Petri Pietiläisen kirjoittama kirja sisältää jatkosodassa Neuvostoliiton suurhyökkäyksen jalkoihin kesällä 1944 jääneen Jalkaväkirykmentti 1:n veteraanien tarinoita heidän itsensä kertomana.
Kirja pohjautuu ainutlaatuisiin 2000-luvulla tehtyihin haastatteluihin ja JR 1:n perinnekillan haltuun uskottuun muistelumateriaaliin. Osa muisteloita kertoneista veteraaneista taisteli koko jatkosodan läpi, toiset taas heitettiin nuorukaisina täydennysjoukoiksi Kannaksen sekasortoon kesällä 1944.
Jutun pääkuvana olevalla videolla autenttista filmimateriaalia Kannakselta 1944.
Rankoista aiheista puhutaan moralisoimatta: haastatellut antavat sodanjohdon kuulla kunniansa, vankien ampumisilla ei retostella vaan ne ja niihin reagointi suhteutetaan sota-ajan todellisuuteen.
Kirjaa varten haastatellut veteraanit ihmettelevät vieläkin, miksi ylemmät eivät kuunnelleet heitä.
Miehet etenevät asemiin Valkeasaaressa vuonna 1941.
JR 1:n asemat murtuivat Valkeasaaressa kesäkuussa 1944. Rykmentti kärsi valtaisat tappiot, mutta jatkoi taisteluaan ”Kannaksen läpijuoksussa”. JR 1:n miesvahvuus oli vain 2900 miestä. Yli 850 miestä poistui suurhyökkäyksessä suomalaisten vahvuudesta kaatuneina, haavoittuneina tai kadonneina.
Vastapuolella olleet Neuvostoliiton armeijakunnat käsittivät 28 000–40 000 sotilasta.
Valtava ylivoima
Koko Kannaksella neuvostoliittolaisilla oli ainakin yli nelinkertainen miesylivoima, 38-kertainen lentokoneylivoima, lähes yhdeksänkertainen panssarivaunu- ja rynnäkkötykkiylivoima sekä 13-kertainen tykistöylivoima.
Hyökkäyksen painopisteessä Valkeasaaressa miesylivoima oli 10- tai jopa 14-kertainen. Muun materiaalin suhteen ylivoima oli vielä murskaavampi.
Rykmentin komentopaikan Öljymäen läheisyyteen reserviin ryhmittäytyneen III pataljoonan luutnantti Erkki Erkkilä muistelee kirjassa, kuinka kohtalokas suurhyökkäys alkoi.
– Niin tultiin aamuun ja kello kuuteen. Ja kello kuusi toi tullessaan pommilaivueet. Me seisoimme komentopaikan edessä ja näimme, kun ensimmäiset pommit irtosivat ja räjähtivät. Komentajamme majuri Tammisto sanoi: ”Muistakaa pojat tämä, venäläisten suurhyökkäys alkoi kesäkuun yhdeksäs päivä kello viisi ja viisikymmentäviisi”.
Yli vanhan rajan
Ennen rykmentin murtumista se oli jo useiden taistelujen koulima.
Pari vuotta aiemmin, syyskuun alussa 1941 JR 1 ylitti Suomen vanhan rajan ja ryhtyi valloittamaan Neuvostoliittoon ennen talvisotaakin kuulunutta Kirjasaloa. Paikkaa puolusti kokonainen neuvostoliittolainen rykmentti.
Johannes Piiparinen juoksi koko hyökkäysvaiheen taistelulähettinä, eikä pitänyt siitä.
– Juoksin vain niin, ettei välillä kerenny syömään. Jouduin tunnustelijan tehtäviin, mikä söi miesten hermoja. Jotkut tunnustelijat ampuivat itteänsä jalkaa, ku ne pelkäs nii. Tunnustelijana lähin puukko kourassa ja sormi liipasimella eteen. Kaikki aistit piti olla avoinna. Ryssät halus ottaa tunnustelijat vangiksi tai sitte tappaa hiljaa pistimellä, ettei suomalaiset huomaa. Niitte rotanhäntäpistimet, sellaiset pitkät, oli kömpelöit, että siinä ehtii puukolla iskee jo monta kertaa, Piiparinen kuvailee.
Pelottoman sotamiehen maineessa ollut Kalle Hagert (kuvassa vasemmalla) tuhosi ”everstikorsun” Kirjasalossa 6. syyskuuta 1941. Rykmenttitoverit muistelevat Hagertin tempauksia kirjassa.
Tauno Karjainen tuli suoraan mukaan Kirjasalon taisteluihin. Hänen mukaansa elämä oli jatkuvaa hyökkäämistä, yli kuukauden jatkunutta hyökkäämistä. Ensimmäiset sotakokemukset piirtyivät 5–7 miehen ryhmää johtaneen Karjaisen mieleen sekavina:
– Tuli eteen talon villiintynyt puutarha. Yli metrin korkeaa horsmaa ja kuivuneita omenapuita. Ensin oli kaivanto ja sitten tuli syvä notko. Ei tiedetty naapurista mitään. Kun edettiin notkon reunaa, paukahti ja kuula tuli. Joku naapurista pisti vahingossa, paljasti niiden asemat. Kun ensimmäinen laukaus pamahti, emme tienneet, mistä se tuli. Päät vain kääntyilivät.
– Vänrikki Simola huusi: ”Menkää perkeleet edes maahan!” Hän kaatui siihen kohta itse. Kontattiin horsman joukossa takaisin kaivannolle. Yksi ryhmäni mies oli liian innokas. Nosti päätä kaivannosta ja ampui – sai luodin otsaansa. Olimme siinä koko yön. Seuraavana päivänä piti ruokailla. Lähetti lähti hakemaan. Venäläinen oli edelleen lähellä ja ampui lähetin suolistosta läpi: siihen kaatui.
Asemasota vakiintui Lempaalaan
Pohjois-Inkerissä sijaitsevan Lempaalan kylän valtaamisesta käytiin ankaraa vääntöä ja siellä sota pitkittyi asemasodaksi.
Monesti korkea-arvoisempien upseerien käytös tuntui rivimiehistä täysin kohtuuttomalta. Nämä eivät ymmärtäneet etulinjan realiteetteja.
Vänrikki Mauno Salonen muistelee tapausta, jonka seurauksena menetti viimeisetkin kunnioituksen rippeet JR 1:n komentaja eversti Lauri Maskulaa kohtaan.
Tapaus sattui lähellä Lempaalaa, Silantojärven Suomen puoleisella osalla.
Salonen kertoo, että he olivat majoittumassa pienelle peltoaukeamalle, kun hänen miehensä törmäsivät venäläiseen radistiryhmään. Kierroksilla käyneet Salosen miehet hyökkäsivät päälle.
Etulinja yövalaistuksessa Lempaalassa 20. tammikuuta vuonna 1942.
Vänrikin estelyistä huolimatta yksi miehistä ampui pistoolillaan naisradistin. Muut venäläiset vangittiin. Salonen oli niin vihainen naisen suoranaisesta teloituksesta, että meni eversti Maskulan tykö kysymään ohjeita.
– Saimme radistiryhmän vangiksi, mutta yksi miehistäni ampui suoranaisesta kiellostani huolimatta yhden naispuolisen radistin. Mitä teen vainajalle? Salonen kysyi.
Eversti Maskula oli todennut, että haudatkaa vainaja ja kuskaa päälle.
– Mulle tuli todella paha olo. Ei voi olla totta, vaikka oli vihollinen. Radisti haudattiin mutta kunniallisin menoin. Ei ole tullut koskaan käytyä hänen hautapaikallaan. Olisi pitänyt laittaa risti, mutta jäi laittamatta. Epämiellyttävimpiä hetkiä koko sodassa. Inhimillisyys oli kaukana. Everstitason mieheltä oli melkoista kommenttia, Salonen muistelee tapahtumaa.
Munakukkulan taisteluista tuli legenda
Yksi asemasotavaiheen legendaarisimmista tapahtumapaikoista oli Lempaalassa sijainnut Munakukkula.
Munakukkula oli Lempaalan kukkuloista korkein ja sieltä käsin pystyi kontrolloimaan suurta aluetta. Suomalaiset pitivät sen pääosin hallussaan, mutta marraskuussa 1941 venäläisiä onnisti.
Vihollinen lähetti Munakukkulalle joidenkin tietojen mukaan 300–400 nuorta aliupseerikoulun oppilasta myrskyn suojissa loivaa rinnettä ylös. He saivat tiukan taistelun jälkeen kukkulan haltuunsa.
Teltta Munakukkulan rinteessä 11.11.1941.
Vänrikki Matti Mäkinen sai tehtäväkseen vallata kukkula takaisin.
– Määräsin, että kun niiltä ratsuilta lähdetään, kukaan ei enää pysähdy. Jokainen ampuu niin kauan kuin pystyy. Totesin, ettei saa mennä taisteluhautoihin kuolemaan. Pitää ampua taisteluhaudan laidalta kaikkea liikkuvaa niin kauan, kuin miehen ase on kädessä. Ja sanoin, ettei kukaan ole antautunut ennen kuin venäläinen heittää aseensa pois.
– Ja niin tehtiin raju rynnäkkö. Muistan, miten takanani iso korsto nousi ylös iso reikätähtäin kädessä. Minulla vain parabellum. Siihen kuoli, Mäkinen muistelee.
Suomalaiset painoivat ankarasti vihollisen päälle. Lopputuloksena taisteluhautoihin jäi ainakin sata vainajaa, joissakin lähteissä puhutaan 120 vihollisesta, ja miehet muistavat ”monta sataa”.
Mikko Soille muistelee, että taisteluhaudat olivat niin täynnä venäläisiä, että he lapioivat osan niistä umpeen ja kaivoivat uudet haudat.
Sodanjohto palkitsi Mäkisen Munakukkulan valtauksesta myöhemmin antamalla hänelle Lauri Lehtisen 5000 metrin kultamitalin Los Angelesin olympialaisista vuodelta 1932.
