Kotimaa

Kaukopartio 49:ssä moni asia meni hirvittävällä tavalla pieleen linjojen takana – näin tiedusteluretki muuttui raastavaksi ihmisjahdiksi erämaassa

Julkaistu:

Volga-joen latvoille kesällä 1943 laskeutuneen kaukopartion tiedusteluretki muuttui hermoja raastavaksi ihmisjahdiksi. Yli 500 venäläistä jäljitti soisessa erämaassa kahdeksaa pakenevaa suomalaista.
Partio on 180 kilometriä omien linjojen takana. Sen noutamiseen tarkoitettu ainoa lentokone on kaapattu viholliselle ja lentäjät otettu vangiksi. Takaa-ajajat ovat kohta kaksi viikkoa seuranneet pakenevien suomalaisten kintereillä. Jokainen avunpyyntö radiolla kotiin ohjaa kertaalleen karistetut takaa-ajajat taas jäljille.

Ruoka on lopussa.

Partion johtaja on ammuttu lähes liikuntakyvyttömäksi.

Riita pelastautumissuunnitelmasta repii partiota hajalle.

Tilanne voisi tuskin olla epätoivoisempi – mutta miten tähän oli tultu?

Ajatus tiedustelupartion lähettämisestä oli virinnyt keväällä 1943. Suomalaiset tiedustelukoneet olivat havainneet vihollisen toiminnassa uudenlaista aktiivisuutta. Ilmakuvat kertoivat liikenteen lisääntyneen Äänisjärven kaakkoispuolella,Vytegrajoen vaiheilla. Siellä Marian kanavana tunnettu sulkujärjestelmä yhdistää Itämeren ja Äänisen vesialueen Neuvostoliiton sisävesien valtasuoneen Volgaan.
  • Katso jutun pääkuvana olevalta videolta, miten kaukopartion reitti eteni ja mitä partiomatkalla tapahtui.
Viikinkiajoista tunnettua vesireittiä pitkin näytti virtaavan sotamateriaalia suomalaisia vastaan. Mutta mitä ja kuinka paljon kanavan kautta liikkui tavaraa? Siihen Päämaja Mikkelissä halusi nyt vastauksen. Se tietäisi toimintaa jollekin Päämajan salaisista kaukotiedusteluosastoista. Arpa osui erääseen yksikköön Aunuksen Karjalassa.

Syvärin asemalta 10 kilometrin päässä Palvienkylässä Osasto Vehniäisen miehet nauttivat alkukesän rauhasta uiden, kalastellen ja korttia lyömällä aavistamatta, että Päämajan tiedustelu-osastolla Mikkelissä eversti Kaarlo Somerto laati suunnitelmaa. Osasto Vehniäisen on lähetettävä kahdeksanmiehinen kaukopartio Äänisen taakse selvittämään vihollisen voimia. Kun tiedustelukäsky päivättiin 10.6., ei partion lähettämisessä aikailtu. ”Partion on oltava lähtövalmiina 17.6. Kossalmella”, käskyssä kirjoitettiin. Sieltä toisen kaukopartio-osaston, osasto Kuismasen, tukikohdasta kaukopartio kuljetettaisiin vesitasolla syvälle Neuvostoliiton puolelle.


Laskeutumispaikkakin oli valittu: se oli syrjäinen Tuhtjärvi 130 kilometriä Äänisjärvestä itään. Sitä oli jo edelliskesänä käytetty onnistuneesti partion jättöpaikkana.

Aamulla osasto kutsuttiin käskynjakoon. Pian tukikohdassa alkoi nopea varusteiden pakkaaminen. ”Tiesimme tarkalleen, mitä ottaisimme mukaan ja miten reput pakkaisimme”, partion johtaja Mauri Kärpänen muisteli.

Kesäkuun 15. päivän iltana kello 23.10 partio nousi Syvärin asemalta Petroskoihin vievään junaa.

Salainen tehtävä oli alkanut.

16.6.1943. Aamukuudelta partio oli Kossalmen tukikohdassa parikymmentä kilometriä Petroskoista. Päivä käytettiin viimeisiin valmisteluihin, reppuihin pakattiin seitsemän päivän sissimuonat. Retken kestoksi oli määrätty kolme viikkoa, mutta sellaista määrää ruokaa ei voisi kantaa mukana. Nytkin reppu painoi jo 25 kiloa. Huolto hoidettaisiin laskuvarjopudotuksilla. Tukikohtaa vakituisesti miehittävän Osasto Kuismasen muonittajat laittoivat vieraille kalakeiton, joka oli viimeinen ateria ihmisten ilmoilla viikkoihin.

Kahdeksan kaukopartiomiestä kiipesi Heinkel-115-merivalvontakoneeseen. Luku kahdeksan ei kuulostanut partion johtajaksi määrätyn Kärpäsen mielestä ensinkään hyvältä. Kärpäsen edellinen kahdeksan miehen talvipartio oli tullut lyödyksi hajalle ja vain vaivoin se selvisi kotiin.

Leikkimielisesti Kärpänen huomautti osastonsa johtajalle majuri Hannes Vehniäiselle kahdeksanmiehisten partioiden huonosta tuurista. Taikausko ei kuitenkaan ollut se syy, miksi Kärpänen ei erityisemmin arvostanut Vehniäistä. Hän muisti, miten majuri oli hyökkäysvaiheen alussa haukkunut miehiään lampaiksi, kun nämä eivät olleet onnistuneet tunkeutumaan vihollisen linjojen läpi. Tai olisihan se onnistunut, mutta partio olisi jäänyt kiinni. Tällä kertaa osaston johtaja itse lähtisi koneeseen saattamaan partiota.

Klo 23.20 kaksimoottorinen vesitaso alkoi jyristää vedenpintaa nokka kohti kaakkoa. Sitten Äänisen päälle ja kohti Neuvostoliittoa. Matkaa Tuhtijärvelle oli hieman yli 200 kilometriä. Tunnin ja 10 minuutin lennon jälkeen kone alkoi olla laskeutumisalueella. Vaikka yö oli pimeimmillään, lensi kone pienen harhautuslenkin. Se kävi kääntymässä 15 kilometrin päässä Kemjärvellä ja palasi takaisin puiden latvoja hipoen. Iso vesitaso laskeutui koneet tyhjäkäynnillä erämaajärvelle.

Laskeutuminen oli retken ensimmäinen riskihetki. Pelättyä tulta ei kuitenkaan tullut rannalta. Vehniäinen hyvästeli partion ja toivotti onnea. Sitten kone kääntyi, lisäsi kierroksia ja kohosi vesivanaa tiputtaen vaalealle yötaivaalle. Nyt miehet olivat oman onnensa varassa erämaassa, 120 kilometriä linnuntietä omien linjojen takana.

17.6. Ensimmäisen yön partio kärvisteli sateessa, mutta aamuyöstä taivas alkoi repeillä. Aamulla kello 8 virolainen radisti Heino Kallaste kokeili yhteyttä. Kaukopartioradio Kyynelen uusi versio M-10 toimi moitteettomasti. Pattereita ei sen enempää kulutettu, kun sähkötysyhteys saatiin.

Partio ruokaili ja kello 12 se hyvästeli yöpaikkansa. Metsä oli tiuhaa risukkoa, mutta sinne hakatut linjat helpottivat kulkemista. Päivä kääntyi helteiseksi ja neljän kilometrin marssin jälkeen partio oli kypsä lepäämään. Samalla päätettiin odottaa iltaa.

Kello 21 lähti partio edelleen jatkamaan länteen kohti tiedusteltavia kohteita. Alue sijaitsi Itämeren, Vienanmeren ja Kaspianmeren välisellä vedenjakajalla, joten maasto oli soista ja hetteikkörantaisten purojen pirstomaa. Partio joutui tavan takaa rakentamaan pitkospuita ja väliaikaissiltoja purojen yli. Se hidasti etenemistä ja söi voimia.

18.–19.6.Yöllä partion oli edullista liikkua, joten miehet asettuivat päiväksi nukkumaan. Sitten kohteeksi otettaisiin ensimmäinen tiedusteltava kylä Malja. Matkaan lähdettiin kello 16, ja muutaman tunnin jälkeen partio osui metsätielle, joka kulki Andomajoen etelärantaa. Aamuyöstä kolmelta partio saavutti kylään, jossa oletettiin olevan puna-armeijan sotilaallista toimintaa. Vaan toiselta näytti. Lyhyen tähystyksen jälkeen havaittiin, että kylä oli hylätty.

Harmaita, miltei kaatumaisillaan olevia taloja. Sotilaskohdetta ei löytynyt hakemallakaan”, partionjohtaja Kärpänen kirjoitti.

Partio oli kävellyt tauotta 14 tuntia. Nyt, aamukuudelta se kävi lepäämään. Yksi jäi vartioon, kun muut nukkuivat pois edellisyön marssin rasitusta. Nukkuvaa partiomiestä ei aivan vähäisen asian takia herätetty. Illansuussa matka jatkui ja suunta otettiin suoraan etelään.

Askeliin toi kepeyttä se, että matka oli kohti elintarviketäydennysten pudotuspaikkaa. Ruoasta ei tosin vielä ollut pulaa vielä, mutta tarkoitus oli kätkeä tuleva lähetys myöhempää tarvetta varten. Samalla tutuksi käynyt pikkulampi sovittiin kokoontumispaikaksi, jos ryhmä lyötäisiin hajalle.

20.6.Varhain aamukuudelta lähti partio kulkemaan länteen vievää metsälinjaa, joka veisi suoraan jo lähtiessä sovittua ensimmäistä täydennyspaikkaa. Umpeenkasvaneen lammen ympärillä avautuva suo oli mitä sopivin laskuvarjolla tapahtuvan täydennystorpedon vastaanotolle.

Pudotus tulee klo 22, radiomies Kallaste luki vastaanottamansa viestin. Miehet alkoivat kasata risuja merkkitulia varten. Kun odotettu surina alkoi viimein kuulua, partio tuikkasi risukasat tuleen. Kohta kaksi täydennystorpedoa putosi laskuvarjon varassa tarkalleen sovittuun paikkaan. Varjo upotettiin suohon, muona jaettiin ja kätkettiin. Sen jälkeen miehet asettuivat telttakankaan alle levolle. Tihkutti, mutta kangas antoi vähän suojaa. Miehet käpertyivät toisiinsa, se lämmitti.

21.6. Matka jatkui Pustynjkan korpikylää kohti, jonka eteläreunaan partio saapui kellolo 11. Partion yksi tehtävä oli selvittää sotilasosastojen sijoittumista, ja nyt toimeen päätettiin tarttua. Ensin partio tähysti kylää matkan päästä. Sitten Kärpänen,

Paavo Suoranta ja Eino Lempinen menivät lähemmäksi. Noin sadan metrin päässä raitista he tapasivat kaksi nuorta tyttöä. Lempinen kieltä taitavana kyseli sotilaiden määristä. Tytöt kertoivat kylässä olevan neljä sotilasta. Partio antoi tytöille kiitokseksi sokeria ja vannotti olemaan kertomatta tapaamisesta. Suoranta jatkoi kameran kanssa tiedustelua. Tunnin päästä hän näki venäläispartion tulevan kohti. Ehkä lapset olivat lörpötelleet ja ohjanneet sotilaat suomalaisten jäljille. Oli kyse siitä, kuka ehtii ensin. Syntyneessä tulitaistelussa Suoranta oli nopeampi ja hänen konepistoolinsa tuleen kaatui kaksi venäläistä, kaksi muuta pakeni.

Tapaus oli onnettomuus. Salaisen saapumisen etu oli nyt menetetty ja vihollinen tietoinen alueella liikkuvasta suomalaispartiosta. Miehet jatkoivat kohti länttä vältellen asutuskeskuksia, mutta ei erityisellä kiireellä. Parin tunnin etenemisen jälkeen partio kellahti sammalikolle ja lepäsi aina illan hämärään asti. Sitten matka jatkui kohti länttä.

22.–23.6. Partio painui kohti Äänistä, päivässä marssittiin 16–18 kilometrin jotoksia. Kuta lähemmäksi rantaa saavuttiin, sitä pehmeämmäksi maasto tuli. Teiden varsilla partio piiloutui ja tarkkaili liikennettä. Myös puhelinlinjoja kuunneltiin, tosin ilman tuloksia. 23. kesäkuuta aamulla partio saapui viiden kilometrin päähän Äänisestä Orjupinon kylän lähellä, mutta sitten tuli esteitä. Edessä avautuvat Palaojan rantalietteet olivat niin pehmeitä, että partio piti viisaimpana olla yrittämättä lähemmäksi rantaa. Se palasi jäljilleen.

24.–25.6. Juhannuspäivä aloitti miesten toisen viikon linjojen takana. Oli tullut aika suunnata kohti retken tärkeimpiä kohteita Vytegran kaupunkia ja samannimistä jokea, joiden tiedustelu oli yksi retken tarkoitus. Jo mukavasti keventyneet reput nostettiin selkään kello 12 ja suunta otettiin etelään. Ahimovskajan kyläaukeiden kohdalla partio kääntyi itään. Marian kanava avautui nyt heidän oikealla puolellaan, suuntaa tähystettiin huolella. Vuorokausi vaihtui, mutta partio päätti käyttää valoisan kesäyön hyväkseen ja jatkoi.

Koko yön teimme sitkeästi taivalta. Hiertyneet jalat tuottivat tuskaa ja reppu, vaikka olikin aika tavalla keventynyt, painoi selän ja olkapäät helläksi”, partionjohtaja Kärpänen kirjoitti.

Riesana olivat lukemattomien hyttysten parvet, joita suonsilmäkkeistä sikisi pilvinä. Niiden iskuja torjuttiin sivelemällä pikiöljyä pintaan.


Aamuyöstä Ozerkin kylän vaiheilla partio tapasi partioretken ensimmäiset sotilaalliset kohteet: kylässä oli ilmavalvonta-asema sekä pesäkelinja. Liikkumisen täytyi muuttua varovaiseksi. Partio eteni lähemmäksi Marian kanavaa. Kohde oli vaikea: se kulki peltojen keskellä ja lisäksi asustusta oli tiheässä. Kun lopulta partio pääsi hiipimään kanavalle, oli se hienoinen pettymys.

”Ajatuksissamme olimme muotoilleet siitä jonkinlaisen nähtävyyden. Sellaiseksi se oli kuitenkin melko vaatimaton ja vähäpätöinen. Noin 30 metriä leveä sameavetinen lätäkkö, jossa pienet hinaajat kiskoivat vaijerit kitisten proomuja tai uittotavararaa.

Partio seurasi tunnin verran vesiliikennettä kanavassa, jonka liikenne ei tarjonnut paljon sotilaallisessa mielessä tärkeää tietoa. Kello 2.30 lähti partio liikkeelle kohti ensimmäistä täydennyspaikkaa, jonne se oli viisi päivää aikaisemmin kätkenyt muonaa. Maasto oli vaikeaa, mutta tieto täydennyksestä antoi voimaa kintereisiin. Kaiken yllä lepäsi pelko siitä, onko vihollinen löytänyt kätkön ja järjestänyt sinne väijytyksen. Kello 6.45 partio saapui varovasti täydennyspaikalle. Pelättyä tulta ei tullut vastaan, kätkö oli koskematon.

26.6.–27.6. Partio ruokaili, suorastaan ahmi muonakätkön antia ja asettui lepäämään päivän ajaksi. Illalla kello 20 se lähti liikkeelle. Miehet kulkivat metsätyömaan läpi, jossa tehtiin yölläkin töitä. Aherruksessa oli mukana lapsia ja naisia, kuulivatpa partion korvat naisen itkua työmaalta. Metsätyömailla ilmeisesti käytettiin vankeja työvoimana, miehet päättelivät.

Työntekijät asuivat parakkikylässä ja työmaalle oli rakennettu kapearaiteinen rautatie. Metsätyömaalta otettiin suunta uudelleen Marian kanavalle. Partio liikkui nyt melko uskaliaasti. Se marssi Parfisjevskajan kylään johtavaa maantietä kahdeksan kilometriä, kunnes vasta kylän lähellä poikkesi metsään. Partio kulki röyhkeästi metsätyömaan halki. Yömarssin jälkeen partio asetti vartijan ja asettui klo 11.30 lepäämään tiheään metsään.

28.6. Päivät nukuttiin, illalla lähdettiin liikkeelle. Niin nytkin. Kello 22.10 partio lähti pyrkimään Marian kanavan sulkulaitteille, joiden tiedustelu ja mahdollinen räjäyttäminen oli annettu heille tehtäväksi. Kanavaseutu sukelsi miesten eteen jo viiden tunnin marssimisen jälkeen. Kun tavoite yöllä klo 3 oli edessä, miehet asettuivat lepäämään sadan metrin päähän joesta. Päivällä taas jatkettaisiin.

Klo 12 partio heitti reput selkään ja lähti kanavasululle. Se oli odotetusti vartioitu ja siviileitäkin oli paikalla. Viimeiset sadat metrit oli edettävä heinikossa ryömimällä. Kanavan syvyyden mittaaminen sen reunalta olisi johtanut paljastumiseen. Partio ratkaisi mittauspulman nakkaamalla kivellä painotetun mittaseipään kanavaan. Se jäi kellumaan osoittaen 2,4 metrin syvyyttä. Partio kävi tutkimassa seuraavaksi Kovzhajoen padon, jolla vesimäärää kanajärjestelmässä säädeltiin.

29.6. Padon tutkiminen puolen yön aikaan keskeytyi, kun venäläinen vartiokoira sai vainun. Partio lähti hätäisesti paikalta ja järjesti väijytyksen. Jäljittäjiä ei tunnin odottelun jälkeen kuulunut. Huojentuneet miehet tohtivat asettua levolle, mutta ei ilman huolia. Venäläiset olivat jostain syystä lopettaneet partion radiolähetysten tähän asti tauotta jatkuneen häirinnän. Se saattoi merkitä sitä, että jäljittäjillä oli tarkka tieto partion sijainnista.

Partio suuntasi kanavan varteen kohti Annekskij Mostin kylää, jonka liepeille saavuttiin kello 22. Partionjohtaja Kärpänen otti mukaansa kaksi miestä, partion riskeimmän sotilaan Toivo Leinon ja venäjää puhuvan Eino Lempisen. Tarkoitus oli siepata vanki. Mutta löytyi vain iäkkäitä naisia tai paimenia, joiden arvo tietolähteenä oli olematon. Kun tähystäjät tulivat kohti omiaan, kohtasivat he venäläisen luutnantin ja seurassaan olevan naisen. Luutnantti olisi ollut vangiksi kelpaava. Hän sinetöi kohtalonsa säntäämällä tilaisuuden tullen karkuun, jolloin partion oli ammuttava hänet.

30.6. Elintarvikkeet alkoivat olla jälleen vähissä. Radiomies Kallaste yritti aamulla sovittua yhteyttä kotiin, mutta Kyynelen virtakatkaisija oli katkennut. Se korjattiin tupakkaholkilla, ja yhteys saatiin Suomeen.

Kuutosessa ei suota. Odotamme täydennystä 2 km pohjoisempana”, kirjasi vastaanottaja Suomessa viestin. Ehkä jossain tapahtui virhe. Partio käveli kahden kilometrin sijasta kahdeksan kilometrin päässä olevalle suolle odottamaan täydennyspudotusta. Kello 18 partio asettui suon laitaan piiloon odottamaan. Kello 20.30, tuntia ennen sovittua pudotusaikaa miehet menivät avoimelle suolle valmistautumaan merkkitulien sytyttämiseen. Mutta konetta ei kuulunut.

Sen sijasta näkyikin liikettä suon laidassa. Venäläiset olivat vihdoin päässeet päiviä jahtaamansa suomalaispartion tuntumaan. Avoimella suolla seisovat miehet olivat houkutteleva maali. Alkoi kiivas laukaustenvaihto. Tulitaistelussa partio ampui jälkikoiran juoksusta ja poistui taistellen paikalta. Omia tappiota ei tullut, mutta peli oli nyt muuttumassa kovaksi.

1.7. Venäläiset jahtasivat nyt tosissaan partio numero 49:ää. Jaksohino–Proksinan tiellä miehet havaitsi neljät edestakaiset jäljet. Se tarkoitti, että teitä ei enää ollut mahdollista käyttää, niitä vartioitiin. Venäläiset olivat jakaneet alueen ruutuihin ja tiesivät, miten suomalaispartiot liikkuvat erämaassa. Järvien rannat olivat nyt tulenarkoja paikkoja. Venäläiset tiesivät suomalaisten noutavan partioita vesitasokoneilla, joten jokainen laskeutumiskelpoinen järvi oli joutumassa tarkkailun alle.

Partio vetäytyi rannasta syvemmälle. Se päätti pyytää noutoa kotiin. Yhteys saatiin, mutta ei lupausta noudosta. Täydennys, se sentään luvattiin. Ruoka olikin jo niin vähissä, että nälkää oli torjuttu marjoja syömällä.


Iltapäivällä suomalaiset tekivät hätkähdyttävän löydön. Metsästä löytyi tallattu polku ja savua nuotion pohja. Partio oli osunut venäläisen etsintäpartion jäljille, mutta onneksi heidän takanaan. Erämaassa kulkivat nyt toisiinsa sekoittuneena kaksi ryhmää, takaa-ajajat ja takaa-ajetut.

Täydennys saapui sovittuun aikaan kello 21.30 ja pudotus onnistui nyt ilman ylimääräisiä vieraita. Nälkäinen partio ruokaili ja jäi pudotuspaikasta kilometrin päähän yöpymään kello 22.40.

2.7. Edellisenä iltana tulleen täydennyksen määrä ei ollut miesten mieleen, määrä oli vain puolet sovitusta. Radisti Kallaste sai tehtäväkseen sähköttää siitä, mutta myös kiirehtiä noutoa. ”Täydennys riittää korkeintaan kahdeksi vuorokaudeksi. Milloin ja mistä haku”, partio kysyi kello 8.20. Suomalaiset eivät tienneet, että lentäjät olivat tietämättään pudottaneet toisen ruokatäydennyksen suoraan venäläisten leirinuotiolle.

Vastaus tuli 20 minuuttia myöhemmin: ”Haku aikaisintaan neljäs päivä. Piiloutukaa, mutta kuunnelkaa. Hakupaikka viisi taitaa sopia. Terveisin Mäkelä”.

Tuskin Kallaste oli ehtinyt ottaa viestin vastaan, kun leiripaikkaa varmistanut Hipeli näki edessään vain 15 metrin päässä venäläisen partion.

– Hälytys, Aarne Hipeli huusi ja puristi samassa liipaisinta. Suomi-konepistoolin rätinä repi viimeiset unenrippeet partion silmistä.

Aamuisessa metsässä käytiin lyhyt, mutta kiivas tulitaistelu. Kaksi venäläistä kaatui Hipelin tuleen, sotamies Karl Sallon kättä hipaisi luoti, ei pahasti. Paikka oli puolustautumiselle epäedullinen, ja niinpä partio päätti sännätä pois paikalta. Kaikki tapahtui sekasortoisesti ja nopeasti. Niin hätäisesti, että Kallaste ei ehtinyt laittaa radiota edes kuljetuskuntoon. Vääpeli Kärpäsen karttalaukku jäi kahakkapaikalle.

Se oli katkera tappio: karttoja vielä riitti, mutta vihollinen sai haltuunsa lähetetyt sanomat selväkielisinä ja tarkat muistiinpanot retkestä. Heillä oli nyt tieto, että partiota tultaisiin hakemaan lähipäivinä. Kaikki lähiseudun järvet olisivat vastedes venäläisten miehittämiä.

Miehet ryntäsivät hengästyneinä puolitoista kilometriä ja maastoutuivat suon laitaan odottamaan venäläisiä. Mutta heitä ei kuulunut. Odotellessa sidottiin Sallon vasen pikkusormi, jonka luoti oli katkaissut. Partio makasi liikkumatta neljä tuntia. Sitten miehet olettivat jälkien jäähtyneen ja lähtivät jatkamaan. Matkaa taitettiin mutkitellen jälkikoiran työn vaikeuttamiseksi. Missä maassa lepäsi kaatuneita puunrunkoja, siellä matkaa taitettiin niitä pitkin.

3.7. Partio oli edellisenä iltana tullut tiheän vesakon eteen. Läpimeno siitä jättäisi takaa-ajajille selvät merkin. Partio katsoi parhaaksi piiloutua tiheän kasviston sekaan. Koko päivä vietettiin piilopaikassa, kaatuneiden kuusten alle rakennetussa suojassa. Partio otti aamuyhteyden kotiin, vaikka se tiesi riskiä joutua venäläisten radiopeilaamisen kohteeksi.

Muuten oltiin hiljaa. Puhuttiin vain kuiskaamalla. Partio tiesi, että venäläiset odottivat partion nousua piilosta. Sen jälkeen takaa-ajo jatkuisi.

4.7. Kaksi vuorokautta partio makasi liikkumatta 4x4 metrin alalla piilossa. Sitten tuli jäljet huuhtova vesisade ja miehet uskalsivat pois piilopaikastaan. Tukikohta oli vihdoin luvannut kaivatun noudon, ja nyt suunnistamaan noutopaikkaa kohti. Partio ehti kulkea vain runsaan kilometrin, kun helvetti oli taas irti.

Jäljittäjät olivat piilon lähistöllä odottaneet uhriensa kärsivällisyyden loppua. Kun liikkeeseen uskaltautunut partio pysähtyi hetkeksi suon laitaan, paljasti koiran haukku jälkimiesten olevan taas kintereillä. Seurasi lyhyt tulitaistelu, josta partion piti vetäytyä.


Pako oli epätoivoista. Partiotoverit raahasivat vuoronperään Kärpästä, jonka polvijänteet luoti oli katkonut. Tiheiköiden kohdalla Kärpänen tönäistiin maahan ja tämä konttasi voimiensa rippeillä eteenpäin. Sitten kaverit ottivat hänet kainaloonsa.

Partio pakeni henkensä edestä. Se sai etumatkaa ja pääsi noutopaikalle.

Partio sytytti merkkitulet. Voimaa antoi tieto siitä, että kohta he olisivat turvassa ja helvetti ohi.

Heinkel 115 -vesitaso lähestyi järveä, sen moottorien ääni jo kuului Kozhajärven eteläpäästä. Mutta sitten kuului konekiväärin papatusta ja koneen ääni katosi.

Erämaa oli hiljentynyt. Miehet odottivat konetta vielä puolitoista tuntia, mutta luvattua noutoa ei tullut. Karvaasti pettyneenä haavoitettu partio joutui lähtemään kohti seuraavaa hakupaikkaa. He eivät tienneet muutaman kilometrin päässä tapahtuneesta tragediasta.

Kone oli suunnistanut väärälle järvelle. Pahat epäilykset heräsivät vasta järven pinnalla, kun sovitun kolmen nuotion sijasta rannalla loimusikin neljä valkeaa. Heinkel ajoi kohti nuotioita, kun odottamatta sieltä avattiin tuli. Suomalaislentäjät luutnantti Yrjö Lemmikki, kersantti Veikko Rinne ja korpraali Aimo Väistö jäivät sotavangeiksi. Suomalaisten ainoa kaukopartioiden noutamiseen kykenevä vesitaso oli menetetty, jäänyt venäläisten sotasaaliiksi. Samaan aikaan linjojen takana oli kaksi noutoa odottavaa kaukopartiota, joista toista ajettiin takaa ja sen johtaja pääsi eteenpäin vain kontaten.

5.7. Partio 49 raahusti vaivalloisesti eteenpäin. Sissit osasivat tulkita jälkiä. He päättelivät takaa-ajajia olevan ainakin kaksi joukkuetta. Partio oli ottamassa sovittua aamuyhteyttä, kun takaa kuului kaksi kiväärin laukausta ja koiran haukuntaa.

Se oli liikaa partion kahdelle jäsenelle. Varajohtaja vääpeli Lempinen ja korpraali Hipeli alkoivat ääneen epäillä, että uutta hakua ei tule. Seurasi lyhyt neuvonpito. Lempinen ja Hipeli ilmoittivat, että lähtevät pyrkimään Äänisen eteläpuolitse kohti omia linjoja. Muodollisesti he sanoivat syyksi avun hakemisen. Haavoittuneelle Kärpäselle paluu kävellen olisi mahdottomuus. Loput viisi miestä halusivat pysyä yhdessä ja odottaa noutoa kotiin. Lempisen ja Hipelin huomattiin lähteneen. Partio oli jakaantunut, varajohtajaksi nimetty Lempinen oli pois joukosta.

Tuntui uskomattomalta, että he olivat lähteneet omille teilleen. Eivät edes hyvästiä sanoneet. Se oli partiolle katkera havainto. Poissa oli kaksi hyvää konepistoolimiestä hetkellä, jolloin takaa-ajajat olivat miltei näköetäisyydellä”, Kärpänen muisteli.

Koska Kärpäsestä ei ollut partion johtajaksi, vetovastuun otti nyt Paavo Suoranta, Mannerheim-ristin ritari.

Iltapäivällä partio sähkötti kotiin toivoen ilmoitusta noudosta. Vastaus tuli, mutta se kylmäsi miehiä. Luvatun noudon sijasta heidän käskettiin aloittaa lentäjien etsintä. Takaa-ajajiaan eksyttävälle raajarikolle partiolle pyyntö ryhtyä epämääräiseen maastoharavointiin oli isku. Käskyn totteleminen tarkoittaisi lähes väistämätöntä omaa tuhoa.

Osapartio: Kaksi miestä, vääpeli Lempinen ja korpraali Hipeli olivat nyt omillaan, jo kilometrien päässä partiosta. Ilman radioyhteyttä linjojen takana selviytyminen oli heistä kiinni, täydennyksiä ei ollut luvassa. Ruoka piti ottaa matkalta, konepistoolissa oli patruunoita 150 kappaletta mieheen. He kulkivat kartan ja kompassin avulla kohti länttä ja suomalaisten etulinjaa. Ensimmäisenä päivänä partio eteni 19 kilometriä. Sen jälkeen he pitivät pitkän lepotauon.

6.7. Kuusijäseniseksi kutistunut pääpartio sinnitteli eteenpäin kohti pohjoista. Yöllä kello 2.30 partio tuli Kuzminskajan kylän lähelle suonsaarekkeelle. He piiloutuivat keräämään voimia.

Partio päätti pyrkiä järvelle, joka olisi niin syrjäinen, että venäläiset eivät katsoisi tarpeelliseksi lähettää sinne miehiä. Kartan oikeassa yläkulmassa, melkein sen ulkopuolella oli Jamsovka-niminen järvi. Sitä partion johtajan kersantti Suorannan sormi nyt osoitti.

Parinkymmenen kilometrin siirtymä olisi normaalisti ollut partiolle kevyt loikka, mutta nyt heillä oli matkassaan liikuntakyvytön mies. Vääpeli Kärpäsen jalka oli turvonnut muodottomaksi. Sille ei voinut antaa painoa, vaan se oli sidottu laskuvarjonyörillä niskan takaa. Liikkuminen oli kidutusta.

Kapuloihin paketoitu jalka oli niin tiukassa puristuksessa, että saapas oli syöpynyt nilkan kahta puolen syvälle lihaan. Se oli kuin jatkuvasti tulessa. Ihmisen lihaksi sitä oli enää vaikea tuntea”, Kärpänen kuvaili.

– Isällä näkyivät ne luuhun asti uponneet painaumat vielä vanhana, poika Kalevi Ahtosalo muisteli.

Mauri Kärpänen tuki itseään keppeihin. Kymmenien kilometrien sinnittely oli hieronut kädet vereslihalle. Kun nahka oli poissa, paistoivat valkoiset jänteet verisistä kämmenistä.

Täydennystorpedon mukana oli pullo viinaakin, mutta siitä ei kukaan ollut kiinnostunut. Enemmän riemua toivat jalkaväkimiinat. Reittiä ansoittamalla partio yritti ostaa itselleen etumatkaa.

Osapartio: Kaksi suomalaista partiota kulki nyt liki vastakkaisiin suuntiin. Lempinen ja Hipeli kiirehtivät, tuskin pysähtyen syömään, ja seuraavana päivänä he olivat Marian kanavalla.

7.7. Pääpartio nilkutti hiljaisena eteenpäin. Kaikki voimat keskitettiin kulkemiseen. Ehtisivätkö he ennen jäljittäjiä noutopaikkaan? Virolaiset radistit Kallaste ja Sallo olivat hiljaa. ”Ehkä heitä askarrutti ajatus käykö heille samoin kuin heimoveljille viime kesänä”, Kärpänen muisteli.

Virolaisten vapaaehtoinen partio oli tuhottu edellisenä kesänä viimeiseen mieheen.

Osapartio: Samaan aikaan osapartio oli maastoutuneena kanavan rannalla. Helppoa ei ollut heilläkään. Kanavaa vartioitiin tarkasti, sillä suomalaisten tiedettiin olevan sen takana. Ruoka oli loppu. Partio otti Volkov Moistin kylän vaiheilla kiinni vasikan ja teurasti sen puukolla. Siitä saatiin 20 kiloa lihaa, jonka miehet sulloivat reppuun.

8.7. Kaksi partiota linjojen takana, toinen takaa-ajettuna eikä yhtään noutamisen sopivaa vesitasokonetta. Suomalaiset päättivät kääntyä saksalaisten puoleen noutokaluston lainaamiseksi.

Saksalaisilla olisi sopiva kone, vanha mutta toimiva Heinkel 59. Heillä oli lainaamiseen yksi ehto: siinä pitäisi näkyä saksalaiset tunnukset. Suomalaisille asialla ei ollut merkitystä, pääasia oli koneen saaminen.

Aamulla partio otti kello 8 yhteyden. Kyynel-radio toi toivoa herättävän viestin: ”Ehdittekö illaksi hakupaikalle”. Partio sähkötti kiireellä takaisin: ”8 km hakupaikkaan, ehdimme järven eteläpäähän”.

Alkoi viimeinen rutistus. Partio pinnisti voimansa äärimmilleen. Toivo kotiinpaluusta antoi voimia niin, että edes taukoja ei pidetty. Kun järvi illalla noin kello 19:n maissa sukelsi tiheän metsän seasta esiin, miehet olivat sekaisin ilosta.

Kärpäsen kivut tuntuivat kuin poispyyhityiltä. Venäläisistä ei ollut merkkejä ja järvi näytti laskeutumiskelpoiselta.

Radisti Kallaste otti yhteyden kotiin: ”Tavoitejärvi sopiva. Tervetuloa.

Vastaus rätisi pian kuulokkeisiin.

Sää epävarma, jos paranee hakuaika 24. Kone kaksitasoinen saksalaisin merkein”.

Miehet odottivat, tähystivät taivaalle, mutta turhaan. Sitten tuli viesti tukikohdasta: ”Sää tänään sopimaton”.

Pettymys lyyhisti miehet. He vetäytyivät makuulle kaatuneiden puiden alle toivoen, että venäläiset eivät yön aikana tulisi järvelle. Tulia ei tehty, vaan partio asettui tiiviisti toisiaan vasten. Puhetta pidettiin yllä vain kuiskimalla.

Osapartio: Samaan aikaan osapartio Lempinen ja Hipeli ylitti varastamallaan lautalla Marian kanavan Grishnan kylän etelälaidalla. Illan tullen partio teki tulet ja käristi repussa olleet vasikanlihat.

9.7. Pelko jäljittäjistä osoittautui taas todeksi. Kun miehet odottivat koneen saapumista, puoliltapäivin rannalta kuului laukaus. Venäläiset olivat saapuneet järvelle. Viholliset olivat viettäneet yönsä vain muutaman kymmenen metrin päässä toisistaan.

Partio piiloutui ja jäi odottamaan. Kun venäläiset olivat ehtineet vain 10 metrin päähän, partion uusi johtaja Paavo Suoranta huusi kovaan ääneen. Stoi, tavarits!

Kun venäläiset hämmästyneinä pysähtyivät, hän veti liipaisinta. Piilossa olleet Toivo Leino ja Kaino Pietiläinen yhtyivät tuleen.

Päivän aikana taisteltiin useammankin kerran erilleen joutuneiden venäläisten kanssa, vaikka partiokertomus totesi jäljittäjien tulleen tuhotuksi kerralla.

Jos lentokone ei tällä kertaa tulisi, partio oli päättänyt lähteä omin voimin kohti koti-Suomea. Mauri Kärpäselle se ei olisi ollut mahdollista. Kalla lähetti klo 20.20 lyhyen, mutta sitäkin painavamman viestin tukikohtaan: ”Ellei hakua tänään lähdemme”.

Kymmenen minuuttia myöhemmin tuli vastaus: ”Sää sopiva, onko kaikki selvä?

Kalla lähetti eetteriin lyhyen viestin: ”ok”.

Nyt miehet vain odottivat. Tunnit kulkivat tuskallisen hitaasti. Oliko venäläisiä järven ympärillä? Tuhoutuisiko kone heidän tuleensa kuten jo yksi kone aikaisemmin?

Sovitulla ajalla vanha kaksitasoinen Heinkel ilmestyi ja miehet sytyttivät merkkinuotiot. Kone tiputti järvelle. Partio siirtyi koneeseen ja kello 00.20 kone kääntyi paluumatkalle.

Samalla venäläiset ampuivat valoraketteja ilmaan ja järven pohjoisrannalta alkoi konekivääri tulittaa. Koneen ponttoniin oli tarttunut pohjamudasta törröttänyt seiväs, mutta sen irrottamiseen ei ollut aikaa. Seiväs ponttonista roikkuen Heinkel nousi järveltä tulituksen keskeltä.

Kone lensi Äänisen yli Petroskoin lähelle Osasto Kuismasen tukikohtaan Kossalmelle, mistä partio oli kolme viikkoa aikaisemmin lähtenyt. Sieltä partio siirtyi takaisin omaan tukikohtaansa Syvärille.

10.7. Mutta kaksi miestä puuttui. Osapartio oli samaan aikaan illalla kello 22 maissa saavuttanut Vertoseljgan kylän. Lempinen meni tiedustelemaan pojalta, onko kylässä sotilaita. Heitä ei kuulemma ollut.

Tästä rohkaistuneena Lempinen ja Hipeli menivät taloon, jossa oli vanha mies.

– Onko sotilaita? Lempinen kysyi.

– On kymmenen sotilasta, vanhus vastasi.

Miehet päättivät lähteä kiireesti talosta, mutta nälkä ajoi heidät vaarasta huolimatta takaisin.

11.7. Lempinen ja Hipeli halusivat vielä maitoa ja lisää leipää. He kysyivät kylän pellolla tapaamilta naisilta kolhoositaloa.

– Se on tuolla, naiset näyttivät.

Kun partio meni naisten osoittamaan suuntaan, avattiin sieltä tuli. Osapartio laski konepistooleilla takaisin ja yksi ampujista kaatui. Partion oli lähdettävä kiireesti kylästä.

12.–15.7. Partio eteni vauhdilla, marssi yli 20 kilometrin päivätaipaleita länteen vievää maantietä pitkin, välillä viljapeltojen poikki oikoen jäljistä välittämättä. Viimeisen pahan vesiesteen Vodlistajoen Lempinen ja Hipeli ylittivät 14. heinäkuuta.

Taistelun äänet alkoivat kuulua, mikä kertoi osaltaan rintaman lähestyvän. Se pakotti entistä suurempaan tarkkaavaisuuteen. Vaikka vihollinen ei osannut näin lähellä odottaa suomalaisia kaukopartioita, tarkkailivat puna-armeijan selustapartiot maastoa omien karkureiden ottamiseksi kiinni. Partio jäikin kiinni venäläisten varmistuspolulla heidän vartiomiehilleen.

Oli kulunut 12 päivää pääpartiosta eroamisesta. Nyt jälleen Lempinen ja Hipeli olivat omien linjojen edessä. Se ei tarkoittanut, että uhat olisivat ohi. Päinvastoin. Edessä oli retken riskialttein etappi, kahden armeijan linjojen läpi hiipiminen.

17.7. Äänettömästi, yön pimeimpänä aikana parivaljakko lähti ryömimään maastoesteiksi kaadettujen murrospuiden alle. Kun aurinko alkoi kahden maissa sarastaa, Lempinen ja Hipeli jähmettyivät piilopaikkaansa. He makasivat sijoillaan koko päivän ja kuuntelivat omien ja venäläisten ammuntaa. Näin he yrittivät paikallistaa linjoista kohdat, joihin asepesäkkeiden tuli ei ulottuisi. Illan hämärtyessä he lähtivät liikkeelle.

18.7. Onni tuntui olevan myöten. Miehet pääsivät läpi venäläisestä miinakentästä. 300 metrin matkaa he olivat ryömineet yli kolme tuntia. Enää edessä olisi suomalainen piikkilankaeste. Siitä löytyi aukko. Aukon suulla ollut miina huomattiin ja vältettiin. Enää vähän, muutama kymmenen metriä ja he olisivat omien puolella.

Miinakentät olivat siis takana. Enää edessä oli pieni nousu, sen takana olisi juoksuhauta ja omia. Miehet kohottautuivat ja lähtivät viimeiselle etapille.

Sitten, noin 50 metrin päässä esteestä välähti. Partio oli osunut suomalaiseen miinaan. Tosin he luulivat olevansa vihollisen puolella.

Räjähdys iski Lempisen ja Hipelin tajuttomaksi. Kun miehet virkosivat, tajusivat he saaneensa pahoja vammoja.

– Minä kuolen, Hipeli huusi vieressään makaavalle Lempiselle.

Hän valitti tuskissaan. Lempinen ei voinut auttaa, hänenkin liikuntakykynsä oli mennyt.

Tuskat olivat hirvittävät.

– Minä ammun itseni, Hipeli sanoi.

Hän tarttui aseeseen viimeisen kerran.

Lempinen oli nyt yksin. Takana oli 180 kilometrin paluumatka vihollisen linjojen läpi. Tähänkö kaikki päättyisi?

– Nostin konepistoolin otsalle ja olin tehdä samat kuin Hipeli, Lempinen muisteli sairaalassa.

Jokin sai kuitenkin Lempisen laskemaan kylmän piipun otsaltaan.

– Onko suomalaisia? Onko suomalaisia, hän toisteli muutamia kertoja.

Sanojen sijasta alkoi konekivääri papattaa. Lempinen luuli venäläisten ampuvan.

Mutta aseen hiljennyttyä hän kuuli suomea.

– Ketä siellä? pesäkkeestä huudettiin.

– Toista kuukautta sitten lähtenyt oma partio joka palaa. Olemme menneet miinaan.

– Kuinka monta miestä, mikä nimi ja yksikkö?

Lempinen huusi vastaukset. Hetken päästä hänelle luvattiin apua, joskin hitaasti, koska miinakenttä oli suuri.

Tunnin kuluttua lohkolla vastuussa olleet JR 8:n lääkintämiehet tulivat paarien kanssa. Heidän raskas osansa oli tuoda myös korpraali Hipeli kotiin. Vain 50 metriä erotti hänet elämästä.

Juttu on julkaistu alun perin IS:n erikoislehdessä Salainen sota vuonna 2012.

ISTV:n 100 tarinaa sodasta sarjassa haastateltiin vuonna 2017 kaukopartiomies Jouko Korhosta. Kuuntele alla olevalta videolta Korhosen tarina partiomatkasta syvälle vihollisen linjojen taakse talvella 1944.

Harvinainen raportti

  • Tämän jutun keskeisenä lähteenä on toiminut Partio 49:n salainen partiokertomus, joka kirjoitettiin heti partion palattua tukikohtaansa 12. heinäkuuta 1943.
  • Kyse on harvinaisesta raportista, sillä välirauhan solmimisen jälkeen syyskuussa 1944 Päämaja käski hävittää kaukopartiokertomukset. Esimerkiksi Osasto Marttinan kaukopartiokertomukset poltettiin syksyllä 1944 Kajaanin linnan raunioilla. Osasto Vehniäisen paperit kuitenkin salaa pakattiin teräslaatikoihin ja kaivettiin maan alle Hämeessä.
  • Kun pahin tilanne sotien jälkeen oli ohi, aineisto siirrettiin piiloon Imatralle. Keväällä 1986 entinen kaukopartiomies Kaino Rastas toimitti hävitetyksi luullut aineistot Sota-arkistoon, joissa IS niihin myöhemmin tutustui.
  • Tärkeimmät muut lähteet ovat Päämajan radiotiedustelun tallentamat neuvostoliittolaiset radioviestit, partionjohtaja Mauri Kärpäsen muistelmateokset sekä Kärpäsen Laskuvarjojääkärikoulun apulaisjohtajalle, everstiluutnantti evp. Seppo Solasaarelle kertomat muistelut, Mauri Kärpäsen pojan Kalevi Ahtosalon haastattelut, Elinor Schildtin nauhoitukset keskusteluista Kärpäsen kanssa sekä KGB-FSB:n Vologdan arkistojen perusteella laadittu venäläinen teos ”Partisaaneja, desantteja, sissejä”.
  • Videolla oleva reittigrafiikka on tehty alkuperäiselle kaukopartiomiesten käyttämälle kartalle.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt