JR 34:n 6. komppaniassa ei kaikki mennyt ihan niin kuin kerrottiin – mitä Simo Häyhän ja Marokon kauhun yksikössä todella tapahtui? - Kotimaa - Ilta-Sanomat

JR 34:n 6. komppaniassa ei kaikki mennyt ihan niin kuin kerrottiin – mitä Simo Häyhän ja Marokon kauhun yksikössä todella tapahtui?

Hannu Narsakka päätyi kustantamaan tietokirjan Kollaan taistelijoista itse, koska ei halunnut pönkittää sankaritarinoita. Aikaa työ vei kymmenen vuotta.

7.12.2017 6:08

Homma lähti niin sanotusti lapasesta.

– Alunperin tarkoitus oli tehdä lapsille ranskalaisilla viivoilla moniste, joka kertoisi mitä heidän isovanhempansa tekivät sota-aikana, Hannu Narsakka sanoo.

Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, kymmenien arkistovierailujen, lukuisten Kollaan metsissä ja soilla vietettyjen päivien ja sadan henkilöhaastattelun jälkeen, Narsakalla on käsissään perinpohjainen, liki 400-sivuinen sotahistorian teos Suomen sotahistorian yhdestä keskeisestä taisteluntantereesta Kollaanjoella Laatokan Karjalassa.

”Kollaa kestää” -tokaisu on osa talvisodan ihmeeksi kutsuttua peräänantamattomuuden sankaritarinaa. Kollaalla taistelleet rämäpäinen komppanianpäällikkö Aarne ”Marokon kauhu” Juutilainen, ratsumestari Carl von Haartman ja erityisesti tarkka-ampuja Simo Häyhä ovat puolestaan saavuttaneet tarunhohtoisen maineen.

Kollaan taistelijoita lumipoteroissaan. Vihollinen ei päässyt läpimurtoon Kollaalla, millä oli ratkaiseva merkitys Kannaksen taistelujen kestämisen kannalta.

Kollaan miehet nousivat koko Suomen tietoisuuteen talvisodan ensi viikkoina, kun heitä haastateltiin radioon. Kollaan sankarien mainetta kasvatti 12. Divisioonan aktiivinen ja osaava valistusupseeri, toimittaja Erkki Palolampi, joka toi sanomalehtimiehiä Kollaalle ja kirjoitti itse talvisodan kuluessa kertomuksia eri lehtiin. Sodan jälkeen Palolampi kirjoitti kokemuksistaan Kollaa kestää -kirjan, josta tuli aikansa bestseller ja josta on otettu 14 painosta.

Seikkailukirjaiässä alun toisella kymmenellä Hannu Narsakka luki kotinsa kirjahyllystä Palolammen Kollaa kestää -kirjan. Se teki vaikutuksen.

– Kysyin isältä, montako miestä ammuit Kollaalla. Isä vastasi, että kerran ammuin varoituksena, kun naapurirykmentin hevoskolonnat ajoivat pakokauhussa hevoset vaahdossa vastaan ja yritin pysäyttää.

Nuori miehenalku oli pettynyt. Hän ei tiennyt, että isä palveli kolonnassa eivätkä kaikki miehet ole etulinjassa.

1970-luvulla Narsakka luki Marokon kauhusta kertoneet kirjat. Simo Häyhästä hän kuuli tarinoilta hänet tunteneilta kotikylän miehiltä.

Alkuun Narsakka lähti kirjoittamaan lapsilleen tuttua Kollaa-kirjallisuuden sankaritarinaa, hieman oman suvun vaiheilla höystettynä. Isä Matti, setä Väinö ja isän serkku Reino Narsakka taistelivat Kollaalla, kuten 400 muuta Rautjärven miestä.

Sitten aineisto alkoi vähä vähältä puhutella, esittää kysymyksiä ja vetää näkökulmaa toiseen suuntaan.

Narsakka havahtui, että kaikki ei Kollaalla ehkä mennytkään niin kuin aiemmissa seikkailuhenkisissä Kollaa-kirjoissa oli kerrottu. Narsakka kävi läpi kaatuneiden miesten listaa, joukossa tuttuja nimiä hänen lapsuusmaisemista Rautjärveltä. Miten on mahdollista, että Kauhun komppaniassa tappioluvut olivat jo ennen joulua yli 90 miestä – siis puolet oli jo poissa pelistä? Olivatko Marokon kauhun 6. komppanian tappiot suhteessa niihin mainetekoihin ja kertomuksiin, joista on kerrottu heti talvisodan alusta meidän päiviimme saakka?

Hannu Narsakka havahtui veteraaneja ja heidän omaisiaan haastatellessaan, että heidän ja aiemman Kollaa-kirjallisuuden kuvaukset eivät osuneet yksiin.

Kollaalla Loimola-Suvilahti-tien painopistesuunnassa taisteli JR 34. Marokon kauhun 6. komppanian sotapäiväkirja on kuitenkin kadonnut, joten Narsakka joutui valitsemaan heti alussa toisen tien. Oli etsittävä ihmisiä.

– Löytyi kymmenen nuoren vapaaehtoisena Kollaalle tulleen nimilista. Kaksi heistä, Sulo Pulkkinen ja Kaarlo Kammonen, oli elossa.

Lisäksi Kollaan veteraani Aarne Huuhtanen ja Matti Veikkola haastateltiin. Mutta Kollaata koskeva tiedonkeruun rungon muodostivat veteraanien omaiset, joita jututettiin yli sata.

Työuransa Narsakka on tehnyt vakuutusmaailmassa. Hän joutui punnitsemaan kriittisesti ihmisten kirjoituksia ja kertomuksia ja etsimään totuutta eri kuvausten takaa.

Vaikka Narsakalla ei ole historiantutkijan koulutusta ja taustaa, tietämättään hän sovelsi työelämässään hankkimiaan historiantutkimuksen keskeisiä metodeja sisäistä ja ulkoista lähdekritiikkiä suhteessa asiakirjoihin ja haastatteluihin.

Sota-arkiston arkistolähteitä ja henkilöhaastatteluja ristiinkuulustelemalla Narsakalle alkoi piirtyä Kollaanjoen tapahtumista toisenlainen kuva kuin useimmissa Kollaa-kirjoissa.

JR 34:n 6. komppanian päälliköksi määrätty luutnantti Aarne ”Marokon kauhu” Juutilainen oli rautjärveläisten keskuudessa tehtyjen haastattelujen perusteella äkkipikainen, ei-pidetty ja nykymittapuulla arvioituna jopa sopimaton tehtäväänsä.

Välit miehistön kanssa ajautuivat törmäyskurssille jo ennen sodan alkamista keskitysmarssien aikana. ”Jos sota syttyy, niin mies ammutaan”, toistui useissa muistelussa.

Komppanianpäällikkö Aarne ”Marokon kauhu” Juutilainen oli miehilleen painajainen. Sotaa oli käyty kolme päivää, kun Juutilainen oli ampumassa pelkuriksi luulemaansa omaa lähettiään, joka juoksi kohti Hyrsylän mutkassa. Hugo Varis huitaisi kiväärinperällä Kauhua ohimolle, josta haava tuli.

Kauhu uhkaili alaisiaan aseella. ”Miehille oli syntynyt tunne, että Kauhulla oli pistooli useammin kädessä kuin kotelossa.”

Pienet asiat, kuten kiista perunateatterista, paisuivat suhteettomiksi arvovaltakiistoiksi. Kauhu uhkaili miehiä kenttäoikeudella, miehistö puolestaan suunnitteli katkovansa teltan narut ja antavansa komppanianpäällikölleen selkään.

Kauhu valitti asiasta varajohtajalleen vänrikki Soini Salolle, joka oli kansakoulun opettaja Rautjärveltä ja tunsi lähes jokaisen. Vaikeassa välikädessä ollut Salo vastasi Kauhulle rehellisesti ”en voi taata mitään, jos poikia oikein kiusataan”. Tällainen oli tunnelma komppaniassa sodan alla.

