä, niin minä kuin muutkin.”

”Siinä vielä jonkun aikaa juteltuamme kaikenlaisia asioita ja mietittiin edessämme olevaa reisua rupesimme viimeistä yötä Libaussa nukkumaan.”

”Torstai aamuna helmikuun 7 päivänä klo 6 lähdimme kasarmin pihalta 100 miehisenä joukkona asemalle, olikin oikein mieleenpainuva joukko, kaikki kun oli siviilipuvussa ja hyvin saman näköisiä, kaikilla kun oli päällään sellaiset vaatteet kun käteen sattui, minullakin oli puku kaikki eri paria ja hyvin pitkälippainen lippalakki päässä.”

Niin jätimme Libaun kaupungin jossa niin monta ikävää sai viettää vilussa ja nälässä.

”Asemalle saavuttuamme vaihdoimme ensin kaikki Libaulaiset ruplat Saksan rahaan ja sen jälkeen alkoi vaunuihin sijoittautuminen ja jonkin aikaa junan seisottua asemalla lähti se liikkeelle, ja niin jätimme Libaun kaupungin jossa niin monta ikävää sai viettää vilussa ja nälässä, tietämättä kukaan pojista että minkä sitä ensin mennään.”

”Ensi kerran ruokaa saimme puolen päivän aikaan Memelin asemalla, jossa olikin oikein hyvää kaalisoppaa jo meitä odottamassa sekä pari tuuman paksua voileipää. Seuraavan kerran saimme ruokaa illalla Insterburgin asemalla klo 9 jossa viivyttiinkin noin 4 tuntia ja myöskin siellä oli hyvä torkemyysi soppa.”

”Kello 11 lähdimme taasen eteenpäin, vieläkään ei kukaan tiennyt minkä mennään mutta eteenpäin sitä vaan mentiin, vasta aamulla neljän aikaan sanottiin että 5 aikaan juna on Danzigin asemalla ja siellä on noustava pois, sekä sen jälkeen on vielä pikkuinen junamatka, ja niin tapahtuikin, klo 5 noustiin pois Danzigin asemalla, siellä vähän aikaa odoteltuamme noustiin jälleen junaan joka vei meidät satamaan.”

”Satamassa oli 3 Suomalaista laivaa laiturissa jotka me heti arvasimme niiksi, joiden piti lastia viemän Suomeen. Laiturille olikin tuotu jo kaikenlaisia sotatarpeita: kenttäkeittiöitä, lapioita, kiväärejä, lapiontuppeja ja kaikenlaisia suurempia ja pienempiä laatikoita ja säkkejä jotka sisälsivät mikä mitäkin. Niin sitä vähän ajan kuluttua ruvettiin kohta laivaa nim. Poseidon ja Mira nimistä lastaamaan.”

”Perjantain ja lauantain lastattua laivat olivatkin aivan täpö täynnä ja lauantaina iltapäivällä sanottiin että matkalle lähdetään klo 10, kaikki pojat olivatkin kokoontuneet kannelle odottamaan lähtöä, mutta siitä ei vielä tullutkaan mitään, aivan viime tingassa kun oli tullut sellainen sähkösanoma jossa meidän täytyi vielä lähtöä odottaa.”

”Vielä kului koko Sunnuntai ja maanantai päivä odotukseen jotka tuntuivatkin koko lailla pitkiltä, vasta maanantai iltana sanottiin että lähdetään klo 10.30 ja vähää ennen pidettiinkin nimihuuto että kaikki pojat olivat saapuvilla. Kellon lähetessä ilmoitettua aikamäärää olivat taasen pojat kokoontuneet kannelle odottamaan lähtöä, minäkin odotin sitä noin 1/2 tuntia mutta kun ei lähtöä näyttänyt tulevankaan menin kämppään ja rupesin nukkumaan. Kellon ollessa puoli kahdentoista paikkeilla heräsin siihen kun joku huusi että nyt sitä lähdetään, niin minäkin riensin jälleen kannelle ja huomasin että niin todellakin oli laita. Siis maanantai iltana kello 11.45 helmikuun 11 päivänä jätimme Saksan rannat, jota niin kauvan jo kaikki oli toivonutkin. Ilma oli hyvin kaunis, tuuli ei käynyt paljo yhtään ja muutenkin oli se koko lailla lämminstä, pimeä vaan oli niinkuin säkissä.”

”Tiistaina 12 päivänä heräsimme laivan oikein aika lailla keinuessa, toiset olivat tulleet kovasti merikipeäksi ja antoivat ylen minkä kerkisivät, minä sitävastoin en ollut juuri yhtään kipeä, pääni ainoastaan oli sellainen kun väliin pikku kännin jälkeen, puolenpäivän aikaan kun saatiin soppa niin ei se minullekaan maistunut, ja niin sinä päivänä oli lisuketta saatavana myöhään iltapäivällä”

Päiväkirja päättyy tähän. Isoisälle tuli vissiin niin kiire, että viimeinen lause jäi ilman pistettä.

Poseidon- ja Mira-laivoilla Suomeen palanneiden jääkäreiden etujoukossa oli 85 miestä. Ahlqvist ja hänen toverinsa saapuivat 18. helmikuuta majuri Harald Öhquistin johdolla Vaasaan.

Pääjoukon matka Suomeen alkoi Libaun satamasta 14. helmikuuta. Matkustajalaiva Arcturukseen ja rahtilaiva Castoriin sijoitettiin yhteensä 950 jääkäriä. Osaa jääkäreistä ei otettu mukaan, sillä heitä pidettiin poliittisesti epäluotettavina. Osa jäi myös suorittamaan rangaistuksia.

Ylipäällikkö Mannerheim tarkasti jääkäripataljoonan Vaasan torilla 26. helmikuuta pidetyssä paraatissa.

Ahlqvist komennettiin Vaasasta Jyväskylään valkoisen armeijan konekiväärikouluttajaksi ja sieltä rintamalle. Hän otti osaa Mouhun taisteluun konekiväärijoukkueen johtajana ja sai sieltä siirron Tampereen suojeluskunnan komppanianpäälliköksi. Ahlqvist ylennettiin jääkärivääpeliksi.

Jääkärivääpeli Juho Ahlqvist ja asetoveri päiväämättömässä valokuvassa sisällissodan ajalta.

Jääkärivääpeli Juho Ahlqvist ja asetoveri päiväämättömässä valokuvassa sisällissodan ajalta.

Sisällissodasta isoisältä ei kuitenkaan enää jäänyt muistiinmerkintöjä. Sotapalveluksestaan tai Tampereen taistelun järkyttävistä loppuselvittelyistä keväällä ja kesällä 1918 hän ei puhunut lapsilleen.

Ahlqvist suomensi myöhemmin nimensä Jukka Leppioksaksi ja ryhtyi kangaskauppiaaksi, herrain ja poikain pukukankaiden maahantuojaksi. En ehtinyt tavata isoisää: hän kuoli sydänkohtaukseen Tampereella 55-vuotiaana.

Tuoreimmat osastosta