Kotimaa

Narkomaani ja linnakundi Pasi Tuomaila ei pystynyt pitämään poikaansa erossa huumeista – isän tie vei Jaminkin

Julkaistu:

Lastensuojelu
Pasi ja Jami Tuomaila tietävät, mihin kodin ja laitosten välinpitämättömyys voi johtaa.
Kännykän sitkeä pirinä herättää Pasi Tuomailan kesken yöunien. Kun haukotteleva helsinkiläismies nappaa puhelimen käteensä, hän havahtuu välittömästi. Paniikki alkaa virrata pitkin kehoa.

– Ei jumankauta! Nyt ei ole kaikki hyvin, hän aistii nähdessään puhelimeensa tulleen kymmeniä puheluja.

Tuomaila soittaa yhdelle soittajista, 17-vuotiaalle tyttärelleen. Karu todellisuus paljastuu.

– Isä, Jami on joutunut sairaalaan. Se oli ajanut poliisia pakoon, suistunut tieltä ja törmännyt puuhun, tytär viestittää.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Vasta 16-vuotias Jami oli kaahannut varastamallaan autolla pahimmillaan noin kahtasataa pitkin Helsingin katuja, mutta epätoivoinen pako oli päättynyt. Kesän 2013 yö on saanut dramaattisen käänteen.

Isän lohtu on, ettei Jamille ole käynyt pahemmin – eikä kenellekään pojan kyydissä istuneelle nuorelle. Laiha lohtu.

Kun Pasi Tuomaila tuntia myöhemmin istahtaa sairaalassa poikansa vuoteen viereen, itku ottaa vallan. Paha mieli kalvaa. Hänen kyyneleissään on verinen sävy.

– Nyt tämän täytyy loppua! Näin ei voi jatkua, hän parahtaa.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Omantunnon kolkuttaessa Tuomailan ajatukset kulkevat menneeseen. Hän on entinen huumenarkomaani ja linnakundi, joka on käynyt niin pohjalla kuin voi. Ei ole kulunut kuin noin vuosi siitä, kun hän vielä eli rähjäisenä kadulla – vailla mitään omaisuutta, toivonsa täysin menettäneenä.

Tuomailan yli parikymmentä vuotta kestänyt pako oli päättynyt lokakuussa 2012, kun likaisessa huumeruiskussa pesinyt stafylokokkibakteeri oli iskenyt hänen sydämeensä. Henki oli ollut hiuskarvan varassa, ja siitä aiheutunut pelko oli raitistuttanut hänet sairaalan vuoteella.


Tässä hetkessä Tuomaila tiedostaa, ettei oman pojan pako ole pysähtymässä sairaalan vuoteelle. Tuomaila pelkää, että hänen kuluneen vuoden aikana äärimmilleen venyttämä kontrollinsa on vain pahentanut Jamin tilannetta. Se ei ole tuonut suonensisäisiä huumeita 15-vuotiaasta käyttänyttä Jamia aidosti takaisin hänen elämäänsä.

Syyllisyyden tunne on vahva. Tuomaila ymmärtää, että Jamin jo 8-vuotiaana alkanut päihdekäyttö (tupakointi) on aiheutunut hänen omasta huumepainajaisestaan – silloisesta välinpitämättömyydestä omaa lasta kohtaan. Rakkauden puutteesta.

Jamin laitoskierre koulukodista ja sijaisperheestä toiseen alkoi 9-vuotiaana. Huostaanotto ei kuitenkaan ollut tehonnut, päinvastoin.

Lastensuojelusta oli tullut kirosana Tuomailan kolmilapsisessa perheessä. Erityisesti siksi, että vuonna 2011, Jamin ollessa 14-vuotias, vanhemmat olivat yrittäneet saada pojan päihdehoitoon. Jami olisi halunnut raitistua, koska tunsi kateutta normaalielämää viettäviä ikätovereitaan kohtaan.

Lastensuojelun mielestä Jamilla ei kuitenkaan ollut akuuttia hoitotarvetta – ei, vaikka hänen huumeseulansa olivat osoittaneet positiivista. Tuomailan mielessä velloo raivoisasti yksi kysymys: miksi?

Tammikuu 2018. Valtakunnallisesti arvostettu päihdetyöntekijä Pasi Tuomaila, 47, istuu poikansa Jamin, 20, kanssa haastateltavana helsinkiläisessä kahvilassa. He haluavat avata rajua tarinaansa, koska uskovat vain rehellisen keskustelun vaikuttavan nuoria koskeviin epäkohtiin.

– Jamin matka ilmentää nuorten suurimpia ongelmia: päihderiippuvaisten valtavaa lisääntymistä, huostaanottotapausten tasaista kasvua, syrjäytymistä, itsemurha-aikeita, yleistä epätoivoa. Kaikkea sitä, mihin kodin ja laitosten välinpitämättömyys voi johtaa, runsaat viisi vuotta kuivilla ollut Tuomaila perustelee.

– Niin. Eikä kyse ole siitä, etteikö muakin olisi yritetty auttaa ja saada hoitoon siinä vaiheessa, kun aloin käyttää suonensisäisiä huumeita. Ongelma oli siinä, ettei kukaan välittänyt ajoissa. Jos ei puututa heti, päihderiippuvuus etenee ja ottaa niin tukevan otteen nuoresta, että oman raitistumistahdon löytäminen on hemmetin vaikeaa. Ja kuitenkin raitistua voi vain omalla tahdolla, Jami puolestaan alleviivaa.


Vuodesta 2013 itsensä päihdetyöllä elättänyt Pasi Tuomaila katsoo poikaansa, huokaa syvään ja sanoo:

– On itsestään selvää, että minä olen syypää Jamin ongelmien syntymiseen. Kun elin syvällä huumemaailmassa, en välittänyt lapsistani, en tarjonnut heille rakkautta. Jami jäi vieläpä selvästi itseään vanhempien sisarusten varjoon, joten hän on sittemmin oireillutkin pahiten, taannoin lähinnä varkauksista ja petoksista istunut isä näkee.

– Jami lähti jo lapsena henkisesti pakoon, ja lopulta ainoa turva löytyi kovista huumeista. Tässä kohdin on lastensuojelun vuoro katsoa peiliin. Sillä olisi ollut mahdollisuus pysäyttää Jamin päihdesairauden eteneminen, mutta se nosti kätensä pystyyn. Turhaan.

Jami otettiin ensimmäisen kerran huostaan, koska hän oli alkanut rötöstellä alle 9-vuotiaana. Ennen täysi-ikäiseksi varttumistaan hän ehti elää kuudessa eri sijoituspaikassa.

– Olen aina tuntenut itseni yksinäiseksi. Kukaan ei ole välittänyt yhtään. Äiti teki sen minkä pystyi, mutta isän ongelmilla oli liian suuri vaikutus. Kun isä oli aina poissa, en löytänyt turvaa. Eikä mulla ollut mahdollisuutta edes harrastaa mitään. Hain lohtua kadulta, kohtalotovereiltani. Heitä riittää, Jami kertoo.

– Istun tässä nyt selvin päin, mutta en ole vieläkään päässyt eroon huumeista, en amfetamiinistakaan.

Suomessa on tällä hetkellä yhteensä noin 17 000 lasta ja nuorta, jotka on sijoitettu asumaan kodin ulkopuolelle – ketkä koulukoteihin, ketkä perhehoitoon. Jami Tuomailan mukaan huostaanotto ei yleensä tehoa nuoriin.

– Huostaanoton jälkeen nuoresta tuntuu, että häneltä on viety kaikki, se kaikki vähäinenkin tukiside. Elämä laitoksissa ei nimittäin lisää turvallisuuden tunnetta, vaan ahdistaa ja syrjäyttää entisestään, Jami sanoo.

– Välittämisestä ei ole tietoakaan, ja kun kuri puuttuu täysin, nuorille jää vähän vaihtoehtoja. Kun olin 9-vuotias, hain aamulla bussilipun koulukodin ohjaajalta ja sen jälkeen riitti, että tuli sovittuun aikaan takaisin. Rajojen puuttuessa en mennyt kouluun vaan kaupungille hengailemaan. Ei ketään kiinnostanut.

 

Mulle tuli paha mieli siitä, että esimerkiksi monet tutut ikätoverini saivat elää tavallista elämää, vanhempien turvaamina. Heillä oli harrastuksia, heillä oli elämässään selkeä suunta. Itkin usein, että mitä pahaa olen tehnyt, etten itse ole koskaan päässyt nauttimaan samasta.

Toisinaan kouluista otettiin yhteyttä, minkä jälkeen Jami joutui yleensä pariksi päiväksi arestiin.

– Se ei siinä vaiheessa tuntunut miltään. Oli vain hyvä päästä hetkeksi lepäämään. Ja sama se oli tilanne karkumatkoillanikin. Palasin hatkoilta vain levähtääkseni tovin.

Kannabiksen käyttö alkoi 13-vuotiaana, ja pian sen jälkeen rikoskierre yltyi. Jamin oli hankittava tavalla tai rahaa huumeisiinsa – ja pian myös huumevelkoihin. Väkivallan uhka oli yleistä.

– Sain turpaani monesti, Jami myöntää.

– Niinä aikoina alkoi tuntua, että ei tämä elämä ole mua varten. Mulle tuli paha mieli siitä, että esimerkiksi monet tutut ikätoverini saivat elää tavallista elämää, vanhempien turvaamina. Heillä oli harrastuksia, heillä oli elämässään selkeä suunta. Itkin usein, että mitä pahaa olen tehnyt, etten itse ole koskaan päässyt nauttimaan samasta.

Tässä vaiheessa Jamin vanhemmat yrittivät ottaa ohjia omiin käsiinsä ja anelivat lastensuojelua siirtämään Jamin ammattimaiseen päihdehoitoon.

– Mä kyllä kerroin kaikille ohjaajille, että mä oikeasti haluaisin mennä hoitoon. He tiesivät testienkin perusteella huumeiden käytöstäni, mutta kuulemma mitään ongelmista kertovaa ei ollut vielä tapahtunut. Se vei lopullisesti uskoni, ja aloin etsiä kovempia huumeita, Jami väittää.

Isän arvion mukaan lastensuojelu kärsi jo siinä vaiheessa voimattomuuden tunteesta, kiitos selkeän resurssipulan.

– Myös oma vakava päihdetaustani vaikutti. Ymmärrän lastensuojelua toisaalta, koska Jamin kaltaisia toivottamalta tapaukselta vaikuttavia nuoria on paljon, mutta toisaalta päätös oli järkyttävä. Lapset on aina mahdollista pelastaa, tietää Tuomaila, joka on työskennellyt mm. Irti huumeista ry:ssä.

– Olen elävä esimerkki siitä, että mikä tahansa on mahdollista.

Haastattelun loppua kohden Pasi Tuomailan mieli palaa kesään 2013, jolloin Jamin pakomatka pysähtyi puuhun.

– Selvittyäni huumekoukusta havahduin tosissani siihen todellisuuteen, että herranjumala, oma poikani on vuorostaan ajautunut siihen pimeään maailmaan. Se oli pahinta, mitä saatoin tuntea.


– Aloin kontrolloida Jamin jokapäiväistä elämää, enkä siinä hetkessä tajunnut, että sen suhteen oli jo liian myöhäistä, Tuomaila kertoo.

– Vasta Jamin kolarin hetkellä ymmärsin, että en voi auttaa Jamia näin, vaan minun on ensin saatava itseni henkisesti kuntoon. Tein elämäni raskaimman päätöksen ja sanoin Jamille, että jatkossa hän saa vetää niin paljon huumeita kuin sielu sietää. Lisäsin, että rakastan häntä yli kaiken ja että hänelle on kunnon hoitopaikka valmiina heti, kun häneltä löytyy omaa tahtoa raitistumiseen.

Isä alkoi asettaa rajoja. Kotiin ei olisi tulemista, ennen kuin päihdekierre katkeaisi. Yhteydenpito jatkui kuitenkin.

– Kun täytin 18 vuotta, koulukodissa kysyttiin, oliko minulla majapaikkaa. Sanoin, että ei. Kun isän tai äidin luokse ei ollut menemistä, muutin kadulle asumaan. Päihde vei voiton, Jami sanoo.

– Isän asettaessa rajoja aloin kuitenkin hiljalleen ymmärtää, että hän oikeasti välittää minusta. Siitä lähtien suhteemme on koko ajan kehittynyt, ja olen alkanut tuntea hänet läheiseksi.

Viimeisen vuoden aikana Jamin elämässä on alkanut näkyä valoa. Hänelle on löytynyt oma katto pään päälle, ja hän on aloittanut opiskelun ammattikoulussa.

– Tulevaisuudessa en kaipaa muuta kuin tavallista arkea. Nyt kun olen alkanut tuntea, että joku aidosti välittää musta, aineiden käyttöni on koko ajan vähentynyt. Toivon, että voisin pelastua kokonaan helvetistä, eikä minun tarvitsisi enää paeta mitään.

Asiantuntija: ”Moni ei saa tarvitsemaansa apua”

Yleisen arvion mukaan Suomessa on noin 70 000 syrjäytynyttä tai syrjäytymisvaarassa olevaa nuorta. Aiheesta käytiin tiukkaa keskustelua presidentinvaalien yhteydessä.

– Lastensuojeluun liittyy epäkohtia, ja yksi niistä on eittämättä lisääntyneet päihderiippuvuudet, Lastensuojelun keskusliiton toiminnanjohtaja Hanna Heinonen myöntää.

– Kun tullaan lastensuojelun piirissä oleviin nuoriin, nyt olisi käytävä kunnon keskustelua siitä, miten heitä voitaisiin auttaa nykyistä enemmän.

Heinonen ei ole yllättynyt Pasi ja Jami Tuomailan esimerkkitapauksesta, jossa vanhempien voimattomuus ja välinpitämättömyys särki perheen riekaleiksi. Heinonen myöntää, etteivät kaikki huostaan otetut lapset saa tarvitsemaansa hoitoa – varsinkaan tarpeeksi ajoissa.

 

Tämä on resurssikysymys. Yhden sosiaalityöntekijän alla tulisi olla korkeintaan 30–35 nuorta, mutta yleisimmin heillä 55–70 nuorta.

– Vuonna 2016 tehtiin tutkimus (THL), jossa selvitettiin 13–17-vuotiaiden ongelmanuorten palveluntarpeita. Nuorista jopa 85 prosenttia ei ollut saanut sellaista hoitopalvelua, jota olisi akuuteimmin tarvinnut. Toisin sanoen heidän tarvitsemat palvelut olivat jääneet puutteellisiksi, Heinonen kertoo.

– Jos nuori ei saa juuri sitä hoitoa tai apua, jota arviointihetkellä eniten tarvitsee, lastensuojelusta ei ole hyötyä. Lastensuojelu tarvitsee tuekseen kaikki mahdolliset toimijat kodista, koulusta ja päihdeammattilaista lähtien, jotta nuorten ei tarvitsisi joutua jonottamaan. Tämä on meidän kaikkien yhteinen asia.

Heinosen mukaan esimerkiksi päihdeongelmaisen nuoren auttaminen on usein sitä tehokkaampaa mitä nopeammin asiaan puututaan. Tullaan rajojen asettamiseen, kuriin.

– Lastensuojelutyö helpottuu ja nopeutuu oleellisesti, jos sosiaalityöntekijät pystyvät luomaan luottamuksellisen vuorovaikutussuhteen ongelmista kärsivän nuoren kanssa. Kun juttelemme nuorten kanssa, he sanovat aina kaipaavansa nimenomaan sitä, että joku aikuinen välittäisi heistä, Heinonen tietää.

– Tämä on tietysti resurssikysymys. Parhaimmillaan yhden sosiaalityöntekijän alla tulisi olla korkeintaan 30–35 nuorta, mutta yleisimmin heillä 55–70 nuorta. Jokainen voi arvioida, miten heillä riittää aikaa aidon vuorovaikutussuhteen rakentamiseksi.

”Jopa 10–11-vuotiaat käyttävät suonensisäisiä huumeita”

Lasten huostaanottotapausten lisääntyminen tulee yhteiskunnalle kalliiksi, sillä yhden tapauksen arvellaan maksavan vuositasolla 60 000–75 000 euroa.

Perheiden kanssa säännöllisesti työskentelevän Pasi Tuomailan mukaan päihde on lähes aina – enemmän tai vähemmän – nuorten huostaanottojen taustalla.

– Joko nuorten oma käyttö on karannut käsistä, eikä vanhemmilta löydy enää keinoja auttaa. Tai sitten nuori kärsii vanhempien päihdekäytöstä. Niitäkin tapauksia on, että koko perhe käyttää, Avominne-klinikalla vastaavana ohjaajana työskentelevä Tuomaila kertoo.

– Jopa jotkut 10–11-vuotiaat käyttävät nykyään suonensisäisiä huumeita.

Lastensuojelun kanssa yhteistyötä tekevän Tuomailan mielestä nuorten päihderiippuvuus kertoo lähes aina siitä, että kodin olosuhteet ovat olleet haastavat.

– Nuoria huumeriippuvaisia löytyy kaikista yhteiskuntaluokista. Lapset ja nuoret eivät saa enää riittävästi rakkautta ja rajoja kotonaan. Vanhemmilla ei ole aikaa lapsilleen, ja perheen yhteinenkin elämä saattaa pyöriä somen ympärillä, Tuomaila näkee.

– Kaikilla nuorilla ei ole mahdollisuutta harrastaa sitä, mitä he haluaisivat. Puuttuu myös nuorisotiloja.

Kun ongelmia alkaa ilmaantua, esiin nousee Tuomailan mukaan toinen epäkohta. Salailu.

– Oman lapsen huumeiden käyttö halutaan kieltää viimeiseen asti. Pelko ja häpeä ahdistavat, Tuomaila tietää.

– Salailuun osallistuvat usein niin kodit, koulut, kaverit kuin laitoksetkin. Kun ongelmiin ei puututa ajoissa, pian ollaan tilanteessa, jossa päihde ottaa vallan nuoresta. Alkaa paljastua rikoksia, mutta koska alaikäiset eivät joudu rikosvastuuseen, kunnon pysähtyminen jää tekemättä. Suomessa ei edes tajuta, kuinka suuri aikapommi nuorten parissa parhaillaan tikittää.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt