Kotimaa

Helsinkiläisten asunnottomien kasvoilta paistaa lohduttomuus – ”Tunnelin päässä ei ole enää valoa”

Helsinkiläisten asunnottomien kasvoilta paistaa lohduttomuus – ”Tunnelin päässä ei ole enää valoa”

Julkaistu:

KODITTOMAT
Harrastajavalokuvaaja Johanna Kare kulki kolmen päivän ajan kodittomien matkassa pitkin Helsingin katuja ja näki, miten muut heihin suhtautuvat.
Kun seuraavan kerran kohtaat kodittoman kulkijan, älä nyrpistä naamaasi tai käännä hänelle selkääsi. Näin toivoo harrastajavalokuvaaja Johanna Kare, joka kulki kolmen päivän ajan Helsingin kaduilla asunnottomien kanssa kameransa kanssa.

Tuomiokirkkoseurakunnassa vapaaehtoisena työskentelevä Kare näki läheltä, miten ”parempi luokka” kohtelee laitapuolen kulkijoita.

– Kun istuin ratikassa yhden kulkijan kanssa, muut matkustajat katsoivat ihmetellen, että mitä minä hänen kanssaan siinä istun. Tämä toinen ihminen heitti läppää ja oli iloinen ja ystävällinen. Ihmiset eivät ymmärrä, että tällaiseen ongelmaan voi joutua kuka tahansa. He ovat yhtä arvokkaita ihmisiä kuin me.

Asunnottomat ovat tottuneet muiden ihmisten halveksuntaan.

– Se on heille arkipäivää. He ovat menettäneet arvonsa. Kun vein heitä kahvilaan, sanoin heille, että ottaisivat sämpylöitä tai leivoksia. He halusivat vain kahvit, vaikka varmasti mieli teki muuta. Ihminen ei ole tavallaan enää ihminen, Kare selittää.

Kare löysi kuvattavansa Hietaniemenkadun palvelukeskuksesta. Monet käänsivät selkänsä, koska häpesivät. Mutta oli sellaisiakin, jotka tulivat mielellään juttelemaan ja kertomaan huolistaan ja ongelmistaan.

– Oli yksi nelikymppinen kaveri, jonka silmistä paistoi avuttomuus. Hänellä oli lapsenomainen apua pyytävä katse. Silmien takaa paistoi avunhuuto ja särkyminen. Hän oli ollut pienestä pitäen asunnottomana.

– Oli myös niitä, jotka olivat jääneet yksin avioeron jälkeen. Viina oli tullut mukaan elämään ja sen kautta muut ongelmat. He eivät enää kokeneet kuuluneensa mihinkään, vaan antaneet vain mennä.

Johanna Kare huomasi lohduttomuuden yhdistävän asunnottomia. Heillä ei ollut tunnelin päässä mitään valoa. Ei ollut uskoa parempaan tulevaisuuteen. Parempaa ei ole tulossa.


– Huomasin, että heillä on hirveän jano rakkauteen. He haluaisivat, että joku koskettaisi, ottaisi kädestä kiinni, paijaisi päätä. Ihan pieniä rakkaudenosoituksia, niin he olisivat kuin taivaassa. He ovat jääneet niin paljosta paitsi.

Kare toivoo, että hänen kuvansa puhuttelisivat ja saisivat pientä liikettä aikaiseksi. Pienestä voi aloittaa myös, kun kohtaa kadulla asunnottoman.

- Kunpa heitä kohtaan osoitettaisiin edes jotakin pientä kunnioitusta. Vaikka heille soisi vain hymyn – se ei maksa mitään. He ovat ihan samalla viivalla kuin me muut. Jokainen meistä on kuolevainen.


Asunnottomien kuvasarjasta ovat kirjoittaneet myös Valomerkki ja HS.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt