Kotimaa

”Hän pudotti minut maakellariin, sammutti valot ja työnsi pakastimen luukun päälle” – sisaruksen väkivalta voi murentaa elämän perustan

Julkaistu:

Sisarusten välisen väkivallan jäljet varastoituvat uhrin koko kehoon.
– Eteisessä vastaan kävellessä saattoi tulla nyrkistä vatsaan niin kovasti että tipuin lattialle henkeä haukkoen. Myös kuristamista tapahtui usein, lähes tajunnan menettämisen rajaan saakka.

– Talvipakkasella hän usein laittoi minut vain sukkahousut jalassa ja pieni paita päällä ulos rapulle ilman kenkiä. Oven hän lukitsi eikä avannut pitkään aikaan. Kerran hän serkun kanssa painoi minua niskasta lattiaan eikä antanut nousta seisomaan. Silloin luulin että kuolen siihen.

– Vielä lukioikäisenä veljeni ahdisti minut leipäveitsellä nurkkaan ja kyseli ivallisesti ”pelottaako vai vieläkö jatkan ämpyilyäni”. Hän myös takoi nyrkillään käsivarteni mustaksi ja pariksi päivää toimintakyvyttömäksi.

Näin IS:n lukijat kuvaavat lapsena kokemaansa väkivaltaa. Yhteistä niissä on se, että tekijänä on uhrin oma sisarus.

Kokemukset eivät valitettavasti ole ainutlaatuisia.

Kuudesluokkalaisten väkivaltakokemuksia tutkittiin viimeksi vuonna 2013. Tuolloin edellisen vuoden aikana pahoinpidellyiksi joutuneista tytöistä 47 prosenttia ja pojista 21 prosenttia kertoi tekijän olleen oma sisarus. Lukuihin mahtunee sekä lievää että vakavampaa väkivaltaa.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Sisarusten välinen väkivalta on kuitenkin vähentynyt siinä kuin muukin lapsiin kohdistuva väkivalta, 1980-luvulta lähtien tehdyt tutkimukset osoittavat.

Perheen piirissä tapahtuvan väkivallan vaikutukset varastoituvat kehoon ja koko elämän perustaan, erityisasiantuntija Jukka Mäkelä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta kertoo.


Väkivaltaisessa ympäristössä kasvavan lapsen hermosto joutuu tilaan, jossa ollaan koko ajan valppaana ja varuillaan. Pitkittynyt stressi johtaa kroonisina pidettyihin vaivoihin, kuten selkävaivoihin sekä sydän- ja verisuonisairauksiin.

Väkivaltaisessa ympäristössä eläneiden lasten kromosomien päissä olevat telomeerit lyhenevät nopeammin kuin muiden. He siis kuluttavat elämän reserviä aikaisemmin kuin muut, Mäkelä kuvaa.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Emotionaalisella tasolla väkivalta muokkaa lapsen käsitystä itsestään ja maailmasta. Se kertoo lapselle, ettei hän ole suojelemisen arvoinen.

Ihmisen kuuluisi voida kokea olevansa hyvä ja arvokas. Että muut ovat lähtökohtaisesti yhteistyöhaluisia ja maailma turvallinen paikka. Väkivalta tuhoaa nämä perusoletukset.

– Se on murskaava kokemus, Mäkelä sanoo.


Moni tuntuu ajattelevan, että sisarukset vain hakevat nokkimisjärjestystä ja lasten tulee selvittää välinsä keskenään.

Nimimerkki Pikkusisko kirjoitti Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan tulleensa veljensä pahoinpitelemäksi koko lapsuutensa ajan. Vanhemmat tiesivät asiasta mutta eivät puuttuneet siihen. Sama kokemus toistuu IS:n lukijoiden kertomuksissa.

– Kun aikuisena otin siskon käyttäytymisen puheeksi sukulaisten kanssa, heidän kommenttinsa oli ”No ainahan se on sinua kiusannut” tai ”Ainahan se on ollut tuollainen riidanhaastaja.

– Sukulaiset, kaikki aikuiset ympärillä näkivät, tiesivät – eikä kukaan puuttunut siihen missään vaiheessa. Päinvastoin. Sisko sai paljon kehuja ja hyväksyntää ja minä taas koin olevani ylimääräinen, hylkiö, kummallinen.

Vastuu tilanteesta kuuluu kuitenkin vanhemmille.

– Jos vanhemmat eivät puutu sisarusten väliseen järjestelmälliseen väkivaltaan, se on vanhemman väkivaltaa lasta kohtaan, sanoo erityisasiantuntija Sauli Hyvärinen Lastensuojelun keskusliitosta.

Normaaliin kasvuun kuuluvat leikkitappelut ovat asia erikseen. Kun kyse on leikistä, molemmat saavat välillä voittaa. Rajan yli mennään, jos toinen lapsista ottaa valta-aseman.

Mäkelän mukaan väkivalta kuten muukin pahantahtoisuus kumpuaa kokemuksesta, että on jäänyt yksin. Ulkopuolelle jäämisen tiedetään lisäävän ihmisen valmiutta haluta pahaa toiselle.

Sekä väkivaltaisesti käyttäytyvä että väkivallasta kärsivä lapsi kaipaavat kannustavaa vuorovaikutusta vanhempiensa kanssa. Tarvitaan yhteistä mukavaa tekemistä, jossa opitaan pitämään huolta pienemmistä ja heikommista. Tärkeintä on viesti, ettei väkivaltaa sallita missään muodossa.

Joskus väkivaltaisen käytöksen takana voi olla neurologinen sairaus tai mielenterveysongelma, johon pitää hakea ammattiapua, huomauttaa kehittämispäällikkö Tiina Muukkonen Ensi- ja turvakotien liitosta. Ulkopuolista apua saa myös perheneuvoloista, Ensi- ja turvakotiyhdistyksistä tai lastensuojelusta.

”Veli löi vyöllä kasvoihin ja kuristi”

– Väkivalta oli hyvin arvaamatonta. Kesken yhteisen leikin veli saattoi iskeä useita kertoja nyrkeillä, pahoinpidellä jollain käteensä saamalla esineellä tai repiä hiuksista. Tietenkin nämä pahoinpitelyt tapahtuivat yleensä vanhempien katseilta piilossa enkä uskaltanut kieliä koska tiesin, että veljeni olisi hakannut minut sen jälkeen vielä pahemmin.

Väkivalta saattoi olla myös henkistä. Kerran hän pudotti minut keittiön lattian alla olevaan maakellariin, sammutti valot ja työnsi pakastimen luukun päälle niin, etten päässyt pois. Olin kellarissa lähes kolme tuntia kunnes vanhempani tulivat kotiin. Siellä kuuntelin hiirten nakertelua ja katsoin kun luukun raosta pilkotti jonkin verran valoa. Hän myös kiusasi ja kidutti eläimiä jotka olivat minulle kaikki kaikessa.

***

Jos isoveli pakotti leikkimään kanssaan, se oli tekosyy saada esimerkiksi potkia jalkapalloa päin minua niin kovaa kuin hän pystyi. Se sattui kovasti.

Vanhemmat hyväksyivät isoveljen touhut ja äiti meni niihin myös mukaan. Kertoja oli usein, melkein päivittäin.

***

– Veli oli todella arvaamaton ja saattoi vaikka ohi kävellessään lyödä vyöllä kasvoilleni. Tai hyökätä päälleni, lyödä, potkia, kuristaa... Hän lintsaili koulusta ja piileskeli esimerkiksi saunassa, en koskaan tiennyt olenko kotona yksin vai ilmestyykö hän yllättäen jostain.

Vanhempamme eivät asiaan puuttuneet.

***

– Ala-asteikäisenä itkin katkerasti veljeltäni saamani selkäsaunan jälkeen. Naapuri oli kuullut hätäni ja kertonut vanhemmillemme.

Tästä vanhempani vain närkästyivät, kun olin niin kovaa huutanut.

***

– Se mikä tällä hetkellä tuntuu kaikkein pahimmalta on se, että veljeni ei koskaan osoittanut minkäänlaista katumusta. Hän jollain tavalla katsoi oikeudekseen lyödä minua, koska en fyysisesti heikompana voinut asialle mitään. Minun oli pakko muuttaa pois kotoa 14-vuotiaana.

Olemme nykyisin nelikymppisiä ja ihan hyvissä väleissä.

Luulen että oman elämän aloittaminen varhain pelasti minut. Minä olen meistä kahdesta nyt se korkeasti koulutettu, hyvän työpaikan omaava selviytyjä. Isoveljeni kärsii pahoista mielenterveysongelmista ja häntä saa olla tukemassa koko ajan joko henkisesti tai rahallisesti.

***

– Olen joutunut käymään tapahtumia läpi ammatti-ihmisten kanssa, en oman veljeni. Vaikenemme menneisyydestä ja olemme nykyisin melkein jopa ystäviä.

Menneisyys kuitenkin on olemassa, sitä ei voi pyyhkiä pois. Anteeksi olen antanut, mutta unohtanut en ole epäoikeudenmukaista kohteluani.

Otteet ovat IS:n lukijoiden kokemuksia

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt