Sodan ajan vanki Yrjö, 19, sai kuulla ”pääsevänsä kotiin” – öisessä radan­varressa paljastui totuus, joka jätti sukulaisiin karmeat jäljet

28. tammikuuta 1918 Kansanvaltuuskunta julisti olevansa Suomen hallitus. Vallankaappaus johti raakaan sisällissotaan. Sodan väkivaltaisuudet käynnistivät koston kierteen, jota yhä muistetaan. Kolme serkusta palasi sata vuotta myöhemmin haudalle, jossa heidän murhattu isoisänsä lepää.

27.1.2018 15:45

Vankihuoneen ovi Vammalassa tempaistiin auki. Oli huhtikuun 14. päivän ilta 1918, ja Suomessa kolmatta kuukautta riehunut sisällissota alkoi lähestyä ratkaisuvaiheitaan. Sisään astui viisi miestä punaiset nauhat käsivarren ympärillä. Heidän johtajallaan oli kädessään paperi. Hän luki ytimekkään käskyn.

– Rautajoen miehet esikuntaan!

Vankihuoneessaan makoilevat Rautajoen kartanosta tuodut miehet nousivat ylös. Jotain oli tapahtumassa. Huhuttiin, että punaisten rintama Karkussa, Tampereelta tulevan radan varressa oli romahtanut. Punakaarti vetäytyi sekasortoisesti kohti Vammalan kauppalaa, missä se oli pitänyt valtaa pari kuukautta vallankumouksen alkamisesta saakka.

Vammalassa, kuten ympäri maata, oli kahakoitu pitkin syksyä. Kaoottisesta tilanteesta oli ajauduttu virallisesti sotaan 27.-28. tammikuuta 1918, kun työväenliikkeen radikaaleimmista edustajista muodostuva Suomen Kansanvaltuuskunta kaappasi väkivallalla uhaten vallan vasta itsenäistynen Suomen ensimmäiseltä hallitukselta eli P.E. Svihufudin itsenäisyyssenaatilta.

Kansanvaltuuskunta antoi 28. tammikuuta 1918 nimissään asetuksen, joka tarkoitti kapinan eli vallankumouksen alkamista.

Punakaartit määrättiin yöllä pidättämään hallituksen jäsenet ja porvarillisia kansanedustajia. Seuraavana päivänä Kansanvaltuuskunta julisti olevansa Suomen uusi hallitus ja Työväen pääneuvosto uusi eduskunta. Vaaleilla valitun eduskunnan kokoontuminen estettiin ja Kansanvaltuuskunta julisti johtavansa alkanutta vallankaappausta. Suomen senaatti kieltäytyi luovuttamasta valtaansa. Se vetäytyi Pohjanmaalle Vaasaan. Alkoi taistelu vallasta eli sisällissota.

Huhtikuu 1918 oli lämmin ja enteili kaunista kevättä, mutta punaisten asema oli käymässä tukalaksi. Tampere oli jo hallituksen joukkojen hallussa, lännen puolelta valkoinen armeija painoi päälle. Oma johto ei pitänyt Tyrvään punaisia tilanteen tasalla. Tieto punaisen rintaman luhistumisesta tuli Karkun taisteluista vetäytyvien joukkojen mukana.

Syntyi ehkä tunne petetyksi jäämisestä, silmukka kiristyi joka puolelta. Suurin toivein ja innon vallassa aloitettu vallankumous alkoi ajautua umpikujaan. Peli alkoi näyttää pelatulta, vallan kaapanneen kansanvaltuuskunnan omat johtajat alkoivat karkailla Venäjälle ja pienemmät päälliköt seurasivat perässä. Tyrvään punakaarti kiihdytti valkoisten tukijoiksi epäiltyjen asukkaiden kotietsintöjä ja vangitsemisia. Vankeja oli nyt kymmeniä punaisten eri puolille kauppalaa perustamissa tyrmissä. Jotain pitäisi niillekin tehdä.

Yksi punaisten vankila sijaitsi tyhjäksi jääneessä Raineliuksen talossa keskellä punaisten kannattajien aluetta Sahamäessä. Juuri sen ovella käytiin nyt keskustelua.

Toista viikkoa punaisten vankina ollut Rautajoen kartanon isäntä Verner Vitikkala, 49, kysyi syytä lähtöön punaisten esikuntaan.

– Pääsette vapaaksi.

Samassa huoneessa vankina oli hänen poikansa, ylioppilas Yrjö Vitikkala. Hän riemastui.

– Pääsemme kotiin, hän sanoi silminnäkijätodistaja Ensio Selanderin mukaan.

Verner Vitikkala haistoi vaaran. Hän pyysi, että lähdettäisiin vasta aamulla eikä yön selkään. Vetoomus hylättiin.

– Ei, ei, nyt mennään.

Rautajoen kartanon salissa on yhä valokuvat kolmesta punaisen terrorin uhrista. Verner Vitikkala, Aaro Rautajoki ja Yrjö Vitikkala vietiin tästä talosta vankeuteen huhtikuun alussa 1918. Teloittaminen tuli heidän kohtalokseen.

Kolme Rautajoen miestä, isäntä Verner Vitikkala, 49, hänen poikansa Yrjö Vitikkala, 19, ja poikapuolensa Aaro Rautajoki, 32, komennettiin kävelemään Pori–Tampere-rataa pitkin. Suunta oli kohti kotia Rautajoen kartanoa. Sinne olisi kyllä mennyt tiekin, mutta jostain syystä punakaartin miehet määräsivät marssimaan rautatietä. Vankien takana käveli viisi nuorta punakaartilaista, Punkalaitumen ja Huittisten miehiä.

Askel askeleelta rata loittoni kauppalan keskustasta, radanvarren asutus alkoi vaihtua metsäksi. Sitten ennen puolta yötä Juuselan ylikäytävän kohdalla komennettiin ehkä Seis! Ehkä kuului kiväärin lukon teräksinen kylmä kilahdus ja sitten... pimeässä välähtivät viiden kiväärin suuliekit. Kymmenen laukausta kajahti alkukevään hiljaisessa yössä. Ne kantautuivat Vammalan pappilassa pidettyjen muiden vankien korviin. He kirjasivat asian. He aavistivat pahimman.

Valkeneva aamu 15. huhtikuuta paljasti yhden vuoden 1918 siviileihin kohdistuneen terroriteon. Kolme ruumista makasi alasti radan penkalla, osalla ranteet auki viillettyinä, ruumis pistimellä läpäistynä.

Huhtikuun 15. päivä teloitetut Verner Vitikkala, Yrjö Vitikkala ja Aaro Rautajoki lepäävät Vammalan hautausmaalla. Haudan äärellä sukulaismiehet Kimmo Eskola, Seikko Eskola ja Tapio Rautajoki.

Juuselan ylikäytävää ei sata vuotta myöhemmin enää ole. Mutta ihmisillä on yhä samat liikkumistarpeet. Tiheän kuusikon keskellä lumessa kiemurtelee kapea, liukas polku. Se yhdistää kaksi junaradan erottamaa, hyvinvoivalta näyttävää pientaloaluetta tiilitaloja ja maasturiautoja pihassa. Taloja ja naapureita, kuten sata vuotta sitten.

Harva nykyisen Sastamalan asukkaista enää muistaa, että lumeen tallattu polku vie Satakunnan alueen kenties julmimman yksittäisen terroriteon toimeenpanopaikalle. Syrjäiselle ratapenkalle, jossa kahtena huhtikuun peräkkäisenä iltana ammuttiin kymmenen miestä punaisen terrorin uhrina.

Heistä kolme oli Rautajoen miehiä. Ja nyt kolme heidän sukulaistaan kävelee samalle paikalle. Mukana on muistot. Ei omakohtaiset, mutta melkein kuin omat. Suvussa kerrotut. Vuoden 1918 terrorivaiheen läpieläneiden omien vanhempien muistamat. Vuoden 1918 tapahtumille on varsinkin punaisten puolella pystytetty paljon virallisia tai epävirallisia muistomerkkejä, mutta tällä paikalla ei ole mitään. Se ei ole edes kaikille omaisille tuttu.

– En ole aikaisemmin tällä paikalla käynyt, historiantutkija, professori Seikko Eskola, 84, lopulta sanoo ja katsoo ympärilleen.

Historian emeritusprofessori Seikko Eskola ensi kertaa isoisänsä teloituspaikalla. Punaiset toivat Juuselan ylikäytävälle kahtena peräkkäisenä iltana kymmenen miestä ammuttavaksi. Yksi pääsi pakoon kertomaan tapahtumien kulusta jälkipolville.

Maisema ympärillä vuosisadassa muuttunut, mutta paljon on samaa: vasemmalla vanha kallioleikkaus, oikealla alaspäin viettävä ratapenger, radanvarren kuusikko, joka kai on kasvanut veritekoa todistaneiden vanhojen puiden siemenistä.

  • Katso Seikko Eskolan haastattelu otsikon alla olevalta videolta.

Tuo ratapenger. Siitä löysi hieman tärähtänyt, nykykielellä mielenterveyspotilas, omiaan sepittelevä Plyijyn Miina 15. huhtikuuta 1918 aamun valjetessa kolme vaatteista riisuttua, takaapäin ammuttua miestä. Tunnisti heidät ja kiirehti kertomaan sitä Rautajoen kartanoon.

Seikko ja Kimmo Eskolan Helvi-äiti oli silloin 12-vuotias. Hän menetti isänsä ja kaksi veljeään.

– Tapaus jätti äitiin ja koko sisarusparveen voimakkaan arven, Seikko Eskola sanoo.

Helvi Eskola (o.s. Vitikkala) pääsi ylioppilaaksi 1926. Hän kirjoitti vuonna 1968 muistiin kokemuksensa huhtikuusta 1918, josta näki painajaisia elämänsä loppuun.

Se on aika lievästi sanottu. Lapset näkivät, miten joka kevät äidin mieli horjui, kuin luonto alkoi muistuttaa huhtikuun 1918 tapahtumista. Kevään odotus ei ollut iloa, se toi muistojen tuskaa.

Ammutun Verner Vitikkalan leski jäi elämään kuuden alaikäisen lapsen kanssa Rautaojan taloa. Sieltä oli punaisen hallinnon aikana ryöstetty karja, hevoset, siat ja kotieläimet, rattaat, jopa tuleviin kylvöihin varattu siemenvilja.

Veljesten mukana on serkku Tapio Rautajoki, kolmannen murhatun, Aaro Rautajoken veljenpoika.

Miten Suomi ajautui sata vuotta sitten sisällissotaan? Sodan tapahtumista ja varsinkin sen kauhistuttavista jälkiseuraamuksista vankileireineen on puhuttu niin paljon, että varsinainen tapahtumien alku tammikuun lopussa 1918 on monelle hämärtynyt.

– Tapahtumat alkoivat vyöryä, kun radikaalisiipi kaappasi sosiaalidemokraattisessa puolueessa vallan. He nimittivät keskeiset toimijansa puoluetoimikuntaan. Punakaartiin nojautuva radikaalisiipi julisti tammikuun lopulla ottaneensa valtiovallan käsiinsä, Seikko Eskola tiivistää.

Mikä sai työväenliikkeen radikaalit ainekset valitsemaan vallankumouksen demokraattisen vaikuttamisen sijasta? Kannustusta tuli ainakin Venäjältä. Maassa vallan ottanut Vladimir Lenin lähetti Suomen sosialisteille jo marraskuun alussa viestin, jossa kehotettiin vallankaappaukseen. ”Nouskaa viipymättä ja ottakaa valta järjestäytyneen työväen käsiin.

Niinpä Suomessa oli tammikuussa 1918 kaksi aseistautuvaa ja vallasta taistelevaa ryhmittymää: valkoinen ja punainen kaarti. Kohti sisällissotaa ajautuvassa maassa oli vielä yksi demokraattinen oljenkorsi.

– Jos sosiaalidemokraatit olisivat eduskunnassa 12. tammikuuta hyväksyneet, että suojeluskunnat ovat hallituksen joukkoja ja edustavat laillista hallitusvaltaa, sisällissota olisi voinut jäädä syttymättä, Eskola sanoo.

Siihen oljenkorteen ei tartuttu. Historian virta valitsi toisen, kammottavan uoman. Jälkikäteen on helppo nähdä, miten asiat kulkivat vääjäämättömästi kuin juuri teloituspaikan ohi pyyhkäisevä tavarajuna, niitä ei enää voitu pysäyttää. Sotaan johtavaa kehitystä vauhdittivat viha ja ennakkoluulot, joita lietsottiin lehtikirjoituksilla ja väkivallanteoilla, joita nykysuomalaisen on vaikea edes kuvitella.

Marraskuussa 1917 Vammalan seudun aktiivisin työväenyhdistys Tyrvään Raivion kulmakunnalla perusti oman järjestyskaartinsa. Juuri Raivion työväentalo, nykyinen Vammalan teatteri aseman seudulla, toimi seudun vallankumouksellisen toiminnan keskipisteenä. Siellä pidettiin hengennostatuspuheita ja esitettiin vallankumousta ihannoivia näytelmäesityksiä.

Raivion työväentalossa vallankumoushenkeä kiihtyvästi syksyn 1917 suurlakosta saakka. Helsingistä saapunut näytelmäkirjailija Elviira Villman-Eloranta oli keskeisiä agitaattoreita. Talossa toimii nykyisin teatteri.

Niiden keskeisinä taustavoimina olivat helsinkiläinen sosialisti, toimittaja ja näytelmäkirjailija Elviira Villman-Eloranta ja hänen miehensä, toimittaja Voitto Eloranta. Vallankumouksen epäonnistuttua he pakenivat sodan loppuvaiheessa Neuvostoliittoon.

Heidät teloitettiin Moskovassa 1920 suomalaisten emigranttikommunistien keskinäisissä välienselvittelyissä. Kiista koski Suomen Pankista sisällissodan aikana varastettua omaisuutta.

Marraskuussa 1917 tapahtui sisällissodan esinäytös, kun maassa puhkesi yleislakko. Tyrvään vasta perustettu punakaarti kokeili ja näytti voimaansa. Se sulki kauppoja ja haki kodeistaan isäntiä ja kauppiaita. Heitä pidettiin muutamia päiviä vankeina Raivion työväentalolla.

Työväen järjestyskaarti sai apua naapuripitäjässä Kiikassa majailleita venäläisiltä vallankumouksellisilta: toistasataa aseistettua venäläistä vallankumouksellista tuekseen. Tammikuun puolivälistä 1918 Tyrvään punaiset alkoivat saada myös aseita lähikuntiin Pori–Tampere-radan varteen sijoitetuilta venäläisiltä joukoilta. Niitä oli Suomen itsenäistymisestä huolimatta maassa runsaasti saksalaisten pelätyn maihinnousun vuoksi, arviot liikkuivat 60 000–100 000:n välillä. Osa venäläisistä asettui suomalaisten punaisten puolelle, osa ei. Vihanpitoa oli myös venäläisten kesken.

Eduskunta päätti 12. tammikuuta, että valkoiset suojeluskunnat ovat hallituksen joukkoja. Juopa syveni, kun tammikuun lopulla sosiaalidemokraattisessa puolueessa niskan päälle päässyt radikaalisiipi julisti ottaneensa vallan Suomessa. Sdp:ssä oli myös maltillisia voimia, mutta ne jyrättiin.

– Suomessa tapahtui se onnettomuus, että työväenliike oli niin yhtenäinen eikä se hajonnut jo tuolloin, kuten Ruotsissa tapahtui, Eskola sanoo.

Kolme kuukautta aikaisemmin pidettyjen eduskuntavaalien pohjalta muodostettu, 108 paikan enemmistöön nojaava hallitus syrjäytettiin. Se ei hyväksynyt valtansa kaappausta vaan siirtyi Vaasaan ja piti itseään yhä laillisena hallituksena. Suomi ajautui sisällissotaan.

Rautajoen kartanossa oli kahdeksan torppaa, mutta niiden väki ei osallistunut väkivaltaisuuksiin. Vaikka kartanon väki oli joutunut punaisten vihan kohteeksi, isäntä Verner Vitikkala ei halunnut jättää perhettään. Sitten tuli kohtalon päivä 5. huhtikuuta. Pitkin päivää punaiset kävivät talossa etsimässä jotakin. Seinällä oli kartta, johon talon väki oli merkinnyt rintamalinjan, joka oli nyt enää kahdeksan kilometrin päässä.

12-vuotias Helvi oli peloissaan päivän tapahtumista. Hän nukkui isänsä vieressä, kun alkoi tapahtua.

Kello taisi olla yhden maissa, rytyytettiin ja hakattiin keittiön ovea. Neljä tai viisi punakaartilaista tuli makuuhuoneeseen ja vaativat, että isännän on lähdettävä mukaan. Itkimme ja rukoilimme, että hän saisi jäädä, turhaan”, Helvi Eskola (o.s. Vitikkala) kirjoitti 50 vuotta myöhemmin.

Seuraavana päivänä punaiset tulivat taloon uudelleen. He ilmoittivat etsivänsä langatonta lennätintä, mutta käyttivät tilannetta hyväkseen myös varasteluun.

Vietiin kaikkea mitä mieli teki, kahvipannut, syvät lautaset, matalat olivat porvarillista ylellisyyttä, Tuomon urheilumitalit, jotka ripustivat rintaansa kunniamerkeiksi.”

Lopulta punaiset pakottivat talon veljekset Yrjön ja Aaron rattaille. Joukon johtaja oli 19-vuotias punakaartilainen Salonen eli ”Paha ratsu” Huittisista. Rautajoen miehet vietiin vankilaansa Raineliuksen taloon. Rautajoen väki sai käydä viemässä ruokaa ja tapaamassa omaisiaan siellä. Rautajoen kartanossa istui vahti öisin. Perheen silmätikukseen ottanut punakaartilainen kävi talossa tuon tuosta.

Eräänä päivänä leikimme Mörri-koiran kanssa, kun ’Paha ratsu’ tuli, otti revolverinsa, tähtäsi ja siinä makasi Mörrimme verilammikossa.

Viimeisen kerran Helvi näki isänsä 13. huhtikuuta, kun hän meni äitinsä kanssa viemään ruokaa. ”Isä kertoi, että vangit olivat saaneet tietää, että Tampere on vallattu.

Sen pelättiin voivan johtaa kostotoimiin, sillä punaisten hallinto oli lähenemässä loppuaan. Talossa yövahtia pitänyt ”Kallion Paulun poika” saattoi tietää jotain asiasta.

Sunnuntai-iltana, murhailtana hän sanoi, että kohta tapahtuu jotain hauskaa. Muistan vieläkin silmissäni hänen ovelan hymyilevät kasvonsa. Aamulla hän oli kadonnut, emmekä häntä sen jälkeen nähneet.

Omaiset eivät saaneet hakea vainajia, vaan heitä makuutettiin surmapaikalla radan varressa vuorokausi. Vainajat oli riisuttu ja osin viillelty. ”Kerrottiin, että heidän päälleen virtsattiin”, Helvi Eskola muisteli.

Hän näki painajaisia noista huhtikuun viikoista ja ”Pahasta ratsusta” elämänsä loppuun asti.

Lopulta talon torpparit noutivat vainajat pestäviksi ja arkutettaviksi kotiin Rautajoelle. Kun ruumissaatto oli keskiviikkona alkamassa virrenveisuulla, perhettä piinannut ”Paha ratsu” tuli kartanon pihaan ja tanssitti hevostaan arkkujen ympärillä ja huusi: ”Nyt mennään tanssimaan peijaisia saliin”.

Niin ei käynyt, sillä samalla punaiset alkoivat tyhjentää kartanoa karjasta. Ne eläimet, jotka eivät lähteneet, ammuttiin ja nostettiin rattaille. Vammalan evakuointi ennen sen polttamista oli alkamassa.

– Perhe sai haudata vainajat punaisten rivihautaan. Arkkuja ajanut luottotorppari vanha Koskinen sai tehtäväksi panna merkille paikan, että vainajat voidaan joskus kaivaa ylös ja laskea sukuhautaan, Eskola muistelee äitinsä kertoneen.

Pian tästä Vammala paloi. 17. huhtikuuta Karkun rintama murtui. Punaiset sytyttivät sen illalla kello 22–23:n maissa lähtiessään vetäytymään.

Apteekkitalon rauniot. Paikalle rakennetussa talossa toimii Puukstaavi-kirjallisuusmuseo.

1960-luvulla esitettiin teoria, että palo olisi syttynyt valkoisten kranaatista. Valkoinen tykistö kyllä ampui Vammalaa kohti kerran, mutta karanaatti osui Uittoyhtiön taloon, joka ei syttynyt.

Vammalan apteekki ennen kuin se sytytettiin.

Tyrväällä sai vuoden 1918 sodassa surmansa 27 valkoista ja 33 punaista. Juuselan risteyksessä ammuttiin Rautajoen miesten lisäksi kuusi muuta samassa talossa pidettyä vankia. Heistä yksi, ylioppilas Ensio Selander pääsi pakenemaan metsään, kun häneen tähdätty laukaus meni ohi. Hän pystyi kertomaan tapahtumat myöhemmin. Mutta ketkä murhasivat Rautajoen miehet ja kuka käskyn antoi?

Sitä ei virallisesti saatu selville. Tyrvään oman punakaartin johtajan Aatu Rantasen syyllisyyttä ei saatu selville, sillä hän ehti kuolla vankileirillä. Se tiedetään, että likaisen työn tehneistä teloittajista neljä oli Punkalaitumelta ja yksi Porista.

– He olivat nuoria miehiä, jotka oli käsketty tekemään tämä, Eskola sanoo ja katsoo lumista maisemaa teloituspaikalla.

Tunnetteko katkeruutta? Seikkola on hetken hiljaa.

– En osaa sanoa. Se on sen kokonaisuuden syytä... se systeemi oli ihan onneton, hän sanoo.

Lähdemme pois ratapenkalta pakkasesta kahville Rautajoen kartanoon, jonne sen nykyinen isäntä teollisuusneuvos Matti Niemi on meidät kutsunut.

Käymme katsomassa huonetta, josta isoisä Verner Vitikkala lähti perheensä luota vankeuteen, josta hän ei palannut.

Täällä Verner Vitikkala oli nukkumassa, kun punaiset tulivat noutamaan hänet. Rautajoen kartanon omistaa nykyisin teollisuusneuvos Matti Niemi.

Istumme kahvipöytään, keskustelu palaa surmaajiin. Tulee vaikutelma, että Eskola tietää isoisänsä surmaajista enemmän kuin haluaa kertoa.

Salonen, ”Paha ratsu”, pääsi pakenemaan Venäjälle ja kuoli 1920. Häntä ei tuomittu. Entä muut ampujat?

– Se punkalaitumelainen nuori mies oli käsketty tekemään se, Eskola sanoo odottamatta ja jatkaa.

– Hän sai kuolemantuomion, mutta sitä ei pantu täytäntöön. Se muutettiin vankeusrangaistukseksi. Kärsittyään sen hän kohosi merkittävään asemaan työväen osuustoimintaliikkeessä ja teki hienon uran. Hän ei koskaan puhunut niistä tapahtumista, Eskola sanoo.

Mies kuoli 70-luvulla. Asia selvisi puolivahingossa, kun hänen tyttärensä mies kiinnostui appiukkonsa menneisyydestä ja kaivoi esille sen mitä on saatavissa. Valtiorikosarkistoista löytyi tuomio ja pöytäkirjat. Ampujat olivat sopineet, kenet edellä kävelevistä kukin ampuu. Ja niin tehtiin.

Sukulaisten kautta asia tuli Eskolan tietoon, mutta hän ei halua niistä ja tekijöistä enempää puhua.

– Toivon, että suomalainen yhteiskunta ja julkisuus käsittelisi asiaa maltillisesti, Eskola vetoaa ja antaa itse esimerkin.

Vaikka vuoden 1918 tapahtumat ovat hyvin selvillä, niistä yhä kiistellään aina sodan nimeä myöten. Mitä nimeä Eskola itse historiantutkijana käyttää?

– Sillä sodalla oli monta nimeä. Ensin kysymys oli kapinasta. Kun kapina alkoi, se johti sisällissotaan. Sodan seurauksena Suomi pysyi erossa Venäjästä ja siitä tuli vapaussota, hän sanoo.

Eskola uskoo, että ajetut uudistukset, kuten työaika- ja maanomistuskysymykset, olisivat olleet saavutettavissa demokraattisin keinoin. Esimerkiksi vaikean torpparikysymyksen ratkaisu oli käsillä. Svinhufvudin itsenäisyyssenaatti oli jo luvannut antaa torppareille itsenäisyyden. Sitä koskevaa lakia puitiin jo eduskunnassa, ja kriittisissä tunnelmissa 25. tammikuuta 1918 viimeisen kerran kokoontunut eduskunta ehti käydä lähetekeskustelun laki­aloitteesta. Se ei tainnut enää kiinnostaa moniakaan.

Maa kulki vauhdilla kohti katastrofia. Sota syttyi kaksi päivää myöhemmin.

Syrjäisestä Juuselan ylikäytävästä tuli Satakunnan siviiliterrorin yksi synkimmistä paikoista.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?