Ne olivat hauskat juhlat. Kunnes loppuyöstä joku viinin voimalla kysyi: ”Ulla, miksi keskityt vain töihin? Miehestäsi tulisi hieno isä”. Se ei ollut ensimmäinen kerta: lapsikyselyihin olin ehtinyt jo tottua. Mutta silti se kirpaisi syvältä. Ikään kuin tahallani haluaisin estää puolisoani tulemasta isäksi, vaikka mitään muuta en enempää toivonut. Olin ihan varma, että hänestä tulisi aivan ihana isä. Ja voi miten paljon halusinkaan itse olla äiti! Mutta siinä me olimme, kahdestaan, ja lasta ei vain kuulunut, vaikka olimme olleet naimisissa jo vuosia.
Öisin sukelsin netin lapsettomuuspalstoille. Siellä me lapsettomat naiset kirjoittelimme nimettömänä toisillemme epätoivoisia viestejä. Oli jollain lailla lohdullista tietää, ettei ollut yksin, vaikkei tiennyt, kenen kanssa puhui. Sillä ei ollut oikeastaan merkitystäkään. Kaikki me puhuimme samaa kieltä ja jaoimme samat tunteet; olipa ikä, ammatti tai tausta mikä tahansa. Lapsettomuus ei katso asuinpaikkaa, ei koulutusta, ei asemaa. Kuka tahansa voi kärsiä lapsettomuudesta – myös tasavallan presidentti puolisonsa kanssa.
Sauli Niinistö ja rouva Jenni Haukio tiedottivat maanantaina odottavansa ensimmäistä yhteistä lastaan. Niinistö riemuitsi itse asiasta julkisesti ja kirjoitti Facebookissa ”iloisista uutisista”.
Mutta parin tiedote sisälsi muutakin kuin vain uutisen tulossa olevasta perheenlisäyksestä. Siinä oli myös herkkiä ja synkempiä sävyjä. Presidenttipari avautui poikkeuksellisen paljon ja kertoi, että lasta on toivottu ja odotettu jo vuosia. Ja että noihin odotuksen vuosiin on kuulunut myös ”monia vastoinkäymisiä”. Tuo ”monia vastoinkäymisiä” on puhutteleva ilmaisu. Mitä ne ikinä tässä tapauksessa ovatkaan olleet, niin presidenttipari kertoi rohkeasti nyt tämän: julkisivun takana on Suomen ykköspari toivonut, kärsinyt ja surrut tavalla, jota ulospäin ei ole tiedetty.
Mykistävä onnenhetki
Lapsettomille nuo tunteet ovat tuttuja. Vastoinkäymiset voivat tarkoittaa joskus vaikeita hoitoja, ne voivat tarkoittaa kipeitä kokemuksia, ne voivat tarkoittaa jatkuvaa sisältä kalvavaa odotusta. Suru voi kulkea mukana vuosia. Se voi kouristaa sydäntä kadulla, kun näet äidin kumartuvan lohduttamaan lasta. Se voi viiltää vaatekaupassa, kun tangossa roikkuu suloinen vauvan nuttu. Se voi iskeä koulujen alkaessa, kun näkee lasten taapertavan suojatiellä reppu selässä.
Me ihmiset olemme erilaisia. Joku ei koskaan halua lapsia, eikä siinä ole mitään vikaa. Joku haluaa epätoivoisesti, mutta ei ikinä saa ja kantaa sitä surua koko elämänsä. Joku taas haluaa – ja lopulta saa kokea sen ihmeen. Eikä tässä ole kyse siitä, onko parempi vai huonompi ihminen. Joskus elämän lotossa voittaa, joskus häviää.
Minä voitin, kun lääketiede tuli avukseni. Vuonna 2001 syntyi esikoislapsemme. Sittemmin saimme vielä toisenkin. Pystyn tänä päivänäkin palauttamaan itseni siihen mykistävään onnenhetkeen, kun raskaustesti (tein niitä kolme, kunnes uskoin) vihdoin näytti positiivista.
Elämä ei ole vaalit
Se sama onnentunne on varmasti jokaisella tulevalla vanhemmalla. Siksi on tahditonta, että Niinistön ja Haukion kohdalla on jo nostettu esiin termi vaalivauva. Erityisen tahdittomalta se tuntuu siksi, kun sitä on edeltänyt vuosien toive lapsesta ja kokemukset, joista me ulkopuoliset emme mitään tiedä.
Mitä mieltä kukin sitten ikinä onkaan Sauli Niinistöstä presidenttinä, tämän uutisen kohdalla häntä ei tulisi ajatella presidenttiehdokkaana eikä Jenni Haukiota presidenttiehdokkaan puolisona. Elämä ei ole vaalit. Eikä yksikään vauva ole vaalivauva. On vain pieni ihminen, joka on kohta saapumassa maailmaan. Ja on kaksi aikuista ihmistä, jotka häntä kovasti odottavat. Ensi vuonna heistä tulee yhdessä isä ja äiti. Se on suuri ja vaativa rooli. Maailman suurin.