Kotimaa

Tällaisen elämän miljardööri Niklas Herlin eli – muistokirjoitus

Julkaistu:

Muistokirjoitus
Nizzassa Ranskan Rivieralla tiistaina 53-vuotiaana menehtynyt Niklas Herlin jos kuka oli harvinaislaatuinen ihminen, Ilta-Sanomien toimittaja Tuomas Manninen kirjoittaa.
Hän oli harvinaislaatuinen ihminen.

Monesta niin sanotaan, joskus kevein perustein, mutta Nizzassa Ranskan Rivieralla tiistaina 53-vuotiaana menehtynyt Niklas Herlin jos kuka oli jopa harvinaisen harvinaislaatuinen ihminen.

Sukutaustansa kautta Niklas Herlin (18.11.1963–10.10.2017) oli miljardööri, Alma Median ja Cargotecin suuromistajia ja Suomen rikkaimpia ihmisiä. Hän oli myös humanisti: kustantaja, tietokirjailija ja sanomalehtimies eli toimittaja.

Toimittaja hän oli loppuun asti, sydämeltään, sydämen toimittaja.

Kahdessa viimeisiksi jääneessä blogikirjoituksessaan Niklas Herlin kirjoitti toimittamisesta, Julkisen sanan neuvoston merkityksestä ja omasta toimittajanurastaan, joka täytti 21. syyskuuta 30 vuotta.

Tuon kirjoituksen lopussa hän jakoi kiitoksia: ”Tässä pitäisi kiittää kaikkia, joten olkoon. Kiitän kolmea, vaikka kahdet menevät haudan taakse: edesmenneet Hannu Olkinuora ja Hannu Savola sekä elossa oleva Tapani Ruokanen pestasivat minut toimittajaksi, kaikesta huolimatta”.

Olkinuora oli Kauppalehden, Savola Ilta-Sanomien ja Ruokanen Suomen Kuvalehden päätoimittaja.

 

Toimittaja hän oli loppuun asti, sydämeltään, sydämen toimittaja.

Vuosituhannen vaihteessa Niklas Herlin oli viiden vuoden ajan osa Ilta-Sanomien työyhteisöä (1997–2001). IS oli viimeinen työpaikka, joka maksoi hänelle säännöllistä kuukausipalkkaa. Silti kukaan ei muista sen nimistä työntekijää. Syy ei ole se, että tämä Herlin olisi ollut hiljainen, tapetinvärinen, patalaiska tai huono toimittaja. Ei, hän oli kaikkea muuta: sosiaalinen, karismaattinen, ahkera ja taloustoimittajana täysverinen ammattilainen.

Syy on se, että hän ei ollut toimituksessa – kuten ei missään muuallakaan – Niklas Herlin.

Hän oli Niko.

– Elämä oli kieltämättä värikästä, mutta aina suoraa ja reilua. Asiat eivät jääneet koskaan epäselviksi, muistelee yhteistä taipaletta Ilta-Sanomien päätoimittaja ja kustantaja Tapio Sadeoja.

Työtoverit muistavat kaksijakoisen ihmisen. Niko oli hauska ja sanavalmis, ja välillä piikikäs. Hän oli erittäin herkkä, mutta saattoi olla kova. Hän oli äärimmäisen lojaali läheisilleen ja ystävilleen. Tuki ja suojeli. Hän halusi tulla hyväksytyksi omana itsenään, omine kykyineen, ei rahojensa takia. Hän halusi olla oikeudenmukainen.

Ikinä Niko ei yrittänyt ostaa suosiota rahalla. Se oli usein joku muu, joka joutui vippaamaan ravintolassa, mutta Niko maksoi aina takaisin.


Kun tieto Nikon poismenosta saapui toimitukseen keskiviikkona aamupäivällä, tunnelma oli järkyttynyt. Rehellisyyden nimissä sanottakoon, että tunnelma oli enemmän järkyttynyt kuin yllättynyt.

Nikon elämäntapa ei perustunut klassiseen ruokaympyrään. Tuttavallisesti hän luonnehti itseään ”astmaattiseksi juopoksi ketjupolttajaksi”. Camelit kärysivät kuin pensaspalossa ja kipujen ja särkyjen vuoksi Niko käytti lääkkeitä. Lonkkanivel ja polvilumpio olivat kokeneet kovia, mikä haittasi Nikon ainoaa kuntoiluharrastusta, kävelemistä.

Kohtalon ivaa oli joutua Helsingissä romanikerjäläisten ryöstön ja pahoinpitelyn uhriksi, vaikka Nikon ulkoinen habitus oli kosmisen kaukana miljardööristä: kuluneet kasvot ja nahkarotsi, mustat farkut ja buutsit.

Ennen Ilta-Sanomia Niko työskenteli toimittajana ja uutispäällikkönä Kauppalehdessä ja lyhyen aikaa Suomen Kuvalehdessä. IS:n jälkeen alkoi ura vapaana toimittajana ja tietokirjailijana. Hän kirjoitti yhä Ilta-Sanomiin, nyt kolumneja urheilun ja talouden suhteista. Hän oli uutishaukka, jolla oli kolumnistin kynnet.

Teknologiateollisuudelle Niko kirjoitti suomalaisen metalli- ja elektroniikkateollisuuden historiikin Ruukin avain (2003). Jo aiemmin oli ilmestynyt kansantajuinen opas Osake keskustassa eli taloussanastoa ujoille (Tammi 2000).

Nikon sukutausta rikastutti hänen elämäänsä muutenkin kuin materiaalisesti: jos oli isä Pekka Herlin menestyvän hissisuvun perillinen ja taitava teollisuusmies, äidin kautta Niko kuului Vilkunoiden kulttuurisukuun. Akateemikko Kustaa Vilkuna, kansatieteilijä ja kielitieteilijä, oli Nikon isoisä.


Äidinpuoleinen humanistinen sukuperinne oli Nikolle hyvin tärkeä ja se oli maasto, jolla hänen elämänsä viimeinen jakso eteni, rasteinaan Teos ja Uusi Suomi.

Kirjankustantamo Teos syntyi vuonna 2003. Keskeinen henkilö oli Nikon ystävä Silja Hiidenheimo, joka kuoli vuonna 2015. Hänkin ehti vain 53-vuotiaaksi.


Niko oli Teoksen hallituksen puheenjohtaja ja pääomistaja. Teos tunnetaan kunnianhimoisesta kotimaisesta kaunokirjallisuudesta, jotka ovat tuoneet kolme Finlandia-palkintoa. Akateemikko Kustaa Vilkuna olisi ollut Nikosta ylpeä.

Toukokuussa 2007 Niko osti oikeudet Uusi Suomi -lehden nimeen ja samana syksynä, Aleksis Kiven päivänä, alkoi ilmestyä verkkolehti Uusi Suomi.

Tasan kymmenen vuotta myöhemmin, jälleen Aleksis Kiven päivänä, Nikon elämä päättyi.


Rakas paikka Nikolle oli huvila Porkkalassa Kirkkonummella, Suomenlahden rannalla. ”Harmaahaikara ja korppi ovat pysyviä tuttavuuksia ja teeren soidinpuputuksen kuulen luultavasti huomenaamulla”, Niko tunnelmoi Facebookissa viime vuoden toukokuussa. Hän tunsi luonnon.

Yhtäällä oli Porkkala, siinä välissä liuta töölöläisiä kortteliravintoloita, uskollisen Nikon kantapaikkoja, ja toisaalla aurinkoinen Riviera. Siellä Niko vietti juuri ennen kuolemaansa syyskuisen viikon kehitysvammaisen Riikka-tyttärensä tuoreen 30-vuotispäivän merkeissä.

Nikon Facebook-ystäville jäävät aivan erityisinä mieleen Nikon säännöllisesti julkaisemat hellyttävät isä-tytär -selfiet yhteisistä hetkistä. Nikolle oli tärkeää yrittää helpottaa kehitysvammaisten elämää, heidän kasvuaan aikuisiksi ja selviytymistä maailmassa.


Viimeisen kerran Niko lähti Nizzaan lauantaina. Yöllä hän kirjoitti entisen työtoverinsa Facebook-seinälle: Aamulla, jos luoja suo, poistun turvaan: Rivieralle. Olen pakannut laukkuni. Mukaan verenpainelääkettä, astmalääkettä, Oxaminia ja ”matkaseuraksi” Juha Hurmetta, Pentti Linkolaa ja tietenkin Erkki Laatikaisen elämäkerta. Kohta tapaan välimerenlokkeja. Ok?

Viestiin tiivistyi kaksi asiaa Nikon elämästä: maalliset kivut ja utelias, arvokas elämä. Niko ehti vielä Nizzasta tunnelmoida, kuinka siellä saattoi nähdä ”Alppien yli saapuvat ja kohti Korsikaa lentävät aurat”, muuttolinnut pohjoisesta.

Olen vain lokki Välimeren rannalla, Niko kirjoitti.

Se ei varmasti ollut tarkoitettu symboliseksi viestiksi, mutta jos keveästi korkeuksiin kaarteleva valkoinen lokki kuvastaa sielun lähtöä ruumiista, niin siinä kävi juuri niin.

Nikon nekrologiin kuuluisi myös traaginen välirikko isoveljen Antti Herlinin kanssa, joka liittyy Pekka Herlinin (1932-2003) perinnönjakoon. Sen kertaaminen ei nyt tunnu kovin tärkeältä.

Nikon voi sanoa onnistuneen tavoitteessaan: hän jäi ystäviensä, tuttaviensa ja työtovereidensa mieleen juuri sellaisena ihmisenä kuin eläessään oli, ei rahojensa takia.

Hän oli harvinaislaatuinen ihminen.

Korjattu 12.10. klo 11.50 tieto, että Silja Hiidenheimo olisi käynyt Niklas Herlinin tavoin SYK:ta.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt