Kommentti: Koivisto varoitti Venäjästä - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Kommentti: Koivisto varoitti Venäjästä

Mauno Koiviston kirja Venäjän idea on nyt ajankohtaisempi kuin ilmestyessään vuonna 2001, erikoistoimittaja Arja Paananen kirjoittaa.

17.6.2017 10:16

Kun presidentti Mauno Koivisto menehtyi toukokuussa, suomalaiset kertasivat kaiholla Koivisto-muistojaan. Itselläni ensimmäinen ajatus oli, että täytyypä lukea uudelleen Venäjän idea -kirja, jonka Koivisto julkaisi 2001.

Luin kirjan pian sen ilmestyttyä ja muistan vain, että mitään suuria uutisia siitä ei silloin tuntunut löytyvän. Edes Vladimir Putinia ei mainittu sanallakaan, vaikka Putin oli ehtinyt hallita Venäjää tuolloin jo parisen vuotta ensin pääministerinä ja sitten presidenttinä.

Jälkeenpäin voi sanoa, että Putinin nimen poisjättö oli Koivistolta varmasti oikea teko, sillä siten kirjasta tuli ajattomampi – tai nykysilmin katsoen se on nyt jopa ajankohtaisempi kuin ilmestyessään. Koivisto halusi selvästikin tuoda julki joitakin sellaisia ajatuksiaan, joiden hän arvioi pätevän siitä huolimatta, kuka Kremlissä kulloinkin tulisi istumaan.

Mauno Koivisto julkaisi Venäjän idea -kirjansa huhtikuussa 2001. Toimittaja Antti Blåfield toimi Koiviston apurina kirjan kirjoitusprosessissa. Koiviston kuoltua Suomen pankin pääjohtaja Erkki Liikanen toivoi, että kirjasta julkaistaisiin uusintapainos.­

Yksi kirjan kantavista teemoista on se sama selviytymisoppi, josta myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö muistutti muistopuheessaan heti Koiviston kuoltua. Näin Koivisto itse kirjoittaa:

– Kun minulta vuonna 1981 kysyttiin, miten kolmella sanalla määrittelisin ulkopoliittisen linjamme, vastasin: hyvät suhteet naapureihin.

Ensi kuulemalta lause voi vaikuttaa suomettumispolitiikan jatkeelta ja Venäjän myötäilyltä, mutta ei Koiviston kirja mitään hymistelyä ole. Tarkkaan lukien sieltä löytyy muutamia selkeäsanaisia ohjeita sekä meille suomalaisille että venäläisille.

Koivisto antaa kirjassaan paljon tilaa tsaarinaikaiselle Venäjän valtiovarainministerille Sergei Wittelle (1849–1915), jonka ajatuksia tutkitaan nyky-Venäjälläkin ahkerasti. Esimerkiksi Pietarin Eurooppalaisen yliopiston kurssivaatimuksiin kuuluu Witten muistelmien lukeminen.

Koivisto muistuttaa Witten varoittaneen tsaari Nikolai II:ta Suomen venäläistämispyrkimyksistä sekä toisen sortokauden (1908–1917) seurauksista.

– Sanoin hallitsijalle, että... suomalaiset ovat olleet korrekteja, kun me olemme olleet korrekteja, Witte kirjoitti muistelmissaan, ja tähän huomautukseen Koivisto on päättänyt kirjansa yhden luvun.

Venäjän viime vuosina harjoittamaa painostavaa Suomi-politiikkaa seuranneena tätä kohtaa kirjasta lukee nyt uusin silmin. Eikä mahdottomalta tunnu ajatus, että juuri tämän neuvon Koivisto halusi jättää Kremlille vinkiksi siitä, kuinka heidän kannattaisi rakentaa suhdettaan Suomeen.

Krimin valtaus jatkoa imperiumin historialle

Koko läntinen maailma järkyttyi keväällä 2014, kun Venäjä valtasi Krimin niemimaan Ukrainalta. Tapahtunutta olisi tuskin tarvinnut äimistellä niin paljon, jos Koiviston teesit olisivat olleet meillä kaikilla kirkkaina mielessä.

Venäläissotilaat vartioivat kaluston kuljetusta Krimin Simferopolin lähellä maaliskuussa 2014.­

Koivisto kiteyttää Venäjän imperiumin kasvuhistorian näin:

– Venäjän laajentumisessa yhdistyi kolme tekijää: pyrittiin saamaan haltuun arvokasta maata, pyrittiin levittämään uskoa, pyrittiin yhdistämään slaaveja Venäjän johtoon. Se oli Venäjän idea.

– Näyttää siltä, että Venäjän imperiumin kasvussa olivat liikkeellä samat voimat kuin Rooman imperiuminkin kohdalla: ulkoinen uhka oli olemassa tai ainakin kuviteltavissa… Tällöin on tavan takaa syntynyt ajatus työntää rajoja vähän kauemmaksi ja sillä tavalla torjua uhkaksi koettuja voimia etukäteen, Koivisto kirjoittaa.

Krimin kohdalla voi nähdä nämä kaikki piirteet: on strategisesti arvokasta maata mahdollisine meren öljy- ja kaasuvaroineen, on islaminuskoisten tataarien sortoa ja ortodoksikirkon etuasemaa, on venäläisten uudelleenyhdistämistä ja on ainakin kuviteltu Naton uhka.

Tämän lisäksi Krimillä on kuitenkin vielä yksi asia, joka kuuluu Koiviston mukaan Venäjän ideaan aina. Se on ajatus Venäjälle ikuisesti kuuluvasta maasta ja maan palauttamisesta. Koivisto muistuttaa tästä niin ikään Witteen viitaten:

– Kun jostakin on taisteltu ja venäläistä verta vuodatettu, niin sen jälkeen se on pyhää Venäjän maata.

 Venäläisessä ajattelussa maa on osa Venäjää, kun se on kerran valloitettu.

Venäjä ”yleisesti ottaen” hyvä naapuri

Suomea Koivisto varoittaa Ruotsin Kaarle XII:n (1682–1718) kohtalosta, sillä tämä aliarvioi aikanaan kohtalokkaasti Venäjän nousevan sotavoiman.

– Tällä hetkellä meillä ei ole nähtävissä olevaa itäistä vaaraa, mutta helposti käy toteen se Kaarle XII:n skenaario, että käytetään kapasiteettia jossakin muualla, koska siellä on ajankohtaiset pulmat. Ja sitten voi käydä niin, että oma turvallisuustilanne alkaa vaikeutua tai paineet kasvaa, mutta kapasiteetti onkin jo käytetty, Koivisto muotoilee.

Uhkakuva olikin jo käymässä toteen, kun Suomi purki kovaa vauhtia puolustuskapasiteettiaan ennen kuin Krim herätti meidät ankeasti.

Omista sotakokemuksistaan huolimatta Koivisto vakuuttaa, että Venäjä on ollut meille ”yleisesti ottaen” hyvä naapuri. Ja varoituksista huolimatta kirjan perussanoma on se, että Suomi on voi jatkossakin elää Venäjän vieressä. Tähänastista selviytymistä Koivisto selittää puolestaan sillä, että ”itsenäinen Suomi ei ole liittoutunut Venäjää vastaan ja on selvinnyt”.

Venäläisten panssarivaunuja kuvattuna Rostovin alueella Ukrainan rajan pinnassa elokuussa 2014.­

Koivisto kirjoittaa kuitenkin enteellisesti, että ”Venäjän heikkous, jonka me olemme nähneet, on poikkeuksellinen tilanne”. Silmiin pistää myös yksi kappale, jonka moni lukee nyt varmasti aivan toisin silmin kuin vuonna 2001.

– Venäläisessä ajattelussa maa on osa Venäjää, kun se on kerran valloitettu. Sillä tavalla mekin edelleen kuulumme heidän ajattelussaan heidän puolellensa.

Tämänkin viestinsä Koivisto oli varmasti tarkkaan harkinnut.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?