Sini Saarela ja yhteinen hyvä

Julkaistu:

Kuka saa määritellä, milloin lain rikkominen on sallittua, kysyy Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.
Viime kuukausien aikana jokainen lukeva suomalainen on oppinut tuntemaan Sini Saarelan nimen. Hän itse ei kuitenkaan – ymmärrettävästi – ole voinut kertoa tunnoistaan Venäjä-operaation jälkeen ennen kuin vasta nyt.

Siksi HS:n torstaina julkaisema haastattelu oli kiinnostava: se valotti ensi kertaa Greenpeace-aktivistin omia motiiveja ja iskun taustoja.

Ketään tuskin yllättää, ettei Saarela kadu tekoaan ja olisi valmis tekemään sen uudelleen. Mutta mielenkiintoista on se, kuinka suoraan Saarela tunnustaa, että operaatiolla on nimenomaan haettu suuren luokan julkisuutta. Sitä on kieltämättä tullut: tällaista mainoskampanjaa ei Greenpeace olisi saanut isollakaan rahalla (vaikka ei siitäkään ilmeisesti puutetta ole: iskujoukon varustaminen Venäjälle ei ole halpaa puuhaa).

Pysäyttävät valokuvat Sinistä venäläisten vankina ovat herättäneet monissa suomalaisissa syvää huolta ja myötätuntoa. Saarelan mukaan ne kuitenkin toimivat kampanjan hyväksi – ilman niitä ei tämänkaltaista julkisuutta olisi Suomessa välttämättä tullut: "Oli se (protesti) onnistunut. On vaikea arvioida, miten olisi käynyt ilman pidätyksiä."

Omaa julkisuusarvoaan Saarela ei haastattelussa käsittele, vaikka olisi ollut kiinnostavaa kuulla hänen näkemyksensä siitäkin. Sinin ulkonäkö, ikä ja sukupuoli eivät nimittäin ole Greenpeacen operaation onnistumisen kannalta täysin merkityksettömiä. Se miltä Saarela näyttää – lähes kalevalaiselta Ainolta – on osaltaan auttanut sankaritarinan rakentamisessa.

JSN:n puheenjohtaja Risto Uimonen kuvasi taannoin kohun alkuvaiheessa Saarelaa sinisilmäiseksi blondiksi. Saarelan tukijat loukkaantuivat – ja osin ihan aiheellisestikin – koska lausunnon saattoi tulkita siten, että Saarela olisi yksinkertainen ja harhaanjohdettu. Sitä hän tuskin on. Päinvastoin, Saarela on ammattiaktivisti, joka on saanut lukuisia tuomioita Suomessakin. Niistä voi lukea lisää tästä.

Mutta kirjaimellisesti Uimosen lausunto tietenkin pitää paikkansa: Saarela on sievä blondi ja hänen silmänsä ovat siniset. Nykyisenkaltaisessa, hyvin visuaalisessa maailmassa se on etu. Viehättävästä, hoikasta, kiharatukkaisesta Saarelasta on ollut Greenpeacelle selvää hyötyä – pidettiinpä tämän asian ääneen sanomisesta sitten tai ei.

Vai olisiko muka tapauksesta noussut näin jättimäinen kohu, jos venäläisvankilan kaltereiden takaa olisi valokuvissa kurkistellut parrakas, ruma ja lihavahko vanhempi mies, kutsutaan häntä nyt vaikka Peraksi? Olisimmeko nähneet voimakkaita vetoomuksia parrakkaan Peran pelastamiseksi? Peran hellyttävät lapsuudenkuvat? Peran äitiä tilittämässä sitä, miten Pera jo päiväkodeissa haaveili sähköautoista? Olisiko suomalainen konsuli kantanut suurta huolta Peran napakorusta kuten hän nyt on huolehtinut Sinin napakorusta?

Saarelan haastattelun kiintoisin osuus liittyy kuitenkin siihen, miten hän pohtii Venäjälle tehdyn iskun laillisuutta. Hän nimittäin varaa itselleen ja siten myös Greenpeacelle tarvittaessa oikeuden rikkoa lakia: "Mielestäni voi tehdä pieniä lakirikkeitä, jos tavoitellaan yhteistä hyvää."

Tämä herättää monia kiintoisia kysymyksiä.
 
Ensinnäkin: kuka saa määritellä, milloin lain rikkominen on sallittua? Entä missä lain rikkomisen raja menee? Kuka vastaa, jos Greenpeacen toiminnan seurauksena joku viranomainen tai öljynporauslautan työntekijä vahingossa vammautuu tai kuolee?

Ja mitä se yhteinen hyvä lopulta oikein tarkoittaa? Se ei nimittäin olekaan ihan helposti määriteltävä käsite.

Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa Fortum, jota vastaan Saarela on iskenyt Suomessa. Näin toimimalla Saarela on viestinyt, ettei Fortum siis edusta tuota niin sanottua yhteistä hyvää. Mutta on paljon suomalaisia, joiden mielestä ko. firma on siinä mielessä hyvä, että se tarjoaa lukuisille suomalaisäideille ja -isille töitä. Ilman töitä ei ole verotuloja ja ilman verotuloja ei taas ole koko hyvinvointivaltiota.

Oletettavasti myös Greenpeace arvostaa työpaikkoja ja niiden luomaa hyvinvointivaltiota. Greenpeacen toiminnan perusteella nämä asiat edustavat kuitenkin toissijaista yhteistä hyvää – ensisijaista on oman agendan ajaminen laittomin keinoin.

Sini Saarela on varmasti vilpittömästi luonnosta huolissaan. Ja hyvä sinänsä, että on: me tarvitsemme myös sellaisia ihmisiä, jotka miettivät ympäristöasioita.

Mutta laittomuuksien hyväksyminen on kovin kalteva tie – myös ihmiselle itselleen. Nimittäin jos rikkoo tarkoituksellisesti lakia, siinä helposti voi käydä niin, että käsitys oikeasta ja väärästä alkaa hämärtyä. Kun on tarpeeksi monta kertaa perustellut itselleen, miksi laeista ei tarvitse välittää, ei ehkä jossain vaiheessa enää edes ajattele rikkovansa lakia.

Jos Saarelan omia lausuntoja on uskominen, näin saattaa olla käymässä hänelle itselleenkin. HS:n haastattelussa hän ei enää katso olevansa syyllinen mihinkään, vaan lakeja rikkovat ihan muut: "En koe, että me olemme tässä tapauksessa rikkoneet Venäjän lakeja. Lakia rikkoi hallinto, joka on vanginnut meidät."

Valtio olen minä, on usein väitetty Aurinkokuningas ja itsevaltias Ludvig XIV:n sanoneen. Demokratiassa yhtä vähän kannatettava lienee ajatusmaailma, jossa ihmiset itse alkavat uskoa olevansa laki.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt