Kotimaa

”Soita nimismiehelle, että tulee hakemaan nuo raatonsa pois” – Näin Pihtiputaan poliisisurmat etenivät 48 vuotta sitten

Julkaistu:

Rikos
Pihtiputaan poliisisurmaaja Tauno Pasanen ei tulittanut kasvotonta virkavaltaa kohti, kuten elokuva Kahdeksan surmanluotia esittää, vaan surmasi muun muassa kouluaikaisen hiihtokaverinsa. IS kävi läpi tapauksen tutkintapöytäkirjat.
Ennen maaliskuun huurteista perjantaita vuonna 1969 Pihtiputaan pieni kunta oli ollut uutisissa vain harvakseltaan. Se oli kenties ollut kivikautisen asutuksen keskus, mutta sittemmin se oli jäänyt kauas valtakunnan valokeilasta.

No, jotain sentään oli: Pihtiputaalta tulivat pesäpallon isä Lauri ”Tahko” Pihkala ja Suomen suurin muurahaispesä. Pesä oli halkaisijaltaan peräti viisitoista metriä ja siitä oli kerrottu radiouutisissakin.

Korppisten sivukylää ei noihin aikoihin tunnettu senkään vertaa. Se oli persläpi, jossa elanto oli tiukassa. Teollisuutta ei ollut, leivän sai joko metsistä tai maanviljelyksestä. Jos sai. Pimeä pontikka virtasi.

Perjantain 7. maaliskuuta jälkeen Korppisten kylän tiesivät kaikki.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Kello oli 14.30, kun keskusrikospoliisin tutkijaryhmä eli komisario Arto Hokkanen ja ylikonstaapelit Eero Myllymäki ja Seppo Pietikäinen saapuivat Pihtiputaalle.

Ensimmäiseksi he vierailivat poliisiaseman pidätyssellissä, jonka karulla lavitsalla pienviljelijä Tauno Pasanen makasi juovuksissa ja tokkuraisena.


Sinäkö olet tappanut ihmisiä, Hokkanen kysyi Pasaselta.

– Niin kait ne minua syyttää.

Sen enempää kuulusteluja ei sillä kertaa tarvittu eikä pidetty. Pasanen lähetettiin kunnanlääkärin tutkittavaksi ja tutkijaryhmä jatkoi matkaansa rikospaikalle Korppisten Kanalanmäelle.

Veriset kuopat hangessa

Oli kirkas pakkassää. Pasasten pienelle Tienhaaran talolle johti kapea polannepolku ympärillään metrinen hanki. Tuota polkua pitkin konstaapeli Pentti Turpeinen, vanhempi konstaapeli Veikko Riihimäki ja nuoremmat konstaapelit Onni Saastamoinen ja Mauno Poikkimäki olivat kävelleet perätysten muutamaa tuntia aiemmin, kun Pasanen oli alkanut ampua.

Tutkijaryhmän saapuessa paikalle poliisien ruumiit oli jo kuljetettu hevosella pois, mutta lumessa näkyi neljä ihmisen kokoista kuoppaa. Niiden pohjille oli valunut valtavat määrät verta.

Yhden kuopan vieressä oli pystyssä kuin hautaristinä murha-ase, Sakon avotähtäiminen metsästysluodikko. Pasanen oli iskenyt aseensa hankeen ennen kuin oli rientänyt naapuritalon ovelle kolkuttelemaan ja kertomaan synkät uutisensa:

– Soita nimismiehelle, että tulee hakemaan nuo raatonsa pois, siellä on neljä poliisia syrjällään.


Kaikki tämä oli alkanut siitä, kun Pasanen raivostui aamiaispöydässä vaimolleen ja pojalleen. Poika oli jättänyt aamiaiselle tullessaan hansikkaansa väärään paikkaan, minkä seurauksena Pasanen alkoi heilua ensin puukon, sitten aseen kanssa. Vaimo ja poika pakenivat Pasasta naapuriin, josta hälytettiin poliisit paikalle.

Kaikki Tienhaaran talossa todisti äkkilähdöstä. Tunnelma oli kuin tarinoiden aavelaivoissa, joissa miehistö on yhtäkkiä tempaistu Suureen Tuntemattomaan ja arkiset askareet ovat keskeytyneet veitsellä leikaten.

Tuvan pöydällä oli valmiiksi tehty voileipä, vieressä puhdas lautanen ja veitsi ja haarukka. Tuopissa maitoa. Paistinpannulla jäähtynyttä kastiketta. Naulakosta oli pudonnut vaatteita lattialle, radio soitti yhä sävelradion ohjelmaa.

Sängyn alla värjötteli koira.

Ampui hiihtokaverinsa

Kun poliisisurmista kertova elokuva, Mikko Niskasen ohjaama Kahdeksan surmanluotia ilmestyi 1972, se kuvasi keskisuomalaista köyhyyttä ja ahdinkoa, pienviljelijän taistelua kasvotonta virkavaltaa vastaan. Loppukohtauksen surmanluodit ammutaan pikaisesti ja kuin tyhjästä ilmestyneet poliisimiehet kaatuvat eleettömästi hankeen.

Kuolleet poliisit olivat kuitenkin kaikkea muuta kuin kasvottomia. Pasanen kertoi poliisitutkinnassa tunnistaneensa kaikki poliisimiehet, kun nämä kävelivät jonossa hänen taloaan kohti.


53-vuotiaaseen Riihimäkeen hän oli tutustunut jo lapsena, samoin 37-vuotiaaseen Onni Saastamoiseen. Saastamoinen oli vain kolme vuotta Pasasta vanhempi ja he olivat hiihtäneet yhdessä kilpaa koulujen välisissä kilpailuissa ja myöhemminkin.

Surmanluodit, jotka Pasanen ampui kotitalonsa ikkunoista, olivat tarkkaan tähdättyjä. Kahdella poliisilla oli luodinreiät otsassaan heti kulmakarvojen yläpuolella, kahta muuta Pasanen oli osunut keskivartaloon. Viimeisenä neljästä poliisista kuoli Nivalassa syntynyt 31-vuotias Poikkimäki, joka oli muuttanut Pihtiputaalle vain vuotta aiemmin.

Hän sai ensin osuman kylkeensä ja yritti haavoittuneena kontata suojaan, mutta Pasanen seurasi perästä ja ampui nuorempaa konstaapelia lähietäisyydeltä päälakeen.

Kokenut ampuja ja kokenut juoppo

Vaikka Suomen kuuluisimmalla poliisimurhalla ei ollut silminnäkijöitä, naapurit kuulivat laukaukset. Naapureiden todistuksen mukaan yksipuolinen tulitaistelu ei kestänyt kuin minuutin, ehkä kaksi.

Myöhemmin ihmeteltiinkin sitä, kuinka viikon verran pontikkaa kiskonut pienviljelijä pystyi liki puolentoista promillen humalassa teloittamaan aseistautuneet poliisit niin, etteivät poliisit ehtineet ampua laukaustakaan.

Sitä selittää muun muassa se, että Pasanen ampui poliisit 30–80 metrin päähän kotitalostaan. Siltä etäisyydeltä palveluspistooli on luodikkoa vastaan voimaton. Yhdellä poliiseista oli mukanaan Suomi-konepistooli, mutta hänet Pasanen ampui ensimmäisenä.

Tämän lisäksi Pasanen oli sekä kokenut ampuja että kokenut juoppo.

Alkoholinkäytöstään Pasanen kertoi poliisille, että oli juonut viinaa kymmenvuotiaasta. Aluksi salaa isältään, myöhemmin aina tilaisuuden tullen ”niin paljon kuin oli saanut tai kestänyt”.


Eräs naapureista kertoi Pasasen aseenkäsittelytaidoista, ettei olisi osannut ampua kiikarikiväärilläkään niin hyvin kuin Tauno avotähtäimin.

– Kerran Tauno ampui lentoon lähteneen sorsan sadan metrin päästä, kertoi naapuri poliisille.

”Joutui ehkä mielenhäiriön valtaan”

Pasanen tuomittiin yllätyksettömän oikeudenkäynnin päätteeksi eliniäksi kuritushuoneeseen.

Puolustusasianajaja Valto Riekkinen – joka tunnettiin niihin aikoihin myös nailonsukkamurhaaja Ilkka Kiviojan asianajajana – pyrki alentamaan tuomiota sillä, että poliisi oli vuosia aiemmin taltuttanut kotinsa saunassa riehuneen Pasasen väkivalloin.

– Syytetty oli aiemmin kokenut väkivaltaa poliisien taholta, olipa se ollut aiheellista tai aiheetonta, mutta siitä syytetylle on jäänyt mielikuva, että poliisi lyö, poliisi ampuu. Kun poliisimiehet sitten lähestyivät syytetyn asuntoa konepistoolit käsissään, menetti syytetty malttinsa, ehkä joutui mielenhäiriön valtaan ja ampui mistään piittaamatta.

Näillä sanoin Riekkinen pyysi Pasaselle mielentilatutkimusta, mutta oikeus ei pitänyt sitä tarpeellisena.

Jälkinäytös: Armahdus ja uusi henkirikos

Pihtiputaan poliisisurmien jälkinäytös kesti vuosia, vuosikymmeniä.

Kirkkoherra Leevi Merikallio uumoili jo poliisien hautajaisissa, että tapauksesta tulisi kuuluisa ”niin kuin uuden sisällön saaneesta pitkäperjantaista”, mutta tuskin hänkään arvasi, että elokuva tekisi poliisisurmista osan suomalaista kulttuurihistoriaa.


Vuosien aikana Pasanen ja hänen sukulaisensa kirjoittivat useita kirjeitä Urho Kekkoselle toivoen, että presidentti armahtaisi poliisimurhaajan. Armoanomuksen ympärille muodostui jopa pieni kansanliike keulakuvanaan Kahdeksan surmanluodin ohjaaja Mikko Niskanen.

Vuonna 1981 – 12 vuotta murhien jälkeen – elokuva pyöri jälleen televisiossa ja Niskanen puhui lehdistölle.

– Elokuvan alussa pappi sanoo, että pitäisi uskoa enemmän armahdukseen kuin kostoon, enemmän rakkauteen kuin vihaan. Se kuvastaa minun tunteitani. Olen allekirjoittanut armahdusanomuksen tekemällä elokuvan.

Urho Kekkonen oli liian sairas armahtamaan Pasasta, joten sen teki hänen seuraajansa Mauno Koivisto heti virkakautensa aluksi. Vapautuessaan helmikuussa 1982 Pasanen oli 48-vuotias. Hän kävi vielä Pihtiputaalla, muttei asettunut enää sinne – talo, josta poliisit ammuttiin, purettiin muistuttamasta mustasta perjantaista.

Pasanen muutti asumaan vaimonsa luo Riihimäelle, jossa he elivät hiljaiseloa vuoteen 1992 saakka. Silloin lähes 40 vuotta kestänyt avioliitto päättyi. Viisi vuotta myöhemmin, elokuussa 1997, Pasanen kuristi entisen puolisonsa hengiltä rajun ryyppäämisen päätteeksi.

Kun poliisit tulivat hakemaan häntä Lemmenmäentiellä sijanneesta asunnosta, Pasanen otti heidät vastaan pelkissä sortseissa, lähes kahden ja puolen promillen humalassa. Entinen vaimo makasi elottomana nahkasohvalla.


– Nostin hänen jalkansa suoraksi sohvan päädyn päälle. Sitten konttasin sohvan vieressä pääpuolelle ja silittelin poskesta, käänsin päätä ja jotain siinä puhuin hänelle, kunnes huomasin, että asiat eivät olekaan ihan oikein, Pasanen kertoi illan tapahtumista oikeudessa.

– Kyllä minulla alitajunnassa oli, että olin tönäissyt tai tehnyt jotain Liisalle.

Pasanen vapautui 2000-luvun alussa istuttuaan tuomion taposta.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt