Miksi vatsa täynnä ammuskeleva harrastaja tuhoaa katoavaa eläinlajia?

Julkaistu:

Luontodokumenttien paratiisin rikkoi aina antikliimaksi: elämänmuodot olivat ihmisen toiminnan vuoksi häviämässä. Epämiellyttävä totuus koulutti pysymään kaukana luonto-ohjelmista, kirjoittaa Anna Perho.
EN VALEHTELE katsovani televisiosta vain dokumentteja ja luonto-ohjelmia. Katson vain dokumentteja.

Vieroksuntani luontodokumentteja kohtaan pedattiin jo 70-luvulla. Tällöin viihdeohjelmat rajoittuivat Pätkikseen (viisitoista minuuttia muuta kuin neuvostoperäisiä piirrettyjä), Noppaan (jossa satavuotiaat juontajat aikuispleinasivat itsestäänselvyyksiä kuin ameeboille) sekä luontodokumentteihin.

Viimeksi mainituissa ei ollut sinänsä mitään vikaa. Lopussa odotti kuitenkin aina antikliimaksi. Juuri kun katsoja oli päässyt tuudittautumaan illuusioon luontoparatiisista, jossa leijonanpennut ja vyötiäiset kisailivat iloisina, kertojan äänensävy muuttui. Lopputekstien vyöryessä ruutuun katsojalle kerrottiin, että kuvissa näkyneet elämänmuodot olivat ihmisen toiminnan vuoksi häviämässä.

Tämä epämiellyttävä totuus koulutti pysymään kaukana luonto-ohjelmista. Kaiken kauniin ja ihmeellisen näkeminen tiivistyy lähinnä siihen, että pian tätäkään ei enää ole.

 

Lyijyn kulkeutumisesta kotkan elimistöön seuraa, että lintu halvaantuu, mutta ei kuole. Se siis kuolee nälkään, hitaasti ja kärsien.

Suomen satavuotisjuhlaan on onnistuttu kytkemään tuhansia latteuksia uunikintaista sinivalkoisiin saksiin. Lisäksi Paleface aikoo konsertoida Sambiassa, mikä on, tuotas, tärkeää.

On tietenkin osumiakin, kuten virolaiset juhlaviinat, mitkä ovat suomalaisen kulttuurin kovaa ydintä pitsan ja kepapin ohella. Lisäksi merikotkakanta on pystytty elvyttämään määrätietoisella työllä. Vuonna 1975 Suomessa kuoriutui neljä merikotkan poikasta, viime vuonna melkein 500.

Hienoa.

JA SITTEN tragediaan. Suomen Kuvalehden haastattelema Eviran erikoistutkija kertoo, että merikotkia kuolee edelleen – lyijyyn.

Manner-Suomessa kiellettyjen lyijyhaulien käyttö on edelleen sallittu Ahvenanmaalla, merikotkan tärkeällä esiintymisalueella. Vesilinnut ovat kotkan ruokaa, ja lyijy kulkeutuu ravinnon kautta kotkiin. Lyijyjäämiä saattaa olla myös hirvieläinten teurasjätteessä.

Lyijyn kulkeutumisesta kotkan elimistöön seuraa, että lintu halvaantuu, mutta ei kuole. Sen siivet lakkaavat toimimasta, eikä se pysty enää hankkimaan ravintoa. Se siis kuolee nälkään, hitaasti ja kärsien.

Metsästyksen yhteydessä soperrellaan usein etiikasta ja kaiken välttämättömyydestä, mutta tämänkaltainen välinpitämättömyys kertoo rehellisemmin, mistä on kysymys.

Ainakin siitä, että moni valistunut, koulutettu, vatsa täynnä ammuskeleva harrastaja tuhoaa ylpeän tietoisesti katoamassa olevaa eläinlajia – vieläpä ylimääräistä kärsimystä aiheuttaen, minkä on väitetty olevan hyvien metsästystapojen vastaista.

Samalla lyijyn paukuttelija tulee mitätöineeksi lukuisten vapaaehtoisten pelastustyötä viis veisaten edes siitä mahdollisuudesta, että eläimiä pystyy tappamaan kivasti ilman lyijyäkin.

Jossain istuu myös lainsäätäjä, joka hyväksyy tämän silmää räpäyttämättä. Millä perustein?