Kolumni: Antaa pohjoissavolaisten hössöttää, ja eteläkarjalaisten itkeä ja nauraa – tämän takia viihdyn mikkeliläisen palloilun parissa

Julkaistu:

Kolumni
Tuomas Manninen kolumnoi tällä kertaa Kakkosen Mikkelin paikallisottelusta.
Maamme kirjassa (1875) Sakari Topelius luonnehti Suomen heimoja tavalla, joka nykyisin hipoo vihapuheen määritelmiä. Jo pelkkä ajatus eri heimoista on vaarallinen ja virheellinen. Topelius kartutti big dataa markkinoilla ja kestikievareissa. Urheilu ei vielä koonnut väkeä katsomoihin.

Tämä oli johdanto. Viikko sitten pelattiin kaksi isoa derbyä. Helsingissä kohtasivat sinivalkoiset ja punaiset, HJK ja HIFK, Mikkelissä siniset ja punaiset, MP ja MiPK, Empee (ÄmPee) ja Kissat.

Stadin Derby oli täynnä sitä itseään: arroganttia mahtipontisuutta, runsas yleisö, kilpaa laulavat päädyt, soihtuja ja savupommeja. Luultavasti oli ratsupoliisejakin, ja se kiintiö idioottifaneja.

Mikkelin Urheilupuistoon eli Urskiin tuli 2 726 katsojaa, joka on kova määrä Kakkosessa. Joukossa olikin monia vähemmän peleissä käyviä.

”Tällainen ulkopuolinen odotti vähän tulisempaa yleisöä. Istuivat hiljaa kuin kirkonpenkissä”, eräs kuvaili kokemusta Facessa. Vertaus oli oikeansuuntainen, mutta riittämätön: kirkossa lauletaan ja mutistaan, Urskissa suut pysyivät supussa. Kuten aina. Perinteisesti tunnelma on riehakkaimmillaan, kun pääkatsomon ultrat läpsyttävät kulmapotkuissa käsiä yhteen. Ja mitä tulee vertaukseen huopatossutehtaasta, niin alunperin se kuului ”hiljaista kuin huopatossutehtaassa kesälomien aikaan”.

Sitähän se oli. Hiljaista.

***

En yllättynyt, päinvastoin, nautin. Tämä eteläsavolainen geneettinen varautuneisuus ja äärimmäinen sosiaalinen varovaisuus on yksi syistä, miksi viihdyn mikkeliläisen palloilun parissa. Antaa pohjoissavolaisten hössöttää, ja eteläkarjalaisten itkeä ja nauraa.

Olo on kotoisa. Sellainen olen itsekin: varautunut ja sosiaalisesti ujo pienten elämysten suuri ystävä. Urskissa olen täydellisessä meditatiivisesti sovussa sieluni ja ympäristöni kanssa. Eräs kaltaiseni aficionado määritteli sen näin: ”Mikkeliläinen yleisö on varsin pohdiskelevaista. Huliganismin uhka on minimaalinen.” Derbyssä käsien taputtelu oli niin maltillista, ettei se häirinnyt aurinkokatsomon keskittymistä peliin. Ihan säikähdin, kun Lucas kieputti ja Denis puski voittomaalin MP:lle.

MP:n porvarillisuus ja MiPK:n työväenluokkaisuus elävät yhä ajatuksissa, etenkin, kun Urskin yleisön keski-ikä on korkea. Mutta vain ajatuksissa. Kuka sitä nyt huutelemaan. Joku voi kuulla.

***

Tilanne muuttuu, kun MP matkustaa pk-seudulle, jossa valtaosa A-lohkon joukkueista (tänä vuonna Viikingit, Klubi 04, Kiffen, VJS, NJS, JäPS) majailee. Katsomoon hakeutuu yhtä varmasti kuin vappua seuraa juhannus vähintään neljän aficionadon laahus, joista yksi (1) saattaa huudella räyhäkkäästi. Olen profiloinut hänet. Huuteluun on kaksi pääsyytä: pussikalja repussa ja eteläkarjalaiset geenit.

Opin äskettäin, että takavuosina MP-fanien ”vihatuin” vastustaja oli Lahden Reipas, ei Savon Derbyn vastapuoli KuPS. ”Oltiin voitettu Cupin finaalissa Stadikalla Reipas 4–1, kotimatkalla 14 Savonlinjan bussia ajoi hitaasti Lahden läpi ja huudeltiin hävyttömyyksiä”, lintuharrastustuttuni muisteli.

Oi niitä aikoja! Vuosi oli 1970.

Synnyin liian myöhään.

Ja vielä...

Andriamatsinoro syöttää Nomenjanaharylle, joka jatkaa Andrainantenainalle, löytää Razakanantenainan... Selostajat varmasti toivovat Madagaskarin putoavan tänään jatkosta Afrikan mestaruuskisoissa. Kuka muistaa vielä 100 metrin pikapinkojan J-L Ravelomanantsoan? Kokeile sanoa nimi 9,95 sekunnissa.

Lisää Tuomas Mannisen kolumneja voit lukea täältä.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt