Olet varmaan nähnyt Ruotsin-laivan kannelta tämän paikan – Omenainen oli hyljeksittyjen piruparkojen synkkä saari

Kukaan ei tiedä tarkkaan, kuinka monta vainajaa saarelle on haudattu.

1.10.2017 10:04

Veneessä istuu hiljaisia miehiä. Syystuulen nostattama aallokko roiskii vettä heidän kasvoilleen, mutta nyt täytyy soutaa, sillä muuten miehet eivät ehdi kotiin ennen pimeän tuloa. On vuosi 1855 Paraisilla Turun saaristossa.

Miesten veneen perässä on ruuhi, juuri ja juuri merikelpoinen. Siellä makaa rymättyläläinen rusthollari Abraham Abrahaminpoika.

Miehet jatkavat soutamistaan. Moni miettii, mikä ajoi rusthollari Abrahaminpojan epätoivoiseen tekoonsa – tekoon, josta hän nyt kuolleenakin joutuu maksamaan kovan hinnan.

Kivikkoisessa saaressa on vain muutama helppo rantautumispaikka. Perimätiedon mukaan Rymättylän vainajat tuotiin saaren pohjoispäähän, ehkä juuri tälle rannalle.

Joku ottaa pullosta rohkaisuryypyn ehkä läheisessä Seilissä spitaalisten valmistamaa pontikkaa. Tällä kertaa matka ei vie sinne, vaan edessä häämöttävälle yksinäiselle saarelle, jonka jokainen miehistä tuntee. Omenainen tai Ominainen, ruotsiksi Ominaisholmen.

Miehet vetävät molemmat veneet tuttuun rantaan saaren pohjoispäähän, sillä kivikkoisessa saaressa ei ole monta rantautumispaikkaa. Sitten he kantavat lakanaan käärityn vainajan metsään.

Siellä tälle kaivetaan sammaliin hätäinen kuoppa, ehkä 40–60 senttimetriä syvä. Aina miehet eivät ole vaivautuneet kaivamaan edes kuoppaa, mutta rusthollari Abrahaminpoika oli eläessään pidetty mies.

Kun merellä myrskyää, Omenainen saa siitä aina osansa. Se näkyy saaren luonnossa.

Vainaja jätetään kuoppaan ilman arkkua. Miehet lapioivat kiireessä hieman multaa ja sammalia peitoksi. Jotkut kantavat muutaman kivenkin. Metsän sammal on kuopilla, sillä tänne on haudattu monta muutakin. Viimeksi Omenaiseen tuotiin Rymättylästä ruumis muutama vuosi sitten, sitä ennen Nauvosta.

Miehillä on jo kiire takaisin rantaan. Kukaan ei halua jäädä saarelle pitkäksi aikaa, varsinkaan kun aurinko laskee pian. He työntävät veneensä vesille ja suuntaavat pohjoiseen, kohti Rymättylää. Vainajan kuljetukseen käytetty vuotava ruuhi jää rannalle mätänemään.

Kaikki tietävät, että saaressa kummittelee. Sinne haudatut ovat rikollisia: murhaajia, lapsensurmaajia tai itsemurhan tehneitä. Heidän rikoksensa ovat niin vakavia, ettei kirkko suo heille hautapaikkaa siunatusta maasta, eikä iänkaikkista elämää. Heidän kohtalonsa on jäädä saarelle ikuisiksi ajoiksi.

 

Edellinen oli fiktiivinen kuvaus siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Varmaa on, että Abraham Abrahaminpoika haudattiin Omenaisen saarelle vuonna 1855, eikä hän ollut ensimmäinen. Kukaan ei tiedä, kuinka monta vainajaa saaren sammalten alla lepää.

Tuolla maan alla heitä kuitenkin on. Saarella kulkiessa huomaa, kuinka sammal lainehtii ja joissain kohdin maa on selvästi kuopalla.

Jalkojen alla ratisee katkenneita oksia ja kuivia risuja. Navakka merituuli saa puiden oksat heilumaan villisti.

Kummitussaaren maineessa oleva Omenainen kiinnostaa uteliaita. Rantakallioiden läheisyydestä löytyy useampi nuotiopaikka. Yksinäisestä oluttölkistä voi päätellä, että ehkä joku on viettänyt täällä iltaa ja kuunnellut korvat höröllä, josko kuolleiden sielut kulkevat pitkin rantaviivaa.

 

Tarinoiden mukaan saarelta kuuluu öisin valittavia huutoja ja veneiden kiinnitysköysien solmut aukeavat itsestään.

Muun muassa kuolemaa ja kuolemanrangaistuksia tutkinut historioitsija Teemu Keskisarja pitää varmana, että Omenaisen saareen 1800-luvulla soutaneet miehet olivat hermostuneita. Osa varmasti peloissaankin.

– Väittäisin, ettei kalastajavene eksy siihen saareen huvikseen syysyönä, jos on vähänkään vaihtoehtoja. Paikalla on väkisinkin kolkko maine ja kaikenlaisia yliluonnollisia uskomuksia kytkeytyy siihen, Keskisarja sanoo puhelimessa.

Näiden puiden katveeseen saattaa olla haudattu useita vainajia.

Hän tuntee vuosisataiset periaatteet, joiden mukaan kuolleita rikollisia Suomessa kohdeltiin. Joko ruumis haudattiin kunniattomasti tai häpäistiin, esimerkiksi laittamalla teilipyörään lintujen ruoaksi. Se toimi pelotteena.

– Kuolemantuomiota olisi ollut vaikea ajatella, että esimerkiksi eläimeen sekaantuja haudataan kauniissa seremoniassa arkussa kirkon lattian alle ja veivataan virsiä päälle. Ei sellaisesta kriminaalipolitiikasta olisi tullut mitään.

Teloitettavia ei Suomessa ollut paljon, ei välttämättä edes yhtä teloitusta vuodessa. Tämä ei johtunut niinkään rikosten vähäisyydestä vaan siitä, että kuolemanrangaistusta jaettiin säästeliäästi. Usein Turun hovioikeus lievensi kuolemantuomiot. Esimerkiksi aviorikoksesta ei mestattu juuri ketään. Salavuoteudesta selvisi ruoskimisella ja sakoilla.

 

Keskisarja kertoo, että maallisen ja kuolemanjälkeisen rangaistuksen yhdistelmä piti rikokset, varsinkin itsemurhat, kurissa. Ilman pelotetta niitä olisi ollut varmasti enemmän.

– Ihmiset olisivat muuten tehneet helvetisti itsemurhia.

Kirkonkirjojen perusteella vielä 1800-luvun puolessa välissä koko maassa oli ehkä 50 itsemurhaa vuodessa. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2015 itsemurhan teki 731 henkilöä.

Saaren mäntyjen välissä kohoaa useita kelottuneita puita.

– Tämä siitä huolimatta, että ihmisiä varmasti harmitti silloin enemmän. Oli pahemmat kivut, ei lääkkeitä eikä mielenterveysongelmiinkaan saanut hoitoa. Ruoastakin oli toisinaan pulaa, Keskisarja kertoo.

– Ihmisillä oli kaikenlaisia epätoivoisia tilanteita, mutta tämä järjestely piti ne jotenkin kurissa. Voi toki olla, ettei niitä kirjattu ollenkaan kirkonkirjoihin. Ihmiset halusivat siunattuun maahan ja koskeen heittäytynyt saatettiin kirjata sinne pudonneeksi.

Siellä täällä vääntyneiden mäntyjen juurella näkyy jälkiä eläimistä: sulkia, munien kuoria, luita. 1960-luvulla tehdyissä tutkimuksissa saarelta on löytynyt myös veistettyjä puunpaloja – veneen osia – ja ihmisen luita.

Saaren maasto on pääasiassa kallioinen, mutta rantojen lähistöllä on muutamia metsäisiä alueita. Niille kuolleet haudattiin.

Keskisarja tietää, että vainajan kuljettamiseen käytetyn reen tai veneen jättäminen niille sijoilleen oli yleinen käytäntö. Siihen ei välttämättä liittynyt yliluonnollisen pelkoa, syy oli enemmänkin hygieeninen.

– Usein kyse on järkiperäisemmistä teoista kuin saattaisi ajatella. Niissä ei välttämättä ole taikauskoa tai uskontoa. Niin, kuka haluaisi vainajia käsitellä, eikä ole välttämättä syytäkään. Varsinkin jos niissä on kirppuja tai tauteja.

Vaikka Omenaisen saaren tarina kuulostaa erikoiselta, ei se ole mitenkään ainutlaatuinen. Hautasaaret ovat yleisiä etenkin pohjoisemmassa Suomessa.

Omenaistenaukolla kulkee vilkas laivaväylä, mutta itse saari seisoo yksinään kaukana muista saarista.

Keskisarjan mukaan Kainuussa kunniallisiakin ihmisiä haudattiin saarille. Kirkolle oli pitkä matka kuljettaa vainajia, saarille taas helppo soutaa useista kylistä, eivätkä ruumiit aiheuta siellä hygieniaongelmia.

– Esimerkiksi Suomussalmella on montakin. Usein niiden nimi on Kirkkosaari, vaikka paikalla ei koskaan olisi ollut kirkkoa.

Kallioisesta maastosta ei löydy monta paikkaa, jonne on helppo kaivaa kuoppa.

Kansallisarkistoon tallennetuista Rymättylän seurakunnan kirkonkirjoista saattaisi löytyä tietoa Abraham Abrahaminpojasta, esimerkiksi vuonna 1855 kuolleiden luettelosta. Papin vaikeaselkoisella koukeroisella käsialalla luetteloihin on merkitty ainakin monia muita: kirkkoherra, torppari, renki, isännän kuolleena syntynyt lapsi. Muita rusthollareitakin löytyy. Tältä ajalta teksti on ruotsia, mutta 1800-luvun lopulla se on jo kirjoitettu Suomeksi.

Abrahaminpojan tarina tunnetaan paremmin kuin monien muiden Omenaisiin haudattujen. Hänestä on muistuttamassa suuren rantakiven päälle 1960-luvulla pystytetty ruostunut muistoristi ja sen kylkeen kiinnitetty laatta.

Ankara rangaistus näyttää toimineen: he jäivät saareen, nimettöminä ja unohdettuina, ikiajoiksi.

Saaressa ei käy paljon vieraita. Sinne jäänet luut saavat olla rauhassa.

Omenainen on aivan Turkuun johtavan laivaväylän varressa.

1960-luvulla Rymättylän seurakunta pystytti maanviljelijä A. Saarisen aloitteesta pohjoisrannalle ristin saaren vainajien muistoksi. Samalla se julistettiin virallisesti hautapaikaksi.

Kuollut lintu lähellä saaren rantaa.

Viimeinen rymättyläläinen, Abraham Abrahaminpoika haudattiin saarelle vuonna 1855. Samalla vuosikymmenellä myös Iso-Vallisten Aapo sai viimeisen leposijansa Ominaisesta.

Ominaisen saari seisoo yksinään Ominaisenaukolla.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?