Suomen ja Viron viisumivapaudesta on tänään 20 vuotta – ”Kyllähän suomalaisten käytös täällä oli aika uskomatonta”

Suomen ja Viron viisumivapaudesta on tänään 20 vuotta – ”Kyllähän suomalaisten käytös täällä oli aika uskomatonta”

Julkaistu:

Pilaavatko humalaiset suomalaisporot Tallinnan? Tuleeko Suomesta rikollisten temmellyskenttä? Naapurien väliset ennakkoluulot joutuivat testiin 20 vuotta sitten, kun Viron ja Suomen välille astui viisumivapaus 1. toukokuuta 1997.
Kaksikymmentä vuotta vanhan Viron passin sivuilla on niin paljon leimoja, että paperin kohokuviot hautautuvat paikoin musteen alle. Leimat toistuvat kuin kaleidoskoopissa: Suomi-Finland passintarkastus Helsinki. Lähtenyt-avrest tai saapunut-inrest.

Päivämäärä kuitenkin vaihtelee, ja yksi leimoista on päivätty 1. toukokuuta 1997: saapunut Suomeen. Sen taakse kätkeytyy käännekohta kahden pienen valtion pitkässä yhteisessä historiassa.

Edellisenä lauantaina 26. huhtikuuta passin haltija, tallinnalainen toimittaja Piret Kooli, joutui vielä kerran palaamaan Tallinnaan, sillä hänen viisuminsa ei sallinut yli seitsemän päivän oleilua Suomessa. Seuraavana lauantaina, vapunpäivänä 1. toukokuuta, hän sai seilata Suomeen ilman viisumia ja jäädä maahan 90 päiväksi.


Silloin astui voimaan Suomen ja Viron välinen viisumivapaus. Yhdelle se merkitsi Viron läpimurtoa neuvostovallan tuhkista länsituulen syleilyyn, toiselle siltaa naapurikansojen välillä – kaksoiskaupungin henkiinheräämistä ja sisarkulttuurien kädenpuristusta. Kolmannelle päätöksen ensisijainen arvo oli helpompi pääsy halvan alkoholin äärelle.

Oli myös heitä, joiden mielestä rajan avaaminen uhkasi turvallisuutta ja elämisen rauhaa: tahrasi Suomea virolaisella rikollisuudella ja Viroa suomalaismoukkien sikailuturismilla.


Piret Koolille viisumipakon poistuminen oli yhtä kuin henkilökohtainen vapaus. Hän muutti 7. helmikuuta 1997 Tallinnasta Kouvolaan, jossa hänen virolainen puolisonsa asui ja työskenteli. Parisuhde ei riittänyt syyksi pidempiaikaiselle oleskelulle, joten Koolille myönnettiin seitsemän päivän viisumi – tosin uusittava sellainen, jolloin sadan markan käsittelymaksua ei tarvinnut maksaa aina uudestaan.

– Tulin joka ikinen lauantai Kouvolasta Helsinkiin, otin laivan Tallinnaan, olin yön yli ja palasin seuraavana päivänä Helsinkiin, Kooli, 46, muistaa.

– Toisena lauantaiaamuna viisumivapauden jälkeen heräsin Kouvolassa ja tajusin, että tänään voin jäädä kotiin, mun ei tarvitse lähteä minnekään.

Ajalta ennen viisumivapautta hän muistaa ennen kaikkea odottamisen. Odottaa sai viisumia hakiessa, sitä noutaessa ja molempien maiden rajoilla. Helsingin vanhassa satamassa virkailija kysyi aina samat kysymykset, muun muassa minne olette menossa ja mikä on matkanne tarkoitus.


Vapunpäivänä 1997 Kooli teki viimeisen aamujuontonsa Raadio Kukussa, itsenäisen Viron ensimmäisellä yksityisellä radiokanavalla. Sitten hän astui Georg Ots -laivaan, joka lähti terminaalista noin puolilta päivin.

Hän jätti viimeistä kertaa taakseen Linnahall-kulttuurikeskuksen, rannikkonäkymää hallitsevan betonikompleksin, jonka maanalaisessa kerroksessa Raadio Kukun toimitus sijaitsi.

Jos joku on viisumivapauden edesauttamasta vapaasta liikkuvuudesta hyötynyt, ei ainakaan Linnahall. Moskovan olympialaisiin 1980 avatussa rakennuksessa esiintyivät neuvostoajan suuret tähdet. Nyt se on lohduton muisto menneestä loistosta: hyinen ja pilkkopimeä aavetalo, jossa konserttisali auloineen ja naulakoineen sekä toimistot ja pukuhuoneet hikoilevat kosteutta. Ikkunat ja julkisivu ovat saaneet päällysteekseen töhryjä.

Hallitsevin elementti on pistävä homeen aromi. Se oli läsnä jo Koolin lapsuudessa 1980-luvulla, kun hän kävi täällä konserteissa.

– Sanoimme sitä Neuvostoliiton hajuksi.

Sisäänkäynnissä on sentään vielä pieni koppi, jossa kyhjöttää iäkäs vastaanottovirkailija. Hän päästää Koolin alakertaan, Raadio Kukun toimituksen silloiselle ovelle. Kanavan nimi löytyy yhä summerivalikosta.

Kooli lähti täältä laivalle haikeana: radiokanava oli mieluinen työpaikka. Lautalla hän koki hienoisen antikliimaksin.

– Olin pettynyt, kun ei ollut mitään juhlaa viisumivapauden kunniaksi. Ei ilmapalloja eikä serpentiinejä.

Viisumivapauden vappuserpentiinit puhallettiin toisella laivalla. Siellä oli mukana myös silloinen Suomen suurlähetystön kakkosvirkamies Kirsti Narinen, joka on nyt Suomen suurlähettiläs Virossa.

Hän kävelee sataman D-terminaalissa tyhjien lasipömpeleiden ohi. Niiden eteen muodostui laivan rantauduttua pahimmillaan parin tunnin mittainen jono.

Narinen oli mukana neuvottelemassa viisumivapauden ehtoja. Hän muistelee, että virolaiset kokivat ne jopa kiusaamiseksi. Baltian maiden ja Pohjoismaiden viisumivapaussopimukset tulivat voimaan yhtä aikaa, ja Ruotsi vaati Virolta sitoutumista Geneven pakolaissopimukseen. Suomi taas edellytti, että maa siirtyy koneluettavaan passiin, kokoaa passitiedot keskusrekisteriin ja tekee rikoksentorjunta- ja takaisinottosopimuksen Suomen kanssa.

– Virolaisille tuli olo, että Suomi viivyttää asiaa tahallaan ja keksii koko ajan uusia kriteerejä. Virolaiset kokivat, että kun heillä on itsenäisyys ja lippu salossa, niin siinä se valtio sitten on. Ja me olimme tylsiä tyyppejä, jotka sanoivat, että teillä pitää lisäksi olla rajavalvonta, osaavat poliisivoimat, tulli ja tieto kenelle olette antaneet passeja, Narinen kertoo.


Suurlähettiläs myötäilee näkemystä, että sopimukseen johtanut prosessi toimi ”oppisopimuskoulutuksena” tuleviin EU-jäsenyysneuvotteluihin.

– Ehkä Viro silloin ymmärsi, että vasta kun kriteerit täyttyvät, päästään eteenpäin. Suomen intressissä oli itsenäinen, vakaa ja turvallinen Viro, jonka rajat ovat valvonnassa ja jolle rakentuu puolustusvoimat ja pelastuslaitos: että tällä maalla on mahdollisuus hoitaa kriisitilanteet itse, olivat ne poliittisia tai luonnonkatastrofeja.

Viisumeita virolaisille nakutti silloinen viisumivirkailija, nykyinen suurlähetystön talousasioiden neuvonantaja Hannu Arhinmäki. Narinen ja Arhinmäki ahtautuvat suurlähettilään pieneen virka-autoon ja pyytävät kuljettajaa ajamaan keskustaan, osoitteeseen Liivalaia 12.


Modernina kiiltävässä pankkirakennuksessa sijaitsivat Suomen konsulaatti ja suurlähetystö. Kun Arhinmäki tuli aamulla töihin katutasossa sijaitsevaan viisumitoimistoon, ovella oli lähes aina pitkä jono.

– Ihmiset ihmettelivät, miksi etuilen, Arhinmäki muistaa ja nauraa.

Tallinnalaiset olivat vuosikausia katsoneet Suomen televisiota ja omaksuneet pohjoisnaapurilta länsimaisen kapitalismin aakkosia. Heille viisumivapaus tuli korkeaan aikaan.


Täydellistä auvoa rajojen avaaminen ei silti tuonut kummallekaan puolelle Suomenlahtea.

Suomalaiset reissasivat Tallinnassa sankoin joukoin jo ennen viisumivapautta, mutta muutos mahdollisti naapurikyläilyn hetken mielijohteesta. Matkan päämäärä oli usein kokonaisvaltainen päihtyminen. Sivistyneet ihmiset muuttuivat jo laivalla hortoileviksi kännikaloiksi ja pääsivät otsikoihin.

– Jos suomalainen aiheutti ikävää huomiota, Viron lehdet aika mukavasti tarttuivat siihen. Yleensä korostettiin sitä, että juuri suomalainen ryömi katuojassa tai juuri suomalaiselta vietiin lompakko, kertoo Suomen Viron-instituutin johtajana toiminut tohtori Seppo Zetterberg.

Kirsti Narinen huomauttaa, ettei Tallinnassa toisaalta ollut juuri muuta tekemistä. Nykyään viinaralli on jo tilastollisesti marginaalinen, joskin kokoaan näkyvämpi ilmiö.

– Kun ympäristö on kunnossa, palvelut laadukkaita ja hintataso kohtuullinen, ihmisen ei tee mieli käyttäytyä huonosti.


Viru-hotelli avautui 5. toukokuuta 1972 palvelemaan voimistuvaa suomalaista matkailijavirtaa. Toisen kerroksen nuhjuinen Valuuttabaari oli viinaturistien puoli-ilmainen janonsammutuskeidas. Myös seksituristit saivat täältä hakemansa.

Nyt baarin tunkkaisen kukoistuksen ajoista on niin pitkä aika, että se on avannut ovensa uudestaan vanhalla nimellä ja ulkoasulla, joskin kauttaaltaan puhtoisena. Neuvostonostalgia myy.

Narinen ja Arhinmäki istahtavat neuvostoestetiikkaa uhkuville nahkasohville.

– Kyllähän suomalaisten käytös täällä oli aika uskomatonta, suurlähettiläs huokaa.

Arhinmäki huomauttaa, että suomalaisten rälläyksellä on juuret paljon viisumivapautta kauempana: siinä, kun ensimmäinen laiva lähti Helsingistä Tallinnaan 1960-luvulla – ja oikeastaan jo 1920-luvulla, kieltolakivuosista puhumattakaan.

– Siinä oli vähän Neuvostoliiton juontakin: turistit pidettiin valuuttabaareissa juopottelemassa ja tuomassa rahaa, etteivät he näkisi todellista elämää ja tutustuisi paikallisiin. Kauhean mielelläni en mennyt paikkoihin, joissa liikkui paljon poroja. Se oli se myötähäpeä heimotovereita kohtaan.


Poro-liikanimen suomalaiset saivat, sillä päihtynyt sekoilu vertautui ojia sarvillaan tonkiviin nisäkkäisiin.

– Toisaalta jo silloin nähtiin, että suomalaisturistit tuovat tänne rahaa, työpaikkoja ja rakentamisen tarpeen. Suomalaisia pidettiin myös pohjimmiltaan rauhallisina: ajateltiin, että he vain juopuvat ja sitten hiipuvat pois, Narinen sanoo.

Ajankululla on taipumus oikoa mutkat suoriksi, ja voi olla, että vuodet ovat tuoneet suomalaisturismille turhankin promillepitoisen maineen.

– Suomalaisia oli satamassa aina paljon ja joukossa oli vodkaturisteja, mutta suurin osa ei ollut kännissä. Oli rouvia, jotka tulivat tänne viettämään hienoa kulttuuripäivää ja loukkaantuivat, jos heitä sinutteli, Piret Kooli muistelee aikaa ennen viisumivapautta.

Koolin mielestä joistakin virolaisista tuli viisumivapauden voimaan astuttua ylimielisiä suomalaisia kohtaan.

– Joskus tuntuu, että jotkut virolaiset ovat liiankin itsetietoisia ja ajattelevat, että suomalaiset ovat ällöttäviä juoppoja, joiden kieltä ei kannata opetella. Se on aika rajattu näkökulma, että ne jotka tulevat tänne humalassa hakemaan viinalaatikoita kuvaisivat koko kansaa.

Hän kertoo miettineensä, arvostaisivatko virolaiset Suomea enemmän, jos viisumivapautta ei olisi.

– Jos joutuisimme yhä joka kerta kysymään itseltämme, mitä varten menemme sinne – oli se sitten Modiglianin näyttely Ateneumissa tai merkkivaatteiden ostaminen – kunnioittaisimmeko Suomea enemmän? Toisaalta suomalaisilla on ennakkoluuloja virolaisia kohtaan. Minulta on toisinaan kysytty, onko meillä omaa kulttuuria ja miten on mahdollista, että emme käytä kyrillisiä kirjaimia.


Ennakkoluuloja totisesti riitti puolin ja toisin. Ronskeimmat suomalaisten maalailut enteilivät rikostilastojen räjähtämistä käsiin. Ne uhkakuvat eivät toteutuneet, mutta täysin vailla kaikupohjaa eivät oletukset Suomeen suuntautuvasta rikollisuudesta ja pimeästä työvoimasta olleet. Neuvostoliiton jälkeisessä Virossa oli korkea rikollisuustaso.

– Neuvostoliittohan oli yksi suuri rikos. Yhteistyön rakentaminen oli kuin miljoonan palan palapeli: reunat ensin ja sitten sinne paloja. Niin kauan kuin emme tunteneet toinen toistamme, elimme stereotypioilla, arvelee Narinen.

– Kyllähän heitä tuli, jotka käyttivät tilaisuuden hyväkseen. Virolaisille tuli tilaisuus tienata markkoja Suomessa vaikka raksalla, parturissa tai mansikanpoimijana. Sitten mentiin Suomeen muka turistina kolmeksi kuukaudeksi työkalupakin kanssa, sanoo Arhinmäki.

Viisumivapauden voimaantulon jälkeen Tallinna on saanut kasvojenkohotuksen. Jos Linnahall edustaa neuvostokulttuurin kuolemaa, kiteytyy nykyhetken nuori luovuus Kalamajan kaupunginosassa vanhankaupungin länsipuolella.

Vanhaan teollisuuskompleksiin pystytetty Telliskivi-keskus on katutaiteen koristama kulttuuri- ja ravintolakeskittymä. Matka valuuttabaarista tehdashallin tilalle perustettuun svengaavaan F-Hoone-hipsteriravintolaan on henkisesti pidempi kuin se kaksikymmentä vuotta, joka viisumivapauden voimaantulosta on kulunut.

 

En osannut ajatella, millainen Viro olisi, jos asiat muuttuisivat – seinä oli pystyssä. Se oli ainoa lapsuuteni. En tiennyt paremmasta.”

Piret Kooli tilaa falafel-annoksen. Hän kertoo olevansa iloinen Tallinnan mannermaistumisesta. Aikanaan hän ei kuitenkaan osannut kaivata muutosta, vaikka jo glasnostin ja perestroikan piti muuttaa kaikki.

Kooli vietti lapsuutensa Kohtla-Järvellä ja nuoruutensa Pärnussa, jossa Suomen televisio ei näkynyt.

– En osannut ajatella, millainen Viro olisi, jos asiat muuttuisivat – seinä oli pystyssä. Se oli ainoa lapsuuteni. En tiennyt paremmasta.

Kooli kertoo, että Virossa juhlitaan yhä Urho Kekkosen vironkielistä puhetta Tartossa 1964. Se oli ratkaiseva askel Suomen ja Viron vuorovaikutuksessa sotien jälkeen ja avasi Viroon suuntautuvalle suomalaisturismille uudenlaiset edellytykset. Matkailijamäärät nousivat tasaisesti, ja kaksi vuotta ennen viisumivapautta Suomesta Viroon tehtiin joka vuosi jo noin miljoona matkaa.

 


Peruutetaan vielä Valuuttabaariin, jossa suurlähettiläs Narinen ja neuvonantaja Arhinmäki pähkäilevät maiden ystävyyden taustaa ja tulevaisuutta.

Nopeasti ajateltuna matkailun piristyminen on Kekkosen käynnistämä ketjureaktio. 1960–1970-luvulla se vei nopeaan juoppoturismin nousuun ja Neuvostoliiton hajottua viisumivapauteen ja matkailun monipuolistumiseen. Viron 2004 voimaan astuneen EU-jäsenyyden ja sitä seuranneen Schengen-jäsenyyden ansiosta päädyttiin lopulliseen matkustamisen ja liikkeenharjoittamisen vapauteen.

Narinen kuitenkin harppaa ajassa tuhannen vuoden taakse, jolloin ihmiset rantautuivat Suomenlahden rannoille.

– Ihmisten välinen kanssakäyminen Suomenlahden yli on ikiaikaista. Neuvostomiehityksessä se loppui kuin seinään. Kun se alkoi uudestaan, sillä kesti hetki hakea nykyinen muotonsa. Emme enää tunteneet toisiamme. Meillä oli naapurissamme tuntematon alue, jossa oli tuntematon kulttuuri ja tuntematon historia. Tartuimme siihen, mitä sieltä saimme, ja se oli viinapullo.

 


Seuraava askel voi olla rautatielinkki Helsingin ja Tallinnan välillä. Jos se toteutuu, kaupunkien välinen matka saattaa taittua puolessa tunnissa.

Mikäli junavisio kuulostaa futuristiselta, kannattaa peruuttaa ajassa kaksi vuosikymmentä taaksepäin ja pohtia, miten ihmeelliseltä ajatukselta vuoden 2017 Tallinna ja sen vuorovaikutus Helsingin kanssa olisivat silloin tuntuneet.

– Koko kehityksen kaari on tapahtunut 20 vuodessa. Miten nopeasti tuhat vuotta rakennettu yhteinen toiminta-alue lopulta tuli – se on minusta hienoa, sanoo Kirsti Narinen.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt