Kotimaa

Kaatuiko 48 000 suomalaista turhaan? Näin asiantuntijat vastaavat venäläiskirjailijan hätkähdyttävään kysymykseen

Julkaistu:

Venäläisen historiantuntijan näkemykset Neuvostoliiton johdon aikomuksista jatkosodan ratkaisuhetkinä eivät saa tukea suomalaistutkijoilta.
Venäläinen Karjalan Kannaksen lähihistorian tuntija Bair Irincheev esittää tuoreessa kirjassaan Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin (Minerva), että Neuvostoliiton johtaja Josif Stalinin aikomuksena ei ollut kesällä 1944 Suomen valtaaminen.

Hyökkäyksen tavoitteet olivat Irincheevin seuraavat: 1. Kymijoen saavuttaminen, 2. Suomen armeijan lyöminen Kannaksella ja 3. Suomen pakottaminen neuvottelupöytään.

Filosofian tohtori ja sotahistorian tutkija Ohto Manninen arvioi, että Stalinin lopullisena pyrkimyksenä oli todellisuudessa Suomen valtaaminen, vaikka siihen ei välttämättä suoraan Kannaksen operaatiolla pyrittykään.


– Teheranin konferenssissa 1943 länsivaltojen johtajat vaativat, että Suomen on säilyttävä itsenäisenä. Stalin tähän suostui, mutta ei ilman ehtoja. Hän vaati, että Suomessa on vaihdettava hallitusta. Lisäksi keskeisiin paikkoihin olisi perustettava neuvostojoukkojen tukikohtia, Manninen sanoo.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy


NÄMÄ TOIMENPITEET olisivat Mannisen mukaan johtaneet siihen, että Suomesta olisi tullut neuvostotasavalta.

– Kun Suomesta olisi muodostettu neuvostotasavalta, maa olisi liitetty osaksi Neuvostoliittoa ilman aseellista konfliktia. Tähän pyrki talvisodan aikana myös Otto Wille Kuusisen johtama Terijoen hallitus.

Everstiluutnantti ja tietokirjailija Ari Raunio on julkaissut useita jatkosotaan liittyviä teoksia. Raunion mukaan on olemassa asiakirjoja, jotka osoittavat, että Neuvostoliitto oli varautunut Suomen luhistumiseen ja sen jälkeen suoritettaviin toimenpiteisiin.


– Minusta olisi hyvä näyttää kunnon todisteita, jos esittää, ettei Neuvostoliitto havitellut Suomen valtaamista. Kyllä minun näkemykseni on, että neuvostojoukot olisivat tulleet niin pitkälle kuin vain pöääsevät, Raunio arvioi.

Raunion mukaan jatkosodan ajalta on olemassa asiakirjoja, jotka vahvistavat Neuvostoliiton hyökkäyksen Kannaksella pysähtyneen raskaiden tappioiden vuoksi.

– Usein puhutaan kilpajuoksusta Berliiniin, mutta asiakirjoista käy selvästi ilmi, että Neuvostoliiton kärsimät raskaat tappiot johtivat siihen, ettei hyökkäyksen jatkaminen ollut käytännössä mahdollista. Kannakselle ei voitu antaa lisäjoukkoja, Raunio korostaa.


IRINCHEEV esittää teoksessaan ”hankalia” kysymyksiä suomalaisille mietittäviksi. Hän kysyy näin:

Oliko Suomen mielekästä liittyä Saksan rinnalla sotaan vuonna 1941 ja menettää 48 000 henkeä kaatuneina?

Ja jännittää vuosikausiksi maan kaikki voimat, jotta voitiin vuonna 1944 palata vuoden 1940 rauhansopimukseen, tosin entistä heikommin ehdoin?

Oliko välttämätöntä hylätä Neuvostoliiton vaatimukset maaliskuussa 1944 ja lopulta hyväksyä syyskuussa 1944 hyvin samanlaiset rauhanehdot, jotka olivat tosin maaliskuun ehtoja huonommat.

Oliko kasvojen ja kunnian säilyttäminen sen arvoista?



SEKÄ RAUNIO että Manninen ovat yhtä mieltä siitä, että taistelu Saksan rinnalla on ikuisuuskysymys, johon on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta.

– Tähän kysymykseen kukaan ei pysty vastaamaan järkevästi. On syytä muistaa, että talvisota määritti Suomen aseman toisessa maailmansodassa. Länsimaat käytännössä hylkäsivät Suomen Moskovan vuoden 1940 rauhansopimuksen jälkeen. Länsivallat halusivat Suomen jatkavan taistelua. Lisäksi Ruotsi oli ilmoittanut talvisodan jälkeen yhtä yksiselitteisesti kuin ennen talvisotaa, ettei se tarjoa Suomelle apuaan, mikäli uusi sota syttyy Suomen ja Neuvostoliiton välille, Raunio sanoo.

– Suomen oli etsittävä tukea Neuvostoliittoa vastaan ja tässä tilanteessa Saksa oli ainoa vaihtoehto.

Manninen arvioi, että Suomen kannalta vuoden 1944 rauhansopimus oli lähtökohdiltaan erilainen kuin vuonna 1940.

– Kesällä 1944 Neuvostoliitto oli vaatinut ensin ehdotonta antautumista Suomelta, mutta luopui sitten tästä vaatimuksesta. Koko toisen maailmansodan aika oli Suomen kohdalla sekä poliittisesti että sotilaallisesti selviytymistaistelua, Manninen huomauttaa.

Vaihtoehtoiset tapahtumakulut ja jossittelu ovat historiaan liittyvissä keskusteluissa yleisiä. Irincheevin heitto siitä, että 48 000 suomalaisen kaatuminen olisi voitu välttää toimimalla toisin, on Raunion mukaan nimenomaan vain heitto.

– Historiassa on syytä muistaa, että yhden palasen liikuttaminen vaikuttaa yleensä myös muihin palasiin. Asioita on mahdollista arvioida vain siinä valossa, mikä on niiden lopputulema.

Suomen valtionjohdon päätös jatkaa taistelua kesällä 1944 oli jälkikäteen katsottuna rohkea. Tuossa vaiheessa Saksan tappiota pidettiin jo varmana.

– Valtionjohto pelasi kovaa peliä. Mutta jos nyt mielipiteen tällaisessa asiassa voi esittää, niin lopputulos ei ollut huono, vaikka se kallis olikin, Raunio kiteyttää.