Kolumni: Eloperästä kuuluu

Julkaistu:

Kolumni
Hei hulinaa! sanoi vanhan suomalaisen sananparren mukaan, tuota, miten sen nyt soveliaasti muotoilisi, voimavuosiaan elävä naishenkilö, kun kirnuun, tuota...

Alkuperäisesti muistiin merkittynä sananparsi loppui nasakan kuvaavaan verbiin, joka on saanut valitettavasti riesakseen alatyylisen leiman.

Jos kyseinen toiminta on jostain syystä pakko ottaa seurassa esille, siitä kannattaa puhua biotuotteena; välttää ikävän rahvaanomaisuuden samalla kun viestittää hallitsevansa globaalit megatrendit.

Siihen nähden, että kaikki tunnettu elämä on joukko enemmän tai vähemmän monimutkaisia biologisia prosesseja, biotaloudesta puhutaan outoa kyllä jotenkin uutena ja vallankumouksellisena innovaationa.

Monimutkaisista tapahtumasarjoista puheen ollen yksi tunnetuimmista ja samalla eriskummallisimmista eloperäisistä kehityskuluista on kirjallisuudessa Koskelan bioprosessiksi kutsuttu metamorfoosi.

Korkealle arvostettu kirjallisen lähde tietää suomalaissyntyisen V. Koskelan syöneen 1940-luvun alkupuolella rautaa ja paskantaneen kettinkiä. (Sananvalinnat raportin alkuperäiseltä kirjoittajalta.)

Yksioikoinen järki sanoo tietysti heti, ettei tuommoinen voi olla totta edes sepitteessä.

Jotta kuvatun tapainen Koskela-bioprosessi olisi ylipäätään mahdollinen, mahanesteen suolahapon ja suolistobakteerien tulisi pystyä yhteistuumin pilkkomaan vatsalaukun tässä tapauksessa poikkeuksellisen kiinteä sisältö ravintoketjun päättöjalosteeksi kettingiksi.

Toden ja tarun suhteesta on usein sanottu, että loppupeleissä tosi on aina vahvoilla.

Seuraava on silkkaa arvailua, mutta saattaisiko olla niin, että V. Koskelan nimiin kirjattu urotyö olisi vuosikymmeniä myöhemmin ollut inspiroimassa muuatta jämerää kaivosinsinööriä nimeltä Pekka Perä?

Aikalaiset näet tuntevat tämän samaisen Perän miehenä, joka onnistui houkuttelemaan rikkihapon piiskaamat bakteerit ahmimaan Talvivaaran malmia ja jalostamaan toisesta päästään nikkeliä ja kansanosakkeita.

Tietynlaista biorikastumista tapahtuu jatkuvasti myös politiikassa, jonka paineissa sen aktiiveista prosessoituu hyödyllistä materiaalia elinkeinoelämän tarpeisiin.

Oiva esimerkki tällaisesta kehityksestä on aatteellisena ja puhdasmielisenä tahtopoliitikkona tunnettu Carl Haglund, joka hylkäsi Ruotsalaisen kansanpuoleen puheenjohtajuuden fermentoiduttuaan riittävästi biodieseliä jalostavan kiinalaisyhtiön tarpeisiin.

Dieseliähän tarvitaan tulevaisuudessakin, jollakin konstilla ne sähköautot on pystyttävä hinaamaan lataamoihin.

Haglundin tapainen jalostunut on myös Putki-Paavona tunnettu Paavo Lipponen.

Uusiovalmistuksen asemesta Lipponen on keskittynyt toimimaan fossiilituottajien kanssa, mikä sopineekin paremmin hänen ominaislaadulleen.

Joka tapauksessa jalostuminen mahdollistaa sen, ettei poliitikon tarvitse uransa jälkeen vetää kaikkea osaamistaan pöntöstä alas.

Anteeksi, siis bio-istuimesta.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt