Taisteluun puhtaan Suomen, valkoisen Suomen luomiseksi olemme lähteneet, taisteluun kaiken saastaisen, muukalaisen, kelvottoman poistamiseksi kansamme keskuudesta…
Näin julisti yksi räväkimmistä rotuhygienian kannattajista, kansanedustaja Martti Pihkala 1918 julkaistussa teoksessa Minkälainen Suomi meidän on luotava? Pihkala kokosi rotuteesinsä kirjansa lukuun Puhdistusta ja jalostusta.
Pihkalan prinsiipit saivat sytykkeensä rotuteorioista, jotka kasvattivat suosiotaan 1800-luvun lopulla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Rotuihin ja fyysisiin poikkeavuuksiin kohdistui voimistuva vaino.
Rotuteoreetikot paasasivat, että fyysisesti tai henkisesti poikkeava niin kutsuttu ”heikompi aines” oli vaarassa saastuttaa läntiset sivistysyhteiskunnat.
Natsien Lebensborn-ohjelman tarkoitus tuottaa rodullisesti puhtaita arjalaislapsia. Kuvassa saksalaisnaisia lastensa kanssa Lebensbornin äitiyskodissa.
Tuolloin vallinnut pelko ihmiskunnan rappeutumisesta on verrattavissa nykyiseen huoleen ilmaston lämpenemisestä ja ympäristön saastumisesta, kirjoittaa Tampereen yliopiston professori Marjatta Hietala Tieteessä tapahtuu -julkaisussa.
Suomalainen rotuhygieeninen liike oli leimallisesti asiantuntijoiden liike, kertoo historian tohtori Markku Mattila rotuhygieniaa käsittelevässä väitöskirjassaan Kansamme parhaaksi (1999).
Näitä asiantuntijoita olivat Mattilan mukaan tiedemiehet, lääketieteen (erityisesti psykiatrian) ja hoiva-alojen edustajat, mutta myös ”hyvän elämän” – siveyden, moraalin ja oikean elämäntavan – ammattilaiset, kuten naisjärjestöt Valkonauha ja Förening Martha.
Rotuhygieniaa kannattaneiden joukko oli kirjava. Mattila valaisee, että ajattelua kannattivat niin porvarit kuin vasemmistolaiset, naisasian ajajat ja patriarkaalista yhteiskuntamallia edustaneet kuin myös uskonnolliset ja ateistit.
Pihkalan rotuhygieenisen ohjelman sydämessä oli suvun jatkamisen kieltäminen ”siltä ihmislajilta, jolta puuttuu kaikki edellytykset jättää kunnon jälkeläisiä”.
Saastan ja turmeluksen levittäjät piti hänen mukaansa ”upottaa myllynkivi kaulassa meren syvyyteen”. Suvun jatkaminen tuli tyrehdyttää esimerkiksi seuraavalta ihmistyypiltä: ”pitkätukkainen, leveälahkeinen jätkä, törkeäsanainen ja tavoiltaan vielä törkeämpi”.
”Nämä eläintä alemmaksi vajonneet ihmislajit on kerta kaikkiaan kaikkein ensiksi poistettava niiden ihmisten kirjoista, joilla on oikeus jatkaa sukua, ja tämä poistaminen on ehdottomasti suoritettava aivan säälimättömästi.”
”Nämä eläintä alemmaksi vajonneet ihmislajit on poistettava niiden kirjoista, joilla on oikeus jatkaa sukua.
Tämä tapahtuisi esimerkiksi sulkemalla kaikki ”yleiset naiset” elinikäisiin erityisiin laitoksiin, joissa heitä käsiteltäisiin ”asianmukaisesti”. Lisäksi suvun jatkamiseen kelpaamattomat miehet tuli Pihkalan vaatimuksen mukaisesti ohjata suvunjatkamiskyvyn riistävään leikkaukseen.
Pihkala varoitti erikseen myös ”lyhyttukkaisten, miestä jäljittelevien naisten” turmelevasta vaikutuksesta.
Rotuhygienian hengessä Suomeen säädettiin 1935 pakkosterilointilaki, joka oli voimassa vuoteen 1970. Hietalan mukaan 1935–1970 Suomessa steriloitiin 7 530 ihmistä rotuhygieenisin perustein. Valtaosa oli naisia, joista osalla oli aviottomia lapsia.
Pakkosteriloiduista noin 4 000 kärsi eri mielisairauksista. Tähän kastiin luokiteltiin esimerkiksi skitsofrenia, kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä ”muut periytyviksi todetut mielisairaudet”. Pakko koski myös niin kutsuttuja ”tylsä- ja vähämielisiä”. Määritykseen käytettiin älykkyysmittausta. Rajaksi asetettiin 14 vuoden älykkyysikä.
Kansainvälisesti vertaillen Suomi oli lopulta rotuhygienia-ajattelun ja ennen kaikkea sterilointipolitiikan eturintamassa Yhdysvaltojen, Sveitsin, Saksan ja muiden Pohjoismaiden kanssa. 1942 Suomessa suunniteltiin rotuhygieenisen laitoksen perustamista Helsingin yliopiston anatomian laitoksen yhteyteen. Rodulliset opit saivat kasvualustaa myös sodan oloissa.
Vuonna 1945 julkaistiin Sotilaslääketieteellisessä aikakauslehdessä psykiatrian ylilääkäri Yrjö K. Suomisen rotuhygieniaa käsitellyt artikkeli, joka pohjautui hänen sodan aikana 1943 lääkintähenkilökunnalle pitämäänsä esitelmään. Suominen kirjoitti:
”Tervettä kansanruumista jäytävät loiset ja lurjukset, jotka käyttävät hyväkseen kulttuuriyhteiskunnan humanitäärisiä oloja, lisääntyvät nopeammin kuin parempi kansanaines eivätkä edes kaadu rintamalla. Sellaisia oli Suomessa arviolta puoli miljoonaa. Sterilisoimistoimet olivat riittämättömiä – ’tiettyjä tuhansia’ olisi tapettava, jotta vapautuisi poliiseja, vanginvartijoita ja mielisairaanhoitajia.”
Martti Pihkala halusi estää suvunjatkamisen niin mieleltään kuin ruumiltaankin sairailta. Kuvassa Marian sairaala Helsingissä. Kuvan henkilöt eivät liity rodunjalostukseen.
Suomisen mukaan nämä ”psykopaatit, lurjukset, pehmeäluonteiset, kelvottomat ja ala-arvoiset miehen irvikuvat ja neurootikot” heittäytyivät valtion elätettäväksi tekeytymällä sodan uhreiksi.
Suomalainen rotukiihkoilu asettuu tragikoomiseen valoon, kun huomioidaan suomalaisiin kohdistunut halveksunta kansainvälisissä ”roturankingeissa”.
Rotuteorioiden isäksi kutsuttu ranskalainen diplomaatti Joseph Arthur de Gobineau (1816–1882) sijoitti rotuhierarkiassaan suomalaiset keltaiseen rotuun, samaan kastiin tataarien ja mongolien kanssa. Gobineaun mukaan keltaisessa rodussa ilmeni taipumus keskinkertaisuuteen eivätkä keltaisen rodun edustajat olleet kykeneviä luomaan sivistystä ja kulttuuria.
Ranskalainen rasismitutkija Francois de Fontette tiivisti Gobineaun ajatukset näin: jos ”Ranskassa nähtiin pienikokoisia ihmisiä, joilla oli suuri pää ja neliskulmaiset vakavat kasvot sekä vinot silmät, niin syynä oli varma suomalaisveri”.
Myös ruotsalaiset rotuteoreetikot ryöpyttivät surutta suomalaisia. Esimerkiksi merkittävä ruotsalainen rotubiologi Gustaf Retzius kirjasi vuonna 1873 suomalaisista: ”saamattoman hidas, raskastekoinen ja kömpelö ruumiinliikkeissään ja kaikin tavoin hyvin vanhoillinen".
Ruotsalaisten rotuopit kehottivat pidättäytymään seka-avioliitoista suomalaisten kuin myös saamelaisten ja slaavien kanssa.
Lähteenä käytetty myös Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli (2015)
