Kun äiti kuuli sanan ’henkirikos’, hän ymmärsi – Elina Välimäki kohtasi omaiset hirvittävän surun hetkellä

Julkaistu:

Elina Välimäelle rikosuutisissa esiintyvät uhrit eivät ole enää pelkkiä sanoja paperilla. Esimerkiksi ”kuollut 35-vuotias nainen” näyttäytyy kokonaisuutena, joka jättää pysyvän surujäljen omaisiin.
Toimittaja Elina Välimäki pääsi kosketuksiin omaisten valtaisan surun kanssa 2000-luvun alussa, kun hän työskenteli Poliisi-tv:ssä. Vaikka haastateltavana saattoi olla henkilö, jonka elämää henkirikos oli koskettanut vuosikausia sitten, olivat suru ja surutyö pinnalla vahvasti.

– Kohtasin ihmisiä, joilla oli surutyö aivan kesken. Se oli itselle shokki ja yllätys, Välimäki muistelee.

Nämä kohtaamiset viitoittivat hänet kirjailijan polulle. Maaliskuussa ilmestyi hänen kirjoittamansa teos Ei unohdu koskaan - henkirikoksen jäljet (PS-kustannus).

Kirjassa on 9 tarinaa yhdeltätoista omaisensa tai läheisensä henkirikokselle menettäneeltä. Joissain tarinoissa kertojia on useampia. Useassa tapauksessa ainakin yksi kertojista on uhrin äiti. Sen lisäksi eri luvuissa kokemuksiaan jakavat myös anonyymeinä esiintyvät haastateltavat.


Lapsensa menettäneen vanhemman tuska näyttäytyy kirjan sivuilla monen eri sävyisenä. Jotkut vanhemmat ovat käyneet erittäin syvissä vesissä surunsa kanssa, kuten kävi esimerkiksi Janica-tyttärensä menettäneelle Marjutille. Hänessä trauma ja tragedia laukaisevat dissosiatiivisen häiriön.

Välimäki kuvailee haastattelutilanteita jännitteisiksi. Samalla nousi pintaan myös tunne epäoikeudenmukaisuudesta sekä suoranaisia kiukun tunteita haastateltavien kokemaa kohtaan. Toimittaja ei ole samalla tavalla koulutettu vastaanottamaan toisesta tulvivaa surua, tuskaa ja ahdistusta kuin esimerkiksi hoitoalan ammattilaiset.

– Se ahdistus tulee ja jää iholle.

Hän päätti antaa haastateltaville tilaa edetä kertomuksissaan omaa tahtiaan.

– Sanoin heille, että kerrotko siitä tilanteesta, kun sait sen kuolinviestin.

Poliisipartio ja kaksi kriisityöntekijää tulevat sisään. He kuuluvat puhuvan sellaisia sanoja kuin valitettavasti ja tutkinnallisista syistä. Kuullessaan sanan henkirikos Marjut etäisesti ymmärtää jotain väkivaltaista tapahtuneen. Henkirikos. Ei sellainen sana kuulu Marjutin yleiseen sanavarastoon. Hän ei tajua.


Jokainen omainen eteni tarinassa omaa tahtiaan, ja mukana kulkivat useat vahvat tunteet ja reaktiot, itku, suru, tuska. Mutta myös musta, hyvin musta huumori.

– Se yllätti, että omaisilta löytyi vielä kaiken tuon jälkeen huumoria.

Välimäki toteaakin, että kaiken synkkyyden keskellä teoksessa löytyy myös toivon pilkahdus. Haastateltavat ovat käyneet elämänsä kaikista syvimmän kuilun pohjalla, nousten ja selviten siitä. Ja se tuo toivoa myös kohtalotovereille.

– Toivon että se välittyy sieltä, jokaisesta haastateltavasta. Heissä se toivo elää edelleen, he ovat tavallisia suomalaisia ihmisiä, jotka ovat edenneet.

 

Heissä se toivo elää edelleen, he ovat tavallisia suomalaisia ihmisiä jotka ovat edenneet.

Henkirikoksen jälkeen paluuta normaaliin ei ole. Mutta on toivoa päästä eteenpäin.

Kohdatessaan omaisia hän näki myös kanssaihmisten raadollisemman puolen. Henkirikosten tultua julkisuuteen joutui moni kestämään tuntemattomien taholta tulleita viestejä, keskustelufoorumeilla tapahtunutta kotiasioiden puintia sekä suoranaista vihapostia.

– Se on jotenkin nurinkurinen tilanne. Tässä on ihminen, jonka läheinen on joutunut henkirikoksen uhriksi, ja yhtäkkiä hän päätyy jonkin sortin likasangoksi.

Välimäki jututti ja tapasi omaisia useaan otteeseen vuosien varrella, joten haastattelija-haastateltava -suhde syveni monen kohdalla myös ystävyydeksi.

– Kun olimme yhteydessä, ei soitto ”mitä kuuluu” enää tarkoittanut sitä, että mitä surulle ja suruprosessille kuuluu.

Haastateltavista suurin osa löytyi Henkirikoksen uhrien läheiset – Huoma ry:n kautta, joten he ovat saaneet elämäänsä jo vertaistukea.

Välimäkeä jäivät kuitenkin huolestuttamaan ne omaiset ja läheiset, jotka eivät saa tietoonsa mitään mahdollisesta kriisiavusta tai vertaistuesta. Yksi kirjan motiiveista olikin tuoda uhreille tietoon, että muitakin saman surun kokeneita on.

– Kuinka paljon on niitä, jotka ovat totaalisesti yksin?

Kursivoitu kohta on lainaus Elina Välimäen kirjasta Ei unohdu koskaan – henkirikoksen jäljet (PS-Kustannus)