Ainoa muisto rakkaasta – näin kuolleiden kanssa kuvattiin 200 vuotta sitten

Kuolleiden valokuvaaminen oli yleistä 1800-luvulla sekä Suomessa että ulkomailla. Usein kuolema pyrittiin häivyttämään, joten kuvasta ei ole helppo nähdä, onko ihminen vainaja.

Daniel Nyblinin ateljeessa vuonna 1877 kuvattu lapsi näyttää nukkuvalta.

12.11.2017 10:00

Ensinäkemältä kuva on kaunis valokuva vauvasta, joka nukkuu. Lapsi makaa rauhallisesti tyynyllä valkeat vaatteet yllään. Utuisuus korostaa vaikutelmaa pehmeästä, onnellisesta unimaailmasta.

Kuvaan liitetty teksti kuitenkin kertoo valitettavan tosiasian: vauva on kuvassa kuolleena. Kuva on Daniel Nyblinin valokuva-ateljeen kokoelmista ja vuodelta 1877.

Toisin kuin nykyaikana, 1800-luvulla valokuvaus oli kallista. Oman kameran käyttö ei ollut mahdollista, joten ainoat vaihtoehdot olivat käydä valokuvaajan ateljeessa tai kutsua ammattikuvaaja kotiin. Ihmisistä ei otettu kovinkaan monta kuvaa hänen elinaikanaan.

Joskus kuvaa ei ehditty ottaa elinaikana ollenkaan. Silti haluttiin, että rakkaan ihmisen olemus säilyy muistissa.

– Varsinkin pienten lasten kohdalla post mortem -kuva oli usein ainoa kuva, joka hänestä saatiin. Lapsikuolleisuus oli suurta, kertoo Helsingin kaupunginmuseon tutkija Satu Savia.

Kuvat kuolleista auttoivat paitsi muistelemaan mennyttä omaista, myös käsittelemään kuolemaa, joka oli kaikkialla läsnä 1800-luvulla. Ihmiset elivät keskimäärin vain 35–40-vuotiaiksi, ja taudit kuten tuberkuloosi, hinkuyskä ja keuhkokuume johtivat yleensä kuolemaan. Ihminen kuoli yleensä kotona, ja omaiset pesivät ja pukivat hänet hautaamista varten.

Usein kuolema on häivytetty kuvasta, jotta se toimisi muotokuvamaisena muistona yksilöstä. Pyrittiin aikaansaamaan vaikutelma rauhasta ja levosta, vain ikiuneen nukahtaneesta ihmisestä. Samalla luotiin toivoa uudelleen heräämisestä tuonpuoleisessa.

– Esimerkiksi kuvassa näkyvä kukka saattaa kuitenkin olla viite siitä, että henkilö on kuvassa kuolleena, kertoo tutkija Jukka Kukkonen, yksi Valokuvan taide – Suomalainen valokuva 1842–1992 –teoksen tekijöistä.

Erityisen yleistä kuolleiden muotokuvaaminen oli aikansa viktoriaanisissa huippukulttuureissa eli Englannissa, Yhdysvalloissa ja Ranskassa. Post mortem -kuvat olivat omistajansa rakkaita aarteita. Niitä oli tapana kantaa mukana, esimerkiksi riipuksessa tai rasiassa hiuskiehkuran kanssa. Kuvia myös pidettiin seinällä ja lähetettiin tuttaville.

Kuvat istuvat luontevasti aikansa romantisoituun käsitykseen kuolemasta. Taiteessa näkyi kauttaaltaan se, että esimerkiksi tuberkuloosin kalpeaksi tekemää, kuolevaa ihmistä pidettiin kauniina.

Perhe rakkaansa arkun ympärillä Rauman lähistöllä. Kuva on otettu 1895–1900.

– Kuoleman romantisointi oli eräänlainen selviytymiskeino. Elämän rajallisuus ei tuntunut niin pelottavalta, Savia sanoo.

Muun muassa yhdysvaltalaisista lähteistä löytyy useita esimerkkejä siitä, että aina kuvasta ei pelkästään häivytetty kuolemaa. Sen sijaan kuva saatettiin toteuttaa niin, että ihminen vaikuttaa olevan siinä vielä elossa.

Tutkija Max Fritze on tarkastellut kuvia, joissa vainaja on puettuna parhaisiin vaatteisiinsa ja asetettu istumaan tuolille esimerkiksi jonkin hänelle tärkeän esineen kanssa. Usein kuollut lapsi on kuvattu äitinsä sylissä. Jälkikäteen kuvaa on saatettu käsitellä esimerkiksi värittämällä poskien päälle punaa tai muokkaamalla silmiä elävämmän näköisiksi.

Englannissa kuolemanjälkeiset kuvat olivat viktoriaanisella ajalla osa suremiskulttuuria. Tässä vanhemmat on kuvattu kuolleen tyttärensä kanssa.

Oma tyyppinsä ulkomailla olivat niin sanotut kätketty äiti -kuvat: ensinäkemältä vaikuttaa, kuin lapsi istuisi selkä suorana tuolilla. Pian huomio kiinnittyy lapsen takana olevaan hahmoon. Tuoli onkin kaapuun peitetty ihminen, joka pitelee lasta istumassa.

Fritzen mukaan kätketty äiti -kuvat olivat tyypillisiä viktoriaanisella ajalla. Valotusajat olivat pitkiä, joten elävääkin lasta tarvittiin usein äiti pitelemään paikoillaan. Käytäntö siirtyi myös post mortem -kuviin.

”Aikalaiskatsojat ovat varmasti ymmärtäneet, että aavemainen hahmo on lapsen äiti, mutta kuvat pyytävät katsojaa sivuuttamaan tämän tiedon ja näkemään lapsen kuvassa yksin”, Fritze kirjoittaa artikkelissaan.

Suomessa kuolleiden kuvaamista on tutkittu vain vähän, mutta vaikuttaa siltä, että myös meillä oli yleistä ottaa kuva muistoksi menetetystä läheisestä. Kukkonen ja Savia kertovat, että suomalaisia kuva-arkistoja tutkiessaan he kohtaavat säännöllisesti post mortem -kuvia. Kuvat ovat kuitenkin yleensä eri tyylisiä kuin yllä mainitut esimerkit. Ei ole esimerkiksi tullut vastaan yhtäkään kuvaa, jossa olisi varmasti lisätty punaa vainajan poskille.

– Suomessa yleisimpiä ovat kuvat, joissa vainaja on kuvattu arkussaan ennen hautajaisia. Omaiset ovat voineet kokoontua arkun ympärille tai reunoille, Kukkonen kertoo.

Vainaja arkussa -tyyppiset kuvat edustavat kuolinkuvien myöhempää, dokumentaarisempaa tyyliä. 1900-luvun alussa alettiin kuvata vainaja arkussa hautajaisten yhteydessä. Silloin pääasia ei enää ollut saada menehtyneestä muotokuvaa, vaan haluttiin taltioida viimeisen hyvästijätön hetki.

Kuolleiden kuvaamisen yleisyydestä meidänkin kulttuurissamme kertoo, että Suomesta on taltioitu siihen liittyvä sanonta. Suomen Kirjallisuuden Seuran tutkija Pirjo Mäkilä kuvaa pro gradu -tutkielmassaan, että osa hänen haastateltavistaan muistaa sanonnan: ”Hetkinen hiljaa, sanoi valokuvaaja, kun ruumista kuvasi”.

Viktoriaanisena aikana kuolema oli luontevampi osa ihmisten arkea kuin nykyaikana. Nykyisin kuolema on siirtynyt sairaaloihin, joissa ammattilaiset hoitavat vainajat, ja heidän jälkeensä hautaustoimistot. Näemme kuolleiden ihmisten ruumiita hyvin harvoin.

Savian mukaan kuolemaan liittyvää tabua ollaan kuitenkin ehkä parhaillaan rikkomassa.

– Oman elämän rajallisuudesta on alettu puhua. Tästä kertoo esimerkiksi keskustelu kuolinsiivouksesta; että käy omia tavaroitaan läpi jo elinaikanaan, Savia sanoo.

Ei myöskään ole aivan tavaton ajatus, että kuolleen omainen haluaa ottaa kamerallaan kuvan ennen hautajaisia. Kuvia ei vain pidetä esillä.

– Kun luennoin aiheesta Helsingissä, moni sanoi, että kyllä hän halusi itselleen läheisestä viimeisen kuvan.

Kukkonen, Jukka ym.: Valokuvan taide. Suomalainen valokuva 1842 - 1992; Fritze, Max: Hyvästi rakkaani; Burns, Stanley: Sleeping Beauty. Memorial Phography in America; Savia, Satu: Viimeinen uni; Mäkilä, Pirjo: Tätä hetkeä en unohda koskaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?