Otso kuoli traagisesti 1,5-vuotiaana, eikä selitystä ikinä löytynyt – Äiti Salla, 38: ”Lapsen kuolema on valtava tabu Suomessa”

Vajaan vuoden päästä puolivuotias Okko-pikkuveli on saman ikäinen, kuin isoveli kuollessaan yllättäen. Vanhemmat pelkäävät tuota päivää jo nyt.

Vasemmanpuoleisessa kuvassa 1,5-vuotias Otso jouluaattona 2015, kuusi päivää ennen kuolemaansa. Oikealla oleva on viimeinen kuva Otsosta elossa, kaksi vuorokautta ennen hänen kuolemaansa.

6.7.2017 18:04 | Päivitetty 7.7.2017 10:22

Otso Salmela oli lyhyen elämänsä aikana poikkeuksellisen terve lapsi. Hänellä ei ollut allergioita, eikä hän sairastanut kuumetta kertaakaan. Uudenvuoden aatonaattona vuonna 2015 mikkeliläisperhe koki kauhun hetkiä, kun päiväunille vaunuihin laitettu puolitoistavuotias lapsi ei enää herännytkään unestaan.

– Elämässä ei voi tapahtua mitään pahempaan kuin terveen ainokaisen selittämätön äkkikuolema. Pahinta kaikessa on, ettei tapahtuneelle löytynyt mitään järkevää selitystä eikä suomeksi edes nimeä, Otson äiti Salla Suneli, 38, sanoo puolitoista vuotta tapahtuneen jälkeen.

Suomessa tunnetaan melko hyvin kätkytkuolema, jolla tarkoitetaan terveen alle 1-vuotiaan selittämätöntä äkkikuolemaa. Yli vuoden vanhojen lapsien kuolinsyylle löytyy sen sijaan termi vain englanniksi: SUDC, eli Sudden Unexplained Death in Childhood. Tällä tarkoitetaan perusterveen yli vuoden vanhan lapsen äkillistä kuolemaa, jolle ei löydy syytä.

Näin oli myös Otson kohdalla: kuolinsyytutkinnassa, ruumiinavauksessa ja geenitesteissä ei saatu mitään vastauksia kuoleman aiheuttajaan liittyen.

Suomessa tällaiset kuolemat kirjataan tuntemattomasta syystä aiheutuneeksi äkkikuolemaksi. Vuoden 2015 kuolinsyytilastojen mukaan kolmen alle 14-vuotiaan lapsen kuolinsyy jäi tuntemattomaksi. Otson lisäksi äkillisesti kuoli kaksi tyttölasta. Alle 1-vuotiaiden lasten kätkytkuolemia kirjattiin samana vuonna kuusi kappaletta.

”Noin pitkästä tajuttomuudesta jää varmasti aivovaurio”

Sinä iltana Salla oli lähdössä joogatunnille, ja hän pyysi miestään hakemaan Otson terassilta päiväuniltaan.

Salla oli jo lähdössä eteisessä, kun puoliso juoksi olohuoneeseen poika käsivarsillaan. Hän komensi vaimoaan soittamaan ambulanssin, ja alkoi elvyttää. Ambulanssin tuloa odottaessa pahimman mahdollisen ajatteleminen ei käynyt edes mielessä.

”Noin pitkästä tajuttomuudesta jää varmasti aivovaurio”, hän muistaa ajatelleensa. Tulossa olisi raskaita aikoja ja pitkä kuntoutus, joka alkaisi sairaalareissulla.

Todellisuus iski vasten kasvoja melko pian, kun ensihoitajat huomasivat elvytyksen olevan turhaa. Mitään ei ollut enää tehtävissä, ja alle kaksivuotias taapero kuoli kotonaan.

Lapsen kuolema on tabu, johon reagoidaan neuvoen ja verraten

Salla Suneli on Otson kuoleman jälkeen saanut huomata, miten valtava tabu lapsen kuolema Suomessa on. Hän kertoo ystäviensä jakautuneen kahteen leiriin: on kultaisia, apuaan tarjonneita ystäviä työnantaja mukaan lukien, mutta myös heitä, jotka eivät osaa suhtautua asiaan ja ovat hylänneet pariskunnan täysin.

– Ruokakaupassa tuttuihin törmätessä moni saattaa mainita, että onkin pitänyt soittaa. Minulle on myös suoraan sanottu, että minulle on vaikea puhua, ”kun minä en kestä tuota kuolemaa.” Minä vastasin, että en minäkään, ja olen silti 90-senttisen arkun hautaan laskenut, Suneli näpäyttää.

Viestinnän parissa työskentelevälle Sunelille töihin paluu oli raskasta, työnantajan ymmärtäväisestä suhtautumisesta huolimatta. Koska Suneli oli jo huomannut ihmisten haasteet suhtautua toisen lapsen kuolemaan, hän kehitti valmiiksi ratkaisun työpaikalle. Hän toi mukanaan huoneentaulun, johon oli listannut ohjeita siitä, miten toivoisi tulevansa kohdatuksi. Sääntö numero yksi: Älä neuvo, ellet ole kokenut samaa.

Neuvoja nimittäin lapsen menettäneelle parille on riittänyt. Suneli tietää sen olevan vain luonnollinen tapa ihmisille reagoida toisten suruun, mutta niiden vastaanottaminen käy nopeasti voimille. Toinen tapa reagoida on alkaa kertoa itselle tai lähipiirille käyneistä tragedioista.

– Olen kuullut vertauksia, että tiedän miltä sinusta tuntuu, sillä minäkin kärsin sekundaarisesta lapsettomuudesta. Mutta minäpä en, minä olen kärsinyt ainokaisen selittämättömästä äkkikuolemasta.

Vajaan vuoden päässä häämöttää pelottava yö

Salla Suneli oli puolisonsa kanssa ajatellut Otson jäävän heidän ainokaisekseen. Vuosi Otson poismenon jälkeen perheeseen syntyi Okko. Nyt Okko on puolivuotias.

Perhe osallistuu aktiivisesti kansainvälisen SUDC Foundation -vertaistukijärjestön toimintaan. Järjestöön kuuluu 800 perhettä, jotka ovat kokeneet saman kohtalon: menettäneet terveen lapsen, jonka kuolinsyy ei ole perusteellisessa kuolinsyytutkinnassa ja ruumiinavauksessa selvinnyt. Perhe on myös tavannut erään järjestöön kuuluvan ruotsalaisperheen kanssa.

Vertaistukea tarjoavassa ryhmässä keskustelu käy kiivaana erityisesti yhden aiheen ympärillä: sen pelottavan yön, kun nuorempi sisar tulee samaan ikään, jossa vanhempi lapsi kuoli. Tämä yö koittaa Sunelille vajaan vuoden päästä. Ajatus on pelottava. Entä jos Okko kantaa samaa geenivirhettä, joka Otsolla mahdollisesti oli, mutta jota ei ikinä löydetty?

– Totta kai on primitiivinen pelko. Entä jos geenivirhe aktivoituu, kun velipoika tulee vuoden, neljän kuukauden ja kahden viikon ikään. Aina kun vertaistukiryhmän jäsenen lapsi tulee siihen ikään psyykkaamme toisiamme. Ihmiset jännittävät sitä ja valvovat öitä sen vuoksi. Niin varmasti mekin.

Kaikki vanhemmat pelkäävät lastensa puolesta jossain vaiheessa ja haluavat suojella heitä.

– Nykyisin kaikki pelottaa aivan eri tavalla. Ei sitä voi käsittää, ennen kuin se pahin pelko on kertaalleen tapahtunut, Suneli summaa.

Otso ja 120 muuta SUDC-lasta ovat mukana SUDC Foundationin järjestämässä Love Beyond Reason -kampanjassa, jonka tarkoituksena on lisätä ihmisten tietoisuutta asiasta. Kampanjan aikana suuri kuvajuliste kiertää lasten kotikaupungeissa ympäri maailmaa, ja julisteista otetaan kuvia internetiin. Juliste on parhaillaan Mikkelissä.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?