Kotimaa

Kaukopartiomies kertoo, miten uskomattomia asioita pervitiini sai aikaan rättiväsyneissä sotilaissa – ”Kaamea näky”

Julkaistu:

Pervitiini
Kaukopartiomies Jouko Korhonen, 95, muistelee saksalaisen ihmepillerin vaikutuksia: supermiehen voimat – hetkeksi.
On liioiteltua sanoa, että Suomi hyökkäsi ja puolusti jatkosodassa pervitiinin voimalla, mutta Päämajan alaisilla kaukopartiojoukoilla piristettä oli mukana tiedustelu- ja tuhoamisretkillä vihollisen linjojen takana. Pervitiini on saksalaisten kehittämä piristyslääke, joka käytännössä oli metamfetamiinipohjaista huumausainetta. Sitä oli lupa ottaa vain äärimmäisessä hädässä.

Ilta-Sanomien dokumenttisarjassa 100 tarinaa sodasta esiintynyt oululainen Jouko Korhonen kertoo elävästi, miten piriste sai uutta potkua umpiväsyneeseen mieheen.

Korhosen osasto operoi kevättalvella 1944 Itä-Karjalassa Rukajärven eteläpuolisella alueella. Jatkosodan asemasotavaiheen aikana alueella ei ollut yhtenäistä, linnoitettua puolustuslinjaa, vaan kenttävartioiden eli korpitukikohtien helmimäinen ketju.

Vihollisen selustaan lähetetyt partiot pääsivät livahtamaan helposti linjan läpi tukikohtien välistä. Korhosen mukaan partion liikkuminen suksilla oli silti vaativaa ja vaarallista: puna-armeijan varmistusladut paljastivat linjojen taakse yrittävän partion heti alussa. Takaa-ajossa kovakuntoisista miehistä koottu partio kyllä pysyi takaa-ajajien edellä, koska takaa tulevat eivät voi hiihtää valmista latua miinojen pelossa. Pahin uhka oli väsymys.


Täydellinen katkeaminen tilanteessa, jossa vihollinen lähestyy, saattoi tietää porukasta putoamista, vangiksi jäämistä tai kuolemaa. Tosin partiot yleensä toivat kaikki miehet kotitukikohtaansa tavalla tai toisella, ja joskus tarvittiin ihmelääkettä, pervitiiniä.

Kaukopartio saattoi muutamassa päivässä hiihtää 150 kilometriä, varusteet ja aseet sekä mahdolliset räjähteet mukana. Kaukopartioihin valittiin kovakuntoisia miehiä, mutta kovinkin kaveri voi uupua fyysisen ja henkisen paineen alla.

Korhonen kertoo, että jokaisella partiomiehellä oli repussa 10 pillerin putki pervitiiniä. Vänrikki Korhonenkin meni kerran purkille, mutta ei itselleen, vaan alaiselleen.

Partiomatkalla talvella 1944 yksi mies alkoi jäädä porukasta. Viholliset perässä. Korhonen otti pervitiinit esille, kun edessä oli järven ylitys avonaisella jäällä keskellä päivää. Lentokoneiden ja vihollisen konekiväärien pelossa matkan piti taittua hetkessä – kaikilta.

– Annoin miehelle kolme tablettia pervitiiniä.

Muutos oli valtava.

Korhosen hämmästykseksi voimansa löytänyt mies hiihti kärkeen, umpihangessa.

– Hän pyrki kärkeen. Sanoin, että pysy perässä, mutta ei hän uskonut.


Sitten mies pysähtyi ja Korhonen luuli, että hän jää nyt jonon viimeiseksi. Syy pysähdykselle oli kuitenkin yllättävä: hänen mielestään muut hiihtivät kovin hiljaa.

– Hän jäi ihmettelemään, mikä muita viivyttää. Ja paineli taas kärkeen.

Jutun pääkuvana olevalta videolta voit kuunnella, miten Korhonen kertoo ensimmäisten pervitiinipillereiden vaikutuksesta mieheen. Alla olevalla videolla hän kertoo toisesta pervitiiniannoksesta.


Korhonen kertoo, että pervitiinin sivuvaikutukset olivat tiedossa. Pilleri antoi voimantunteen hetkeksi, siksi niitä käytettiin, jos käytettiin, vasta partiomatkan loppupuolella. Korhosella oli hallussaan koko partion kaikki pervitiinit, ja hän antoi pillereitä tarvittaessa.

Korhosen mukaan tapa opittiin tammikuussa, jolloin eräs toinen partio Korhosen yksiköstä alkoi nähdä kivitaloja keskellä korpea ja partion varajohtaja keskusteli sekä otti ohjeita olemattomalta everstiltä. Partion johtaja tajusi, että nyt on tullut otettua pervitiiniä ja porukka näkee näkyjä: sukset käännettiin kotiin.

Myös Patrik Berhällin kirjassa Kuoleman partio (Atena) kerrotaan Ilmavoimien alaisesta kaukopartiosta, joka turvautui pervitiineihin ennätyspitkällä partiomatkalla kesällä 1942. Takaa ajetun partion miehet tunsivat ”huumaavan tunteen vahvistuvan”. Kipu ja nälkä katosivat ja he tunsivat, sanalla sanoen, itsensä kuolemattomiksi. Sitten tuli kuoleman väsymys. Tuntui kuin he olisivat jääneet höyryjyrän alle. Täydellinen romahduskaan ei ollut kaukana.

Partio selvisi vain vaivoin omalle puolelle.

Sitten takaisin Korhosen partioon ja sen yliluonnolliset voimat saaneeseen mieheen.

Pervitiinin vaikutus hiipui. Kohta tuli uusi väsy, suksi lakkasi luistamasta ja matkaa neljä kilometriä jäljellä. Vihollisen lentokone kävi jo katsomassa, missä partio menee.

Korhonen meni purkille ja antoi miehelle tauolla taas kolme pilleriä.

– Nyt mies onneksi pysyi hännillä eikä rynninyt keulaan, vaikka mieli teki. Joku karjaisi sille, että pysy ladulla.

Partio saatiin yli, mutta loppumatkalla väsynyt, pervitiinin voimalla hiihtänyt mies kadotti voimansa ja alkoi taas jäädä. Suomalaisen kenttävartion korsu tuli väsyneen hiihtäjän kannalta lievästi sanottuna kreivin aikaan.

– Mies paiskautui suoraan korsun lattialle ja siitä sairaalaan. Kaamea näky. Miehestä oli puristettu kyllä kaikki mehut.

Kuuntele alla olevalta videolta Korhosen kertomus siitä, kun partio saapui omalle korsulle.


Kuuntele lisää sota-ajan tarinoita Ilta-Sanomien videosarjasta 100 tarinaa sodasta.

Alla olevalta videolta kuulet Jouko Korhosen toisen kaukopartiotarinan. Hän haavoittui syvällä vihollisen linjojen takana.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt