Kotimaa

Appelsinin kommentti: Jos häpeä häviää, jää vain laki

Julkaistu:

Opettajat törmäävät nykyisin siihen, että pahin ongelma ei olekaan lapsi, vaan tämän vanhempi, kirjoittaa Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.
Otetaan yksi ihan oikea esimerkkitapaus. Niitä on paljon, mutta tämä sattuu koskemaan riitaa lippalakista.

Koulussa X - ei Alppila - syntyi kiistatilanne, koska oppilas ei suostunut ottamaan sisällä lippalakkia päästään eikä poistumaan välitunnin ajaksi ulos. Tämän jälkeen opettaja talutti oppilaan käsivarresta rehtorin kansliaan. Lopputulos: oppilaan huoltaja syytti opettajaa pahoinpitelystä. Tapaus meni oikeuteen asti, mutta oikeudessa opettajan menettely todettiin lopulta lailliseksi.

Mihin tässä esimerkissä kannattaisi kiinnittää huomiota? Huonosti käyttäytyvistä koululaisista on keskusteltu kohta viikko, opettajien voimakeinoista nyt puhumattakaan. Mutta yhdestä tahosta on puhuttu toistaiseksi vielä aika vähän. Aivan. Vanhemmista.

Kun mummoni aikoinaan saattoi omia lapsiaan koulutaipaleelle, hän kertoi painottaneensa opettajalle, että "näitä lapsia saa sitten kasvattaa". Osa nykyvanhemmista näyttää toimivan täysin päinvastaisella logiikalla: opettajan kasvatusyritys johtaa pahimmillaan jopa poliisin puheille. Miksi? Siihen on varmasti monia syitä, mutta yksi on tämä: me olemme hukanneet häpeän.

Alppilan tapaus on poikinut tuhansittain kommentteja Ilta-Sanomienkin nettisivuille. Siellä pisti silmään tällainen lukijan viesti:

 

Muistan kuinka minuakin poistettiin luokasta "niskavilloista", kun olin villivekara. Enkä puhetta aina uskonut.

Eipä tullut mieleenikään mennä äidin helmoihin itkemään, että opettaja kiusaa.

Päinvastoin, kotona sai pelätä, ettei opettaja soita kotiin ja kerro, että käyttäydyin kuin idiootti koulussa."


Lukija ei kerro, mitkä olisivat olleet opettajan soiton seuraukset. Ehkä vihainen puhuttelu. Ehkä kotiarestia. Ehkä fyysistä kuritusta, jollaista nyky-yhteiskunta ei sinänsä aivan aiheellisesti enää salli. Mutta olennaista on tämä: lapsi ymmärsi aivan itse, että hän on koulussa toiminut tavalla, jota hänen vanhempansa eivät missään nimessä hyväksyisi.

Hän tiesi jo etukäteen, että vanhemmat asettuisivat asiassa väärään käytökseen puuttuneen opettajan - eivät lapsen puolelle. Lasta hävetti, ja hän tajusi tuottaneensa käytöksellään myös perheelleen häpeää.

Ja tässä on jostain syystä tapahtunut yhteiskunnassamme muutos. Me olemme onnistuneet ulkoistamaan häpeän.

Opettajat törmäävät tähän todellisuuteen jatkuvasti. Luokan häiriöiden pahin ongelma ei aina suinkaan ole oppilas, vaan oppilaan vanhempi. Moni vanhempi viestii, että lapsen huonolla käytöksellä ei ole mitään tekemistä kodin kanssa, vaan se on koulun / opettajan / yhteiskunnan / koulutoverin / minkä tahansa muun tahon syy. Se voi toki sitä joskus ollakin - mutta se ei poista vanhempien ja lapsen itsensä vastuuta. Lapsille on silti opetettava, että häiriköinti ei ole hyväksyttävää.

Häpeä lapsen käytöksestä on epämieluisa tunne. Siksi sen niin mielellään siirtäisi jollekin toiselle, mutta ikävä kyllä, samalla voidaan tehdä lapselle suuri karhunpalvelus.

Palataanpa siihen lippalakkiin. Sen sijaan, että kyseinen huoltaja olisi nolostunut lapsensa puolesta - ja välittänyt tämän asenteensa myös lapselle kotona - huoltaja yritti sysätä häpeän koulun syliin. Apuna tässä hän päätti käyttää myös oikeuslaitosta.

Nyt tärkeä kysymys: mitä nuori tästä tapauksesta oppii? Ensinnäkin: syy ei ollut hänen omassa toiminnassaan. Hänen ei tarvitse miettiä, toimiko hän väärin. Toiseksi: vaikeuksien tullessa oman vastuun voi sysätä huoltajan hoidettavaksi. Kolmanneksi: prosessin seurauksena nuoreen on todennäköisesti onnistuttu istuttamaan suuri epäluulo yhteiskuntaa ja oikeuslaitosta kohtaan: miksi se ei tuominnut opettajaa, vaikka omien vanhempien mielestä olisi pitänyt? Kova taakka lapselle kannettavaksi.

Hyvä häpeä voi olla oikeasti hyödyllistä. Se ennaltaehkäisee huonoa käytöstä ja ohjaa toimimaan oikein. Se voi opettaa meitä kuuntelemaan herkemmin muiden tarpeita ja saada meidät haluamaan parantaa ympäröivää kulttuuria - omasta toiminnastamme puhumattakaan. Jos käyttäytyy typerästi ja häpeää sitä, ehkä häpeän muisto saa ensi kerralla toimimaan oikein.

Ei tietenkään pidä kieltää sitä, että on olemassa myös huonoa häpeää. Moni on lapsena joutunut kantamaan häpeän taakkaa sellaisistakin asioista, joille ei ole mahtanut mitään: ulkonäöstä, koulumenestyksestä, perheen varallisuudesta...

Mutta olemmeko nyt luisumassa toiseen ääripäähän? Mitä seuraa, jos mikään ei enää hävetä?

Roomalainen filosofi Seneca kirjoitti kauan sitten, että häpeä voi rajoittaa sitä, mitä laki ei kiellä. Jos me nyt yliviivaamme häpeärangaistuksen kokonaan, jäljelle jää vain laki. Ja kuten olemme havainneet, se ei riitä. Ei koulussa - mutta ei yhteiskunnassakaan.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt