Kolumni: Claes Anderssonin jalkapalloura päättyi polvilumpion halkeamiseen – ”pelasin kärventyneitä palomiehiä vastaan”

Julkaistu:

kolumni
Keskiviikkona kuollut Claes Andersson oli monipuolinen kulttuurin taitaja, mutta nuoruudessaan myös mestariluokan urheilija.
”Alussa oli pallo. Se oli suuri ja ihmeellinen. Se oli tehty nahasta, kuten minä ja naapurin hevonen.”

Näin avaa runonsa Kaksi puoliaikaa, jatkoaika (kirjassa 11&Pallo vuodelta 1997) kulttuurin moniottelija Claes Andersson (1937–2019).

Edesmennyt Andersson tunnetaan kulttuurin ja psykiatrian saralta, mutta lisäksi hän oli merkittävä urheilufiguuri eri vuosikymmenillä. Lapsuuden jalkapalloinnostus johti HIFK:n riveihin ja Töölön Pallokentälle.

”Bollis oli kotini ja se koti oli maailman keskipiste ja vihreä paratiisi.”

Futaajana hän pääsi jo nuorukaisena vierailemaan rautaesiripun taakse. Kevään 1954 pelimatka Dresdeniin oli ikimuistoinen 16-vuotiaalle untuvikolle. Katsomossa 30 000 DDR:n kansalaista ihmetteli suomalaisvieraiden huonoutta paikallisen Dynamon kylvettäessä HIFK:ta lukemin 8–1.

”Vastassani oli yksikätinen laitapakki, mitä hän olisikaan tehnyt kaksikätisenä! Katsoin Stalinin pään yli tulostaululle. Åke Lindmankin oli aseeton.”

Neuvostoliiton diktaattori oli kuollut edellisenä vuonna, ja Lindmanista tuli Tuntemattoman sotilaan Lehto vuonna 1955. Andersson oli Dresdenin pelistä armoton itselleen vielä vuonna 1997 muistellessaan tapahtumaa.

”Olin kelvoton pelaaja, ja impi, kaiken kukkuraksi.”

***

Aivan toivoton hyökkääjä Andersson ei sentään ollut, sillä kaudella 1957 ”Cladan” teki kolme maalia ja auttoi HIFK:ta nousemaan Suomen sarjasta SM-sarjaan. Pääsarjassa hänelle ei enää kertynyt otteluita: kevään 1959 jälkeen futis jäi taka-alalle, kun lääkäriksi opiskeleva nuorukainen suuntasi Ruotsiin kesätöihin.

Jalkapallon ohella Andersson pelasi ahkerasti sulkapalloa, jossa kertyi meriittejä. Vuonna 1955 hän saavutti nelinpelissä SM-hopeaa yhdessä Stig Waseniuksen kanssa ja vuotta myöhemmin SM-hopeaa miesten kaksinpelissä.

Pyöreän pallon pariin psykiatriaan erikoistunut Andersson palasi kootessaan Tammisaaren mielisairaalan potilaista joukkueen vihreälle veralle vuonna 1964.

”Pelasin kärventyneitä palomiehiä vastaan, polvilumpio halkesi, hävisimme.”

Kipsijalkainen Andersson joutui poistamaan autostaan etupenkin ja ohjaamaan sitä takapenkiltä, jotta sai jalkansa pidettyä suorassa.

”Poliisi pysäytti ja sakotti autoa, jossa ei ollut lainkaan kuljettajaa.”

***

Myöhemmin Andersson nähtiin kentällä Mukkulan kirjailijakokouksen yöttömän yön nocturno-otteluissa, joissa leikkielementti oli suoritusta tärkeämpää. Toki kriitikot arvioivat tuloskeskeisesti. ”Pitkä maalipotku laitahyökkääjiksi valituille runoilijoille Claes Anderssonille tai Pentti Saaritsalle, ja tulosta syntyi”, kirjoitti maalivahtina Mukkulassa pelannut Pekka Tarkka omassa tekstissään 11&Pallo -antologiassa.

Omien lasten kasvaessa Andersson innostui uudestaan kuningaspelistä. Ville Anderssonin pääsystä maineikkaan pariisilaisen Red Starin riveihin kaudella 2001–02 isä oli kovin ylpeä. Myös tyttärenpojan Johannes Westön ennakkoluulottomat esitykset HJK:n europeleissä 2010 lämmittivät mofan mieltä.

Anderssonin rakkaus lajiin säilyi viimeiselle peliminuutille, ja katsomossa hän istui vielä viikko ennen kuolemaansa.

”Kun kerran on fudiksen kanssa kiikissä se on peruuttamatonta, se auttamattomuus. Vähän kuin politiikka, erotiikka, lyriikka, valta tai metafysiikka.”

Lue lisää Juha Kanervan kolumneja täältä.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt