Sata vuotta sitten perustettiin hurjapäinen ryhmä – näin toimivat valkoisten erikoisjoukot talvella 1918 - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Joukko Lillierin hiihto-osaston sotilaita keväällä 1918 otetussa kuvassa. Pikkukuvassa 17-vuotias Joonas Korolainen.

Sata vuotta sitten perustettiin hurjapäinen ryhmä – näin toimivat valkoisten erikoisjoukot talvella 1918

Iisalmelainen Joonas Korolainen, 17, liittyi Lillierin hiihtäjiin, joiden tehtävänä oli tiedustella, harhauttaa ja iskeä punaisten linjojen taakse.


11.2.2018 7:15

Päässä on lippalakki, yllä äidin kutomasta kankaasta ommeltu liivipuku ja jalassa kyläsuutarin tekemät saappaat. Kivääri on jalalla oikeassa kainalossa, ja siinä on kiinni ohut rotanhäntäpistin. Vyöllä on sapeli, ja vasemmassa olkavarressa hihanauha: Iisalmen suojeluskunta.

Joonas Korolainen (1899–1957) on sata vuotta sitten otetussa valokuvassa vasta nuori poika. Kasvot ovat parrattomat ja lapsekkaat, vakava katse suuntautuu jonnekin kameran ohitse. Yläsavolaisen mahtitalon, Ritoniemen, nuorimmainen on lähdössä sotaan.

Suojeluskuntalainen Joonas Korolainen lähti sisällissotaan Ritoniemen tilalta Iisalmessa.

Iisalmi oli vuonna 1918 noin 3 000 asukkaan pikkukaupunki, jota ympäröi laaja maalaiskunta. Tilanne seudulla oli alkutalvesta hyvin jännittynyt: marraskuun suurlakon aikaan vuonna 1917 virallisesti perustettu suojeluskunta ja jo aiemmin järjestäytynyt punakaarti vahtivat toisiaan. Molemmat harjoittelivat sotaa varten.

Liittyessään vanhempien veljiensä mukana suojeluskuntaan Joonas Korolainen vannoi valan.

”Minä lupaan ja vannon taistelevani henkeen ja vereen saakka Suomen itsenäisyyden ja sen laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta, kunnes lailliset olot on maassa jälleen palautettu ja lujitettu. Minä vannon pysyväni uskollisena maan lailliselle hallitusmuodolle ja sen tämän mukaisesti valitulle hallitukselle sekä ehdottomasti tottelevani sotilaspäällystöäni. Kaiken tämän lupaan ja vannon Jumalan ja kaiken sen nimessä, mikä on minulle korkeata ja pyhää.”

Suojeluskuntaan liittyneet vakuuttivat, etteivät he ole olleet mukana punakaartissa eivätkä edes kannattaneet sitä.

Joonaksen tytär Sara Korolainen katsoo silmiin kerrostaloasunnossaan Helsingin Ullanlinnassa.

– Isä oli niin nuori. Mummo kertoi, että hän oli ujo ja kokematon. Muistan itsekin, että hän oli ujo. Hän ei ollut sellainen ronski mies, vaan hänellä oli aina erittäin hillitty käytös, Sara Korolainen kertoo.

– Hän täytti vasta silloin loppuvuodesta 18.

Sara Korolainen on Joonas Korolaisen nuorin lapsi.

Iisalmen suojeluskunnan osastoja maaliskuussa 1918.

Sisällissota syttyi 27. tammikuuta 1918. Väkivalta ei ulottunut heti Iisalmeen. Suojeluskunta julkaisi paikallisessa Salmetar-lehdessä 9. helmikuuta vetoomuksen, jonka otsikko oli: ”Kaikille rauhaa ja laillisuutta rakastawille kansalaisille”.

Täällä Iisalmessa on tähän saakka saatu rauha säilytetyksi, vaikka härnäys- ja muita ärsytyskeinoja ei ole puuttunut täällä passiivisena majailevaa suojeluskuntaa vastaan. Öillä on tultu härnäilemään suojeluskunnan vartioita, rikottu rautatierata sekä pohjoiseen että etelään, katkottu sähkölennätin- ja puhelinjohdot kaikille haaroille… Kaupungin ympäristössä maalaistaloissa on käyty uhkailemassa kaikenmoisilla rangaistuksilla, jos he uskaltavat puolustaa henkeään ja omaisuuttaan, jopa levitelty kirjallisia julistuksiakin.”

Kansallisarkistoon tallennettu piirroskuva Iisalmen suojeluskunnan lipusta.

Jännitys laukesi pian, eikä iisalmelaisten tarvinnut kokea taistelujen kauhuja. Suojeluskunta miehitti kaupungin 10. helmikuuta 1918 ja vangitsi Kajaanin sissirykmentin tuella kaikki punakaartin aktiivit, jotka olivat ryhmittyneet työväentalolle. Kajaanin sissien mukana oli 17-vuotias Urho Kekkonen, joka oli käynyt aiemmin koulua Iisalmessa.

Iisalmen maalaiskunnassa asunut Hannes Piippo teki samana päivänä päiväkirjamerkinnän Työväen muistikirjaansa, joka on tallennettu Iisalmen suojeluskunnan papereiden joukkoon Kansallisarkistossa:

10.2. Oi Jumala, Iisalmella on otettu vangiksi Punakaartin johtomiehet – lahtarit on siis paikalla?

Iisalmen suojeluskunnan vankikirja on tallella Kansallisarkistossa. 13. helmikuuta vangitun Vihtori Vairisen kohtalo oli joutua ammutuksi.

Voittajat ottivat Iisalmen työväentalon haltuunsa ja muuttivat sen vankilaksi, johon suljettiin yli sata ihmistä. Ainakin viisi punaista ammuttiin pikaisesti, ja työväenyhdistyksen toiminta kiellettiin. Suojeluskunnan aluepäällikkö Santeri Sahlström pystyi kuitenkin estämään enemmän väkivallan. Osa seudun punaisista ehti paeta, osa joutui vankileireille ja osa myöhemmin teloitusryhmän eteen.

Satoja iisalmelaisia suojeluskuntalaisia lähti helmikuussa 1918 kotoa ja liittyi vasta perustettuun valkoiseen armeijaan.

Iisalmen suojeluskunta vangitsi Kasper Rissasen, joka vapautettiin 19. huhtikuuta.

Sotaretki heitti Joonas Korolaisen kauas kotoa: Satakuntaan ja Hämeeseen saakka. Kankaanpäässä hänet valittiin 23. helmikuuta vapaaehtoisena eversti Ernst Linderin johtaman Satakunnan ryhmän hiihto-osastoon, jonka päällikkönä oli ruotsalainen luutnantti Karl Lillier.

Helmikuun lopussa 1918 Lillierin hiihto-osastossa oli 80–90 valikoitua miestä. Yhdessä toisen hiihto-osaston kanssa siitä tuli Satakunnan ryhmän nopealiikkeinen erikoisjoukko, jota eversti Linder käytti tiedusteluretkiin, harhautuksiin ja koukkauksiin punaisten linjojen taakse. Tällaisia iskuosastoja oli muissakin valkoisen armeijan ryhmittymissä, ja myös punakaartissa. Viimeksi mainitussa oli tosin pulaa suksista – valkoisella armeijalla niitä oli, mikä lisäsi hiihto-osaston arvoa.

Satakunnan ryhmän komentaja, eversti Ernst Linder (kesk.) esikuntineen 1918.

Lillierin hiihto-osastossa oli kovakuntoisia, umpihangessa liikkumaan tottuneita miehiä, muun muassa mestarihiihtäjä Tapani Niku, josta tuli lajinsa voittamaton kuningas 1920-luvun Suomessa. Myös Joonas Korolainen oli hyvä hiihtomies: hän voitti Iisalmen suojeluskunnan mestaruuden monena vuonna.

Niku kertoi myöhemmin, että hiihtäjät olivat yltiöpäisiä, sotaan lähes pystymetsästä revittyjä miehiä. Kunto oli kova, mutta taistelutaidot aivan olemattomat. Lillier ryhtyi nopeasti kouluttamaan heistä sotilaita.

– Me olisimme voineet tapattaa itsemme ilman Lillierin oppeja, mestarihiihtäjä kertoi pojalleen Ristolle Nikulle.

– Eihän kuularuiskuja vastaan voi mitään sulin käsin, kyllä siinä täytyy keinottelua käyttää apuna.

Tapani Niku aloitti kilpauransa jo ennen sisällissotaa. Talvella 1918 hän liittyi Lillierin hiihtäjiin.

Nikun mukaan Lillierin hiihtäjiä käytettiin usein vastustajan harhauttamiseen. Linderillä oli suhteellisen vähän taistelukuntoisia joukkoja. Hiihtäjä painelivat ensin 40 kilometriä yhteen suuntaan, näyttäytyivät punaisille, ja sitten seuraavana yönä 50 kilometriä toiseen suuntaan, näyttäytyen aamulla taas. Siten punaiset kuvittelivat, että Linderillä oli joukkoja todellista enemmän.

Sara Korolainen ei tiedä isänsä sotakokemuksista eikä muista kuulleensa mitään Lillierin hiihtäjistä.

– Isä ei puhunut vapaussodasta. Vieraita kun kävi, hän sanoi jotenkin näin: ’Onhan sitä ollut kaikenlaista tässä elämässä’. Hän oli hyvin hillitty puheissaan.

Saran mummo, Joonaksen äiti Reeta Korolainen, tiesi ehkä enemmän, mutta hänkään ei sisällissodasta juuri puhunut.

– Mummo kertoi, ja muistan sen ikuisesti, että isä ei ampunut ketään siellä. Hän oli sanonut näin, että hän ei ammu. Veli veljeä vastaan, Sara Korolainen sanoo.

Joonas Korolaisen kunniamerkkien joukossa on harvinainen Lillierin hiihtäjille myönnetty merkki (alarivissä 2. vas.).

Joonas Korolaisen toiminnasta hiihto-osastossa ei jäänyt suvulle kirjallisia dokumentteja. Lillierin hiihtäjien harvinainen merkki on kuitenkin tallessa Joonaksen muiden kunniamerkkien joukossa.

Puolustusvoimien kantakorttiin on merkitty Joonaksen vapaaehtoinen palvelus vuonna 1918 ja heimosotaretki Aunukseen 1919, mutta ei tuolta ajalta juuri muuta. Kansallisarkistoon tallennetuista Iisalmen suojeluskunnan asiakirjoista käy kuitenkin ilmi, mihin taisteluihin osallistuneeksi Korolainen merkittiin:

”Joonas Korolainen. Sotilaana suksiväessä. Pomarkun, Lassilan, Harjakankaan, Noormarkun valtaukseen”, lukee ruutupaperille käsin kirjoitetussa asiakirjassa.

Iisalmen suojeluskunnan asiakirjoihin on merkitty Joonas Korolaisen taistelupaikat.

Linderillä oli aluksi käytössään vain noin 600 miestä, mutta Satakunnan ryhmän vahvuus kasvoi nopeasti: maaliskuussa se oli jo yli 3 000. Satakunnassa punaisia oli aseissa yhteensä noin 2700, helsinkiläisen maalarin Kustaa Salmisen komennossa.

Punaisten yleishyökkäys alkoi 21. helmikuuta, muutama päivä ennen Joonas Korolaisen liittymistä Lillierin hiihtäjiin. Rintama oli pitkä ja harva, oikeastaan vain miehitettyjen taajamien, risteysten ja rautateiden ketju, mutta taistelutoiminta äityi ajoittain vilkkaaksi.

Joonas Korolainen (3. vas.) ryhmäkuvassa suojeluskuntalaisten kanssa. Kuvan päiväys tuntematon.

Ikaalisten rintamalla punaisilla oli noin 1 000 miestä, jotka yrittivät saada haltuunsa suojeluskunnan miehittämän Ikaalisten kauppalan. Täällä Lillier oli miehineen viikkokausia yhtä mittaa operatiivisissa tehtävissä.

Talvisissa metsissä, kylissä ja pelloilla käyty sota oli sekavaa ja raakaa, ja vastakkain olivat taisteluihin tottumattomat amatöörien armeijat. Joukoilla ei ollut käsitystä sodan oikeussäännöistä tai sotarikoksen käsitteestä. Terroria käytettiin molemmin puolin tietoisesti aseena taktisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Kallionkielen kylässä 26. helmikuuta Lillierin hiihtäjät valtasivat seudun suurimmat, punaisten miehittämät talot: Uljaan ja Marttilan. Hiihto-osaston perässä kylään saapui apuun kutsuttu Ikaalisten suojeluskunnan joukkue, johtajanaan teknikko Paavo Granstedt.

Valkoiset saivat vangiksi viisi punaista, kolme miestä ja kaksi naista. Molemmat naiset ja yksi miehistä olivat sanitäärejä, ambulanssiryhmän jäseniä. Miessanitäärin, navetasta tuodun haavoittuneen ja yhden punakaartilaisen valkoiset ampuivat heti navetan seinää vasten.

Syyllisiä vankien ampumisiin ei tiedetä. Granstedt ei jäänyt kertomaan tapahtumista jälkipolville, sillä hän kaatui pian välikohtauksen jälkeen punaisen yllätettyä suojeluskuntalaiset. Vankien ampumiset herättivät huomiota, ja punaiset käyttivät tapausta propagandassaan.

Lillierin toimintaa hiihtäjien ja paikallisten suojeluskuntalaisten kanssa vaikeutti se, ettei hän osannut suomea. Niin kävi myös Kallionkielessä, jossa punaisten ylläkkö johti hetkeksi paniikkiin.

”Ummikkoruotsalainen hiihtäjäin päällikkö oli eksynyt tulkistansa ja joukkueen varapäälliköstä, eläinlääkäri U.J. Hakkilasta, joten miehillä ei ollut minkäänlaista johtoa”, kertoo ikaalislainen suojeluskuntalainen Juuse Tamminen muistelmakirjassaan.

”Muutamat sisukkaimmat alkoivat ampua lähenevää vihollista, mutta suurin osa syöksyi sekasortoiseen pakoon vetäen pian koko joukon mukanansa.”

Lillier sai tehtäväkseen puhdistaa Kyrösjärven itäpuolen kylät punaisista. Hiihtäjät koukkasivat punaisten kimppuun. Valkoinen vapaussotakirjallisuus ylistää päällikkö Lillierin urheutta näissä taisteluissa.

”Noin kilometrin päässä Sikurista pohjoiseen oli tykki muutamien miesten vartioimana. Sen Lillier valtasi yksinään”, raportoi Suomen Vapaussota -kirjasarja.

Lillier miehineen jatkoi retkeään aina Virroille saakka.

”Hankittuansa tietoja siellä olevista punaisista voimista palasi hän hiihtäjineen 3.3. Parkanoon ja jatkoi matkaansa seuraavana yönä Ikaalisiin, jonka kimppuun vihollinen sillä välin oli ankarasti käynyt.”

Helmikuun yleishyökkäyksen sammuttua yrittivät punaiset uudelleen maaliskuun 10. päivänä. Tavoitteena pohjoisrintamalla oli vallata tärkeä rautatiesolmu, Vilppula. Tähän operaatioon liittyivät yritykset työntyä Ikaalisten, Lavian ja Pomarkun suuntiin.

Sotaväenottojen vahvistamat valkoisten joukot olivat kuitenkin liian vahvoja punaisille. Toinen yleishyökkäys tyrehtyi pohjoisella rintamalla maaliskuun puoliväliin mennessä. Ylipäällikkö Mannerheim antoi Linderille tehtäväksi sulkea Tampereen saartorengas lännen suunnalta.

Luutnantti Karl Lillier oli ruotsalainen vapaaehtoinen.

Päiväkäskyssään 19. maaliskuuta ylipäällikkö myönsi Lillierille IV luokan Vapaudenristin. Noina päivinä Lillier oli hetken taistelukyvytön. Ernst Linder merkitsi muistiin 20. maaliskuuta 1918:

– Tuntuva haitta minulle oli se, että luutnantti Lillier palellutti jalkansa. Hän oli johtanut hiihto-osastoaan erinomaisesti kuukauden ajan ja toiminut muun muassa Parkanossa ja Kurussa. Hän oli ottanut menestyksekkäästi osaa Ikaalisten, Luhalahden ja Viljakkalan taisteluihin, mutta nyt hän ei enää voinut hiihtää.

Hiihtojoukko otti osaa 6. huhtikuuta päättyneeseen Tampereen valtaukseen. Merkintöjä Joonas Korolaisen osallistumisesta tähän ratkaisutaisteluun ei ole.

Sillä välin Joonas Korolaisen kotiseudulla Iisalmessa nostatettiin voittajien henkeä. Pääsiäissunnuntaina 1918 kaupungissa haudattiin kaksi rintamalla kaatunutta suojeluskuntalaista. Pitkä surusaattue vei arkut kirkosta hautaan Molerusniemelle, jonka nimi muutettiin Sankarniemeksi.

Suojeluskuntalaisten hautajaiset Iisalmen kirkossa 31. maaliskuuta 1918.

Vappupäivänä 1918 Iisalmen pääkatua marssi sotilasparaati, ei enää paikallisten työväenyhdistysten punalippuinen kulkue.

Lillier yleni kapteeniksi ja oli mukana Linderin joukoissa sisällissodan loppuun asti. Molemmat olivat valtaamassa ja puhdistamassa Kotkaa, punaisten viimeistä tukikohtaa. Evakuointilaivoja turhaan odottaneet Kotkan punaiset antautuivat 4. toukokuuta, ja valkoiset saivat yli 6 000 vankia. Sisällissota oli käytännössä ohi.

Mannerheimin erosi ylipäällikkyydestä toukokuussa 1918. Näin hän kirjoitti suojeluskuntalaisille.

Joonas Korolaisen sotaretki päättyi 15. toukokuuta 1918. Seuraavana päivänä hän otti Sara Korolaisen tietojen mukaan osaa valkoisen armeijan voitonparaatiin Helsingissä. Siellä Mannerheim katsasti talonpoikaisarmeijansa. Joonas palasi kotiin.

Iisalmessa voittajat rakensivat seudulle ne uuden valtion peruspilarit, jotka tukivat valkoista Suomea muuallakin maassa. Kunniaan nousivat isänmaallisuus, talonpoikaiset arvot, uskonnollisuus ja sotilaallisuus. Suojeluskunnan rooli tässä rakennustyössä oli keskeinen.

Iisalmessa kerättiin vappuna 1918 rahaa sisällissodassa kaatuneiden valkoisten sotilaiden perheille.

Porvaristo tuomitsi työväestön paitsi kapinasta myös petoksesta: kansa ei ollutkaan yhtenäinen taistelussa Venäjän valtaa vastaan. Kahtiajako pysyi sisällissodan jälkeen syvänä, ja työväestö alkoi radikalisoitua uudelleen.

Sosiaalidemokraatit pääsivät takaisin kunnallispolitiikkaan vuonna 1919, mutta työväenyhdistyksen ottivat hallintaansa kommunistit. Äärioikeisto alkoi nostaa päätään, läheisellä Kiuruvedellä suur-Suomea saarnasi pastori Elias Simojoki. Iisalmi ei ollut enää entisensä.

Anni ja Joonas Korolainen avioituivat vuonna 1923.

Joonas ja Anni Korolainen solmivat avioliiton vuonna 1923, viisi vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen. Pariskunta sai kuusi lasta, joista vuonna 1932 syntynyt Sara on nuorin.

Joonaksesta tuli Ritoniemen isäntä. Hän sai hoidettavakseen laajat, aina Vieremälle saakka ulottuneet viljelys- ja metsämaat sekä 80 lehmän navetan. Perheenjäsenet ja työntekijät yhteen laskettuna tilalla asui 60 hengen ruokakunta.

Taiteilijan näkemys Ritoniemen tilasta Iisalmessa.

Ritoniemen isäntänä Joonas Korolainen oli iisalmelaisen maalaisyhteisön tukipilareita. Hän oli vapaus- ja heimosoturi ja suojeluskunta-aktiivi. Toimen mies, jolla oli paljon luottamustehtäviä.

–Joonas oli kunnanvaltuustossa, kirkkovaltuustossa, kansanhuollossa ja maaseutunuorissa. Nuorisoseuran illoissa isä piti aina puheen. Koko kylä piti hänestä, Sara Korolainen kertoo.

Anni ja Joonas Korolainen saivat kuusi lasta.

Saran mukaan Ritoniemellä ei ollut koskaan vastakkainasettelua isäntäväen ja tilan työväen välillä.

– Olen perinyt isältä arvot, joiden mukaan kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Kunnioitetaan toinen toista. Sara Korolainen sanoo.

Lähteet: Haapala Pentti, Hoppu Tuomas (toim.): Sisällissodan pikkujättiläinen; Hersalo N.V: Suojeluskuntain historia; Kansallisarkisto; Kai Donner ym. (toim.): Suomen Vapaussota III-V; Korjus Olli: Kuusi kuolemaantuomittua; Linder Ernst: Efter sexton år – En återblick på mitt deltagande i Finlands frihetskrig; Niku, Risto: Kovaa peliä Alpeilla (Otava 2009; Salmetar 1918; Siironen Mika: Valkoiset – sisällissodan perintö. Jyväskylän yliopisto 2004; Tamminen Juuse: Ikaalisten rintamalla, muistelmia vuodelta 1918

Sara Korolaisen kotona Helsingissä on paljon muistoja hänen vanhemmistaan.

Anni ja Joonas Korolainen viime sotien jälkeen Ritoniemessä otetussa valokuvassa. Joonas palveli talvisodassa kotijoukoissa ja jatkosodassa vääpelinä Aunuksen Karjalassa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?