Tapanani on pitää jonkinlaista henkistä yhteyttä maamme nousevaan älymystöön lukemalla IMAGE -lehteä. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että välillemme on nousemassa kielimuuri. Alan tuntea itseni ulkopuoliseksi, mikä ei ole mukava tunne.
Lehden lokakuun numerossa muuan dosentti pohtii vaaroja, joita aiheutuu kun ”eri tahot kultivoivat kokemuksellista yksilöstooria yli muiden”. ”Viraali eksemplum” eli liikuttava tositarina on nostettu ”täysin validin totuuden” muodoksi.
Netissä viraalista eksemplumista ”tulee edustuksellinen ja sen jälkeen normatiivinen”. Dosentin mukaan ”niissä on yksityiskohtia, jotka on täysin random-logiikalla syntyneet”. Huoli vaikuttaa aiheelliselta semminkin kun uusi tutkimus kovin pätevästi todentaa ongelmat. Dosentin mukaan ”90-luvulla sosiologiassa tuli tarinallinen käänne”.
Kaiken kukkuraksi ”samaan aikaan osui konsulttikulttuurin läpilyönti bisneksessä, selfhelpin ja kyökkipsykologian nousu ja netti”. Aikamoinen kasa haasteita oppineenkin ihmisen käsiteltäväksi.
”Selfhelpin” tarkoitus jäi epäselväksi. Onko se sitä, johon kaikki ovat tykönänsä syyllistyneet, mutta minkä aikaisemmin sanottiin kasvattavan pojille karvoja kämmenpuolelle?
Dosentti ei ole omien sanojensa mukaan mikään moraalifilosofi vaan ihan vain pelkkä ”narratologi”. Aivan totta, juuri viraaleilla eksemplumeilla ihmisiä narrataan mennen tullen. Siitä onkin syytä olla huolissaan. ”Jotta tarinoista pääsisi eroon, pitäisi muuttaa kognitiota.” Valitettavasti näin ei olla tekemässä.
”Ennen journalismia ja romaanimuotoa eksemplumit olivat esimoderneja opettavaisia tarinoita. Kuten Jeesuksen opetukset, ne saattoivat olla totta tai ei, mutta pointti oli, että moraalinen opetus oli totta.” Dosentti panee merkille, että tarinahype on kaikkialla, ”ei sanota mitään kriittistä, vaikka sen pitäisi olla aina mielessä opettajilla, konsulteilla, terapeuteilla, hoivatyössä ja niin edelleen”.
Markkinamiehet ja poliitikot tietävät saman kuin dosenttikin: ”tarina voi olla triggeri”, jolla laitetaan liikettä kauppaan ja päätöksentekoon. Jos halutaan aikuisten oikeasti tehdä rakenteita luovaa ja muuttavaa politikkaa, ”kertomusmuoto voi olla huono, koska siihen tulee vahingossa kulttuurisia lasteja.”
Kulttuurinen lasti kulkee tarinoiden mukana ja synnyttää kulttuurisia puhetapoja, ”joita voi silti muuttaa” koska kertomuspuhetta voi käyttää hyvään ja huonoon. Ja toden totta. Nykyäänhän totena edelleen väitetään, että ihminen polveutuu apinasta ja maapallo on pyöreä. Elämme totuuden jälkeistä aikaa.
Tieteellinen pohdiskelu saisi olla hitusen simppelimpää mättöä, jotta se olisi hoksottimilleni kertalukemalla selvää kauraa. Kielivaikeuksista huolimatta artikkeli avaa minullekin uusia näköaloja. Artikkelin lopussa siirrytään sentään selkokieleen, luojan kiitos.
”Ajatukseni on se, että arvot alkavat siitä, mihin tunteet loppuvat,” dosentti selventää eksemplumiaan. ”Hyvinvointiyhteiskunnan arvot ovat ne, että vittuilevaa narkkaria autetaan, ei vain sitä, josta saadaan tehtyä somekertomus”.