JR 34 otti tulikasteensa Hyrsylän mutkassa. Kauhu näki nuoren miehen juoksevan kohti komentopaikkaa ja luuli tätä karkuriksi. Hän tempaisi esiin pistoolin ampuakseen miestä kohti, jolloin alikersantti Hugo Varis löi kiväärinperällä Kauhua. Juossut mies oli lähetti, joka toi tietoa vihollisen tulosta rintaman eteen.

Jää arvailujen varaan, millaiseksi Kollaan puolustajien kuulu taistelutahto olisi muodostunut, jos ensimmäisen tappion olisi tuottanut oma komppanianpäällikkö.

Erään kiivaan taistelupäivän iltana Kauhu ilmestyi puolijoukkuetelttaan pistooli kädessään. ”Te lähdette uudelleen hyökkäämään, jos minä käsken. Ammun jokaisen, joka ei lähde.

Asettaan huoltanut sotamies Väinö Tiippana nousi pystyyn, latasi aseen, nosti poskelle ja tähtäsi teltan ovella seisovaa Kauhua.

Minnuu et ammu, kuolet ite ennen.

Tällaisia sotilaita me tarvitaan”, Kauhu vastasi ja poistui teltasta.

 Useissa kertomuksissa toistui sama kaava. Kauhu tuli humalassa miesten telttaan – usein heidän nukkuessaan – ja alkoi vaatia mahdottomia.

– Useissa kertomuksissa toistui sama kaava. Kauhu tuli humalassa miesten telttaan – usein heidän nukkuessaan – ja alkoi vaatia mahdottomia, Narsakka sanoo.

Vaikka Kauhun äkkipikaisuus johti hänet tuon tuosta vastakkain miesten kanssa, nostaa Narsakka esiin Juutilaisen myös rauhoittavan ja rohkaisevan puolen taisteluiden kaoottisuudessa. Kauhu teki joulun alla puolenkymmentä omavaltaista hyökkäystä vihollisen puolelle, joissa saatiin paikallisesti katsottuna merkittävä määrä sotasaalista. Sitä jaettiin naapurilohkoillekin.

Kauhun rämäpäisyys kasvatti Kollaan puolustajien itseluottamusta ja iskosti heihin lujan uskon omaan pärjäämiseen. Laajemmassa mitassa Kauhu teki saman koko Suomen kansalle. Hänestä tuli ensimmäisiä talvisodan legendoja, kun Yleisradion toimittaja tuli haastattelemaan luutnantti Juutilaista 19. joulukuuta 1939.

Miksi Kollaa valikoitui etulinjan vierailun kohteeksi? Siihen vaikutti varmasti se, että taistelupaikka sijaitsi maantien varressa. 12. Divisioonan valistusupseeri, toimittaja Erkki Palolampi ymmärsi muukalaislegioonassa palvelleen Juutilaisen media-arvon.

Myös II pataljoonan komentajassa, Espanjan sisällissodassa palvelleessa ratsumestari Carl von Haartmanissa oli mediasäihkettä. Molemmat osasivat taustansa vuoksi käsitellä lehtimiehiä ja esiintyä kuten tilanne vaati.

Marokon kauhun rohkeudesta ja rämäpäisyydestä tehdyt postikortit perustuivat tositapahtumiin ja valoivat uskoa selviytymiseen.

Varsinkaan Juutilainen ei tuottanut toimittajille pettymystä: hän osasi puhua sodasta ja rintaman tapahtumista sopivaan huumorilla höystettyyn sävyyn, mikä oli omiaan hälventämään kotirintaman huolta. Sitä aika tarvitsi.

Näennäisen vaatimattomasti kerrotut uhkarohkeat sankaritarinat puolestaan loivat uskoa muilla rintamilla taisteleviin aseveljiin. ”Aseet otettiin viholliselta” -legendan pohjana olleet kuusi lyhyttä hyökkäystä maksoivat joulukuussa 75 pääosin rautjärveläistä taistelijaa haavoittuneina ja kaatuneina. Heistä 16 oli joukkueen- ja ryhmänjohtajia. Joukkueiden alkuperäisistä miehistä puolet oli pois, kun sotaa oli käyty kolme viikkoa.

Tätä tietoa ei valistusupseeri Palolammen kautta välittynyt julkisuuteen sodan aikana eikä sen jälkeen. 6. komppanian miesten käsitys Marokon kauhusta piti sisällään julkisuuden tarpeisiin luodun sankarikuvan mutta synkemmän puolen.

Juutilainen haavoittui 2. tammikuuta kahteen sormeen ja joutui sairauslomalle kuukaudeksi. Sen jälkeen komppanian johtajan tehtävät sai vänrikki Soini Salo. Hän johti joukkoaan Kollaalla vastahyökkäyksissä taitavasti ja eleettömän tehokkaasti.

Rautjärveläisen kansakoulunopettajan tarinassa ei ollut vetovoimaa murtautumaan koko kansan tietoisuuteen. Lehdet kirjoittivat Kauhun joulukuun aikaisista uroteoista viikkoja, vaikka tämä oli samaan aikaan toipumislomalla kotikaupungissaan Sortavalassa – varsin kosteissa merkeissä.

JR 34:n komentaja Wilhelm Teittinen (vas.) arvosti Juutilaisen rämäpäisyyttä. Kaksikko tarkastelee vallattua vihollisen hyökkäysvaunua Kollaalla. Juutilainen otti osaa itse vaunujen tuhoamiseen ja valoi esimerkillään rohkeutta miehiin.

Sortavalassa kavunnut veturin päälle ja hihkunut, että Pappa lähtee katsomaan poikiaan. Juonut itsensä mielisairaalaan”, patteriston sotilaspastori Jorma Heiskanen kirjoitti sotapäiväkirjaan 30. tammikuuta.

Näissä Pappa-jutuissa ei ole hiventäkään”, valistusupseeri Palolampi kirjoitti käsiinsä hankkiman Heiskasen sotapäiväkirjan tekstin perään valmistellessaan Kolla kestää -kirjaansa. Tapahtuneesta oli kulunut jo puoli vuotta eikä Palolampi ollut tiettävästi paikalla, kun Juutilainen oli Sortavalassa. Palolampi halusi pitää luomaansa legendan julkisivun kirkkaana.

Suomalaisten puolustus oli lujittunut joulun 1939 vaiheilla Kollaanjoelle, jota ei ollut kaavailtu pääpuolustuslinjaksi. Venäläisillä oli Kollaan rintamalinjan muodostuessa murskaava ylivoima, noin 15 900 miestä, suomalaisilla 4 400.

Näillä voimilla suomalaiset sinnittelivät helmi-maaliskuun suurhyökkäykseen asti, mutta venäläiset nostivat määrän jo tammikuussa 25 000 mieheen.

Sodan loppuessa suomalaisia oli 14 400, venäläisiä 65 000. Puolustus vastoin kaikkia todennäköisyyksiä kuitenkin kesti.

Joulukuun alussa alkoi toisen Kollaan ja talvisodan legendan syntyminen, kun Kauhu määräsi rautjärveläisen korpraali Simo Häyhän tarkka-ampujaksi. Häyhästä kasvoi yksi maailman tunnetuimmista tarkka-ampujista, jonka väitetään lähteestä tai kertojasta riippuen ampuneen 219, ehkä 542, hurjimmissa teksteissä jopa 700 vihollista.

Narsakan mukaan Häyhästä kerrotaan nykyisin tarinoita, joilla on hyvin vähän perää todellisuuden kanssa.

Kun Marokon kauhun tähti oli alkuvuodesta 1940 laskussa, löytyi samasta komppaniasta toinen valovoimainen hahmo. Tarkka-ampuja Simo Häyhän saavutukset levisivät kulovalkean tavoin.

– 6. komppaniassa pidettiin tarkkaa kirjanpitoa kaadetuista vihollisista, sotasaaliista ja kulutetuista patruunoista, mutta papereista ei löydy merkintöjä, kuinka paljon Simo ampui miehiä, Narsakka aloittaa.

Simon kanssa samassa teltassa asuneet Rautjärven miehet eivät kertoneet edes epävirallisesta kirjanpidosta.

Narsakka tutki Simo Häyhän taustoja paljon. Tämä osoittautui erinomaiseksi ampujaksi, mutta ei harvinaisuudeksi.

Keväällä 1939 Simo Häyhä otti osaa Viipurin suojeluskuntapiiriin ampumamestaruuskilpailuihin. Suojeluskuntapiirin 7 287 ampujan joukossa tulos riitti jaettuun viidenteen sijaan; viisi miestä ampui saman lukeman. Viipurin piirin voittaja oli U. Åkerman Koivistolta tuloksella 96.

Kun maassa oli 22 suojeluskuntapiiriä, löytyi arvatenkin myös niistä useita Simo Häyhän tasolla olevia kivääriampujia, kuten myös talvisodan 340 000 miehen kenttäarmeijasta.

Talvisodan alkaessa Simon jyvä oli kohdallaan. Venäläisten sodan ensi viikkoina käyttämä tapa kävellä jopa nelirivissä kohti tuotti rumaa jälkeä. Valtaosa Simon ”kaadoista" syntyi tuolloin. Myös muissa joukko-osastoissa kirjattiin viholliselle epäinhimillisiä tappioita.

Kun Marokon kauhu oli poissa, komppanian komennon sai kansakoulunopettaja Soini Salo, kuvassa puukko vyöllä. Hän osoitti kykynsä, mutta ei hänessä nykykielellä ilmaistuna ollut samaa mediasäihkettä kuin Marokon kauhussa. Vasemmalla pastori Antti Rantamaa. Miehet pääsivät myös Hannu Narsakan kirjan kanteen.

Ensimmäinen jollain tavalla virallinen merkintä Simon tarkka-ampujatoiminnasta on 26. tammikuuta 1940, kun rykmentti pyysi hänen ansioluetteloaan. Vs. komppanianpäällikkö Soini Salo kirjoitti Simon ampuneen 199 vihollista kiväärillä ja epämääräisemmin ”toisen mokoman konetuliaseilla”.

Kolme päivää myöhemmin, kun rykmentin joka komppaniaan jaettiin yhdeksän lahjoituksena saatua Tissot-taskukelloa, Simon palkitsemisperusteena oleva lukema oli ”203 sotilaskiväärillä ammuttua vihollista”.

Juutilaisen räiskyvän persoonan kielteinen puoli oli jo tullut tietoon Divisioonan esikunnassa. Hänen kapteeniksi ylentämistään emmittiin. Lehdet kertoivat yhä joulukuun alun sankaritarinoita, ja hän sai kolmannen ruusukkeen.

Ehkä valistusupseeri Palolampi mietti jo toisen mediahahmon löytämistä. Siihen tuli tilaisuus helmikuun puolivälissä, kun Divisioona sai ruotsalaislahjoituksena kiväärin luovutettavaksi ansioituneelle aseenkäyttäjälle.

– Se oli todennäköisesti korvamerkitty juuri 12. Divisioonalle. Jos se olisi osoitettu koko Suomen armeijalle tai Armeijakunnalle, niin esimerkiksi naapuridivisioonassa 13. Divisioonassa Simon tahtiin kaatoja tehnyt Kalle Moilanen olisi varmasti ollut kisaamassa siitä, Narsakka sanoo.

Jokainen 12. Divisioonan rykmentti sai nimetä oman ehdokkaansa, ja silloin JR 34 oli Simo Häyhän ansioista vahvoilla. Ja hänelle kivääri meni.

Ruotsista annetulle lahjoituskiväärille löytyi 12. Divisioonan sisällä helposti sopiva kohde, sillä Simo Häyhälle oli vähän aikaisemmin myönnetty ansioistaan taskukello. Kenraali Antero Svensson luovuttaa lahjakiväärin Simo Häyhälle.

Mediatilaisuus onnistui valistusupseeri Palolammen opeilla hyvin. Simosta tuli jo palkitsemispäivänä koko Suomen tuntema, kun hänen nimensä luettiin illalla radiossa. Kotiväkikin kuuli sen sieltä ensimmäisenä.

– Myöhempi Simo Häyhä -kirjallisuus on esittänyt, että vihollinen olisi tuntenut hänet Valkoisena kuolemana. Se tuskin pitää paikkansa. Edes oma suojeluskuntaväki Rautjärvellä ei tiennyt Simon tarkka-ampuja-ansioita rintamalla.

Narsakka on yrittänyt tutkia, mikä on totuus Häyhän toiminnasta tarkka-ampujana. Virallista kirjanpitoa ei löydy, tuskin pidettiin edes epävirallista.

Jotain on silti säilynyt. Sotilaspastori Antti Rantamaa kirjoitti kolme vuotta tapahtuneen jälkeen kirjassaan Parlamentin palkehilta Kollaanjoen kaltahille Häyhälle tarkka-ampujahistoriaa. Ensimmäinen lukema on 22. joulukuuta 138, seuraava 19. tammikuuta 181. Ensimmäinen aikalaislähde on Soini Salon 26. tammikuuta 1940 laatima ansioluettelo, jossa luku on 199. Kolme päivää myöhemmin taskukellon luovutuksen yhteydessä tallennettu asiakirja kertoo lukeman 203.

Viimeinen luotettava lähde on 12. divisioonan komentajan Antero Svenssonin 17.2. allekirjoittama lahjakiväärin lahjoituskirja, jossa lukee ”219 vihollista vain kiväärillä ja suunnilleen saman verran konepistoolilla”.

 Varsinkin Simo Häyhän kohdalla totuutta on venytetty äärimmilleen ja jopa sen yli.

– Simon itse 1941 antamien kertomusten perusteella hän 20. ja 26. helmikuuta välisellä ajalla ampui 14 vihollista ja ennen haavoittumistaan Ulismaisten taistelussa 40. Todennäköinen määrä on 273, Narsakka sanoo.

Konepistoolilla ammuttujen määrää hän ei pidä mielekkäänä arvioida.

– Alue olisi pitänyt taistelussa vallata, että arvausta tarkempia lukuja voisi esittää.

Viime vuosina kirjallisuudessa ja lehdissä Häyhän ampumien vihollisten lukuina on esiintynyt yli 500, jopa yli 700. Kun uusien venäläisarvioiden mukaan Kollaan loppuvaiheessa 40 kilometrin mittaiseksi venyneellä taistelualueella kaatui Häyhän haavoittumiseen mennessä noin 5 000 venäläistä, olisi pääosin kahdesta Kollaan tien vaiheilla sijanneesta ampumapoterostaan operoineen Häyhän pitänyt tuottaa kymmenesosa venäläisten tappioista.

Se kuulostaa ylisuurelta, kun jokaisessa komppaniassa oli 8–10 konepistoolimiestä, pikakiväärit ja konekiväärit päälle.

Narsakka korostaa Kollaan legendojen Marokon kauhun ja Simo Häyhän merkitystä kotirintaman ja rintaman taistelutahdon vahvistajina. Monista Kollaan tapahtumista puhutaan yhä kuten liki 80 vuotta sitten.

– Varsinkin Simo Häyhän kohdalla totuutta on venytetty äärimmilleen ja jopa sen yli.

Narsakka olisi saanut kirjalleen myös kaupallisen kustantajan. Hän kuitenkin torjui sen, koska halusi pitää kirjan näkökulman Kollaan tapahtumiin mahdollisimman lähellä omaa näkemystään.

– Koko urakka alkoi siitä, että kiinnostuin mitä Kollaalla tapahtui. Sen halusin selvittää niin hyvin kuin pystyn. En näe, että sodasta voisi edes kirjoittaa muuten kuin tosiasioiden kannalta.

Narsakka uskoo, että niin Simo Häyhäkin olisi tehnyt.

Mitä Simo Häyhä itse kirjoitti sotakokemuksistaan? Katso jutun pääkuvana olevalta videolta.

www.tulimyrskykollaalla.com

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?