Minne katosi libero? - Jalkapallo - Ilta-Sanomat

Italian Gaetano Scirea, yksi legendaarisimmista liberoista, loisti MM-finaalissa 11. heinäkuuta 1982.­

Minne katosi libero?

Mitri Pakkanen pohtii esseessään, mihin liberot katosivat jalkapallosta.


30.10.2016 12:00

Marco Tardellin maali Espanjan kisojen loppuottelussa vuonna 1982 on jalka­pallon MM-historian ikimuistoisinta klassikkoainesta. Keskikenttäpelaajan vastustamaton laukaus 17 metristä vei Italian 2–0-johtoon, josta Länsi-Saksa ei enää toipunut. Saapasmaa voitti finaalin 3–1 ja samalla historiansa kolmannen maailmanmestaruuden.

Katsojien syvään jalkapallomuistiin ovat jääneet etenkin maalin jälkeiset sekunnit. Pallon painuttua takanurkkaan Tardelli lähti eläimelliseen juoksuun, villiintyi alkukantaiseen juhlintaan, joka päättyi hetkeä myöhemmin pelaajan ristin­merkkiin.

Mutta kaikki eivät välttämättä muista, mitä tapahtui kuuluisaa osumaa edeltävinä sekunteina.

Finaalin toinen puoliaika oli edennyt puoliväliin, kun ottelun avausmaalin viimeistellyt hyökkääjä Paolo Rossi katkaisi Karl-Heinz Rummeniggen syötön noin 30 metrin päässä Italian maalista. Tilanteessa joukkueensa muiden puolustajien yläpuolelle sijoittunut libero Gaetano Scirea nappasi irtopallon ja käynnisti tempokuljettaen Italialle tyypillisen vastahyökkäyksen.

Tunteet purkautuvat: Gaetano Scirea ja Marco Tardelli ovat ratkaisseet MM-finaalin 1982 Italialle.­

Pallo kävi Bruno Contilla, Rossilla, uudestaan Scirealla, Giuseppe Bergomilla, jälleen Scirealla. Saksalaiset näyttivät Italian syöttömyllyn keskellä täysin aseettomilta. Lopulta vasta­hyökkäyksen käynnistänyt ja sitä ikään kuin johtanut libero antoi syötön Tardellin komeaan maaliin.

Italian ja Scirean koko parikymmen­sekunti­sessa toimintaketjussa oli aikakauden pelilliselle hengelle jotakin hyvin tyypillistä. Se on nyt omiaan herättämään yllättävän harvoin esitetyn kysymyksen: ovatko liberot jo kadonneet huippufutiksesta?

Jäljet johtavat Italiaan

Esimerkki vuoden 1982 MM-finaalista ei ole sattuman­varainen. Vaikka pelipaikan historiasta on muutamia toisistaan poikkeavia versioita, liberoa käytettiin ensimmäisen kerran todennäköisesti juuri Italiassa.

Varsin yleisesti tunnetun näkemyksen mukaan liberopelaamisen isä oli Salernitanaa kaudella 1947–48 valmentanut Giuseppe »Gipo» Viani. Koska seuran päätavoitteena oli säilyä Serie A:ssa, hän katsoi tärkeimmäksi tehtäväkseen vahvistaa joukkueen puolustuspeliä.

Viani siirsi keskushyökkääjän numero yhdeksän eräänlaiseksi varhaisten aikojen valeysiksi keskikentän ja puolustajien tueksi, mikä puolestaan vapautti alakertaan yhden ylimääräisen pelaajan. Tämä pelaaja oli Ivo Buzzegoli, jonka on myöhemmin katsottu olleen historian ensimmäinen libero – enimmäkseen muiden puolustajien alapuolella pelannut, miesvartioinnista vapautettu pelaaja.

Toisen tarinan mukaan alkuperäinen idea ei ollutkaan Vianin, vaan Salernitanan pelaajan Antonio Valesen. Taitavan laitahyökkääjän kerrotaan erään kesäturnauksen aikana määränneen sentteri Alberto Piccininin vartioimaan vastustajan keskushyökkääjää ja Buzzegolin pelaamaan vapaassa roolissa joukkueen alimpana miehenä.

Taktinen vallankumous ei riittänyt yhden pisteen viivan alapuolelle jääneen Salernitanan säilymiseen, mutta Vianin (tai Valesen) tarjoaman esimerkin jälkeen liberon käyttö yleistyi ensin Italiassa ja myöhemmin muualla maailmassa. Pelijärjestelmästä alettiin käyttää Vianin sukunimen mukaisesti termiä vianema, joka on sittemmin nähty eräänlaiseksi catenaccion esimuodoksi.

Kolmas versio kertoo, että itävaltalainen Karl Rappan peluutti liberoa jo vuonna 1937 valmentaessaan Sveitsin maajoukkuetta. Hänen ääririskittömästä puolustuspelitavastaan käytettiin ranskankielistä sanaa verrou, joka catenaccion tavoin merkitsee oven salpaa.

Neljännen näkemyksen mukaan ensimmäinen liberoa käyttänyt valmentaja oli 1930- ja 40-luvuilla useita ligurialaisseuroja luotsannut Ottavio Barbieri. Tätä näkemystä kannatti vahvasti muun muassa edesmennyt toimittajalegenda Gianni Brera.

Koska kyseessä on kaukainen aikakausi ja osin taktinen tulkintakysymys, asiasta päästään tuskin koskaan täyteen varmuuteen tai aukottomaan yksi­mielisyyteen.

Kuinka järjestää puolustus?

Useimpien joukkuepallopelien yksi ikuisuuskysymyksistä on puolustus­pelillinen: käytetäänkö aluepuolustusta, pelaajavartiointia vai näiden jonkinlaista välimuotoa?

Koska jalkapallokenttä on pinta-alaltaan 22 pelaajalle varsin suuri, sen kaikkia alueita on mahdotonta täyttää. Perus­lähtökohtana on, mihin puolustava joukkue päättää jättää tyhjät tilat. Miksi, miten ja milloin? Alimman linjansa eteen vai taakse? Laitakaistoille? Ainoastaan vastustajan kenttäpuoliskolle?

Tämä päätös määrittää hyvin pitkälti joukkueen tapaa puolustaa. Prässätäänkö ylhäältä? Vetäydytäänkö lähelle omaa maalia? Mihin pallollinen vastustaja­joukkue halutaan ohjata? Millä kentän alueilla ensi­sijaisesti pyritään pallon­riistoihin?

Nämä kysymykset ovat vahvasti pinnalla etenkin nykyisellä alue­puolustus­aika­kaudella, kun puolustava joukkue käytännössä itse priorisoi pää­asialliset prässi- ja pallon­riisto­alueensa. Tähän taktiseen lähtö­kohtaan liittyy kiinteästi ajatus siitä, että peliä voi hallita, vaikka pallon­hallinta olisi vastustajalla.

 Kun pelaajavartiointi oli käytetyin puolustusmuoto, pallollinen joukkue enemmän tai vähemmän määräsi puolustavan vastustajansa sijoittumisen.

Toisin oli ennen. Kun pelaajavartiointi oli käytetyin puolustusmuoto, pallollinen joukkue enemmän tai vähemmän määräsi puolustavan vastustajansa sijoittumisen. Valmentajat ja pelaajat eivät kuitenkaan olleet tyhmiä. Käytettiin vapaata ja varmistavaa pelaajaa eli liberoa, jonka tehtävänä oli liikkua pallolliselle alueelle muodostamaan paikallinen ylivoima­tilanne.

»Pelaaminen oli hyvin selkeää, kun taas nykyään hyökkääjät juoksevat vaarallisesti puolustuslinjan väleihin. Aiemmin vastuualueet olivat kaikille selvät ja pystysyötöt liberon heiniä. Linjapuolustus on paljon haavoittuvaisempi», HJK:n liberona 1980-luvulla älykkäästi operoinut Mika Ikävalko sanoo.

Raffaele Solimeno on italialainen jalkapallovalmentaja, joka pelasi 1980- ja 90-luvuilla kunnioitettavan ammattilais­uran Serie B:ssä ja C:ssä. Hän oli pelaajana tyypillinen aikansa eli libero­aika­kauden lapsi, joskin ihmetteli jo silloin joukkueiden tapaa puolustaa.

»Tuntui aivan pähkähullulta, että puolustajamme juoksivat vastustajien perässä ympäri kenttää. Ei siinä pahimmillaan ollut järjen hiventäkään», Solimeno kertoo.

Entinen hyökkääjä oli pelaajauransa jälkeen yksi varhaisimpia valmentajia, joka käytti naisten Serie A:ssa puhdasta aluepuolustusta. Kertoo paljon, että Solimeno näytti joukkueelleen video­klippejä Gérard Houllierin valmentaman Liverpoolin tavasta puolustaa aluetta ja piti Sami Hyypiää eräänlaisena peli­tapa­johtajana.

Jo perinteisellä libero­aika­kaudella noin neljännes­vuosi­sata sitten oli vaikea ymmärtää, miksi vastustajat eivät onnistuneet aiheuttamaan liberoille nähtyä enemmän pelillisiä ongelmia. Missä olivat ne hyökkääjät, jotka olisivat sekä puolustus- että hyökkäys­vaiheessa sijoittuneet aivan liberon viereen ja ottaneet tämän näin »pois pelistä»?

Koska libero oli usein taitava pelinavaaja, hän olisi takuuvarmasti hyökkääjän vartioinnissa joutunut ainakin hetkeksi ulos mukavuusalueeltaan. Ja toisaalta, jos hyökkääjä olisi liikkunut liberon lähelle joukkueensa pallollisessa vaiheessa, hän olisi tuonut vartijansa mukanaan, sitonut näin kaksi puolustajaa ja luonut tilaa kentän muille alueille.

Jos jokin nykyjoukkue käyttäisi liberoa, kuinka vastustaja suhtautuisi ja miten nopeasti reagoisi häneen? Olisiko Robert Lewandowskista, Pekka Sihvolasta tai Linda Sällströmistä saman tien oivaltamaan, millä tavoin linjan takana pelaavaa »ylimääräistä» puolustajaa vastaan kannattaisi toimia?

Vähintäänkin libero olisi yllätys, joka varmasti muuttaisi ja mahdollisesti sekoittaisi vastustajan pelisuunnitelmaa. Ainakin katsojan kannalta olisi piristävää, kun joukkue kohtaisi ja joutuisi ratkaisemaan odottamattoman pelillisen ongelman.

Kultakausi loppui 90-luvulla

Liberot elivät kultakauttaan kolmisen vuosikymmentä, jotakuinkin 1960-luvulta 90-luvulle. Pelipaikan tunnetuimpia edustajia olivat jo mainitun Gaetano Scirean lisäksi Franz Beckenbauer, Armando Picchi, Daniel Passarella, Klaus Augenthaler, Franco Baresi, Lothar Matthäus ja Matthias Sammer.

Kolme viimeksi mainittua ovat jo sinällään erikoistapauksia. Milanin legenda Baresi aloitti uransa liberona, mutta mukautui ja muokkautui fantastiseksi linjassa pelaavaksi keskuspuolustajaksi. Saksalaiset Matthäus ja Sammer puolestaan pelasivat alun perin keskikentällä, mutta loistivat myöhemmin urallaan liberoroolissa.

Nykyisin valmentajana vaikuttava Laurent Blanc oli viimeisiä huippuluokan liberoja.­

Huippufutiksen viimeisiä tunnettuja liberoja ovat olleet ranska­lainen Laurent Blanc ja kreikka­lainen Traianos Dellas, joka »vain» 12 vuotta sitten kuului Euroopan mestari­joukkueen avain­pelaajiin. Toisaalta esi­merkiksi Leonardo Bonuccin jalka­pallo Juventuksessa ja Italian A-maa­joukkueessa muistuttaa vielä tänäkin päivänä osin libero­pelaamista.

Matthäus, Sammer ja lukuisat muut pelipaikkansa uran aikana liberoksi vaihtaneet pelaajat, kuten Mika Ikävalko tai legendaarinen Arto Tolsa, kannustavat ajatusleikkiin. Ketkä uuden vuosituhannen edustajat voisivat ominaisuuksiltaan olla jälkimoderneja, pelaajavartioinnista vapaita, peliä monipuolisesti avaavia ja rakentavia pelaajatyyppejä?

Andrea Pirlo. Xabi Alonso. Duarte Tammilehto. Sergio Busquets. Ymer Xhaferi. Bastian Schweinsteiger. Mika Väyrynen. Vaihtoehtoja löytyy vaikka kuinka.

Näyttääkin siltä, että nykyajan »liberot» pelaavat keskikentällä tekemässä ja rytmittämässä hyökkäyspeliä, joskin jo klassiset liberot tapasivat toimia aivan samoin – vapaita pelaajia kun olivat. Samalla on syytä muistaa, että Manuel Neuerin kaltaisten maalivahtien toiminta on yhä enemmän alkanut muistuttaa perinteistä liberopelaamista.

Kuten todettua, Italiassa syntynyt ja kehittynyt puolustusmuoto catenaccio sai vahvoja vaikutteita varhaisimpien liberoa käyttäneiden valmentajien, kuten Vianin, Rappanin ja Barbierin riskittömyyteen perustuneesta pelifilosofiasta. Yleisen näkemyksen mukaan catenaccion loi alun perin argentiinalainen Helenio Herrera valmentaessaan 1960-luvulla menestyksekkäästi Interiä.

Strategian kulmakiviä olivat vastustajan hyökkääjien ja muiden ylimpien pelaajien absoluuttinen miesvartiointi sekä alimpana ja vapaana miehenä pelannut libero. Pallonriistojen jälkeen catenaccio tuotti pelin virtauksen mukaisesti lähinnä nopeita vastahyökkäyksiä. Pelitavan välittömät ja välilliset vaikutukset näkyivät kansainvälisessä huippufutiksessa hyvin vahvoina vielä 1990-luvulla.

Catenacciosta huolimatta, osin sen takia ja osin sen rinnalla alkoi 1970-luvulla Hollannissa kehittyä jokseenkin päinvastainen tapa pelata futista eli total voetbal (totaalinen jalkapallo), jonka juuret tosin ulottuvat jo 1950-luvun Real Madridiin sekä Unkarin ja Brasilian maajoukkueisiin. Rinus Michelsin jalostaman pelitavan avainsanoja eivät olleet vastustaja ja vartiointi, vaan pallo ja alue.

On mielenkiintoista, että iso osa Michelsin ajatuksista kummunneen modernin aluepuolustamisen merkittävimmistä valmentajista toimi uransa tärkeimmät vuodet juuri Italiassa, catenaccion kotimaassa. Ilman Nils Liedholmin, Arrigo Sacchin, Sven-Göran Erikssonin tai Zdenek Zemanin 80-luvun oivalluksia ei pelattaisi sitä jalkapalloa, jota nykyään pelataan – ilman liberoa.

Edellisten nimien listaan voi perustellusti lisätä muun muassa Bob Houghtonin, Roy Hodgsonin ja Johan Cruyffin kaltaisia pioneereja, joita heidän keskinäisestä erilaisuudestaan huolimatta yhdistivät puhtaan aluepelin periaatteet. Kun koko ajan laajennut »toisinajattelijoiden» joukko kasvoi, liberopelaamisen kannattajat alkoivat pikkuhiljaa jäädä vähemmistöön.

»4–3–3 on ylivoimaisesti paras ryhmitys kentän täyttämiseen», Italiassa vuosikaudet taktisia ja muitakin tuulimyllyjä vastaan taistellut Zeman on kirjaimellisesti linjannut useaan kertaan.

Eri aika, eri vaatimukset

Suomen A-maajoukkuetta 1980-luvulla valmentanut, sittemmin muun muassa Tanskassa, Belgiassa, Unkarissa ja Kreikassa seura­joukkueita luotsannut Martti Kuusela käytti pitkän uransa aikana sekä liberoa ja mies­vartiointia että alue­puolustusta. Hän lähestyy isoa aihetta aluksi terminogiselta kannalta, sanan libero merkityksen kautta.

»Ei vapaa pelaaja ole kadonnut jalkapallosta mihinkään, mutta roolitus on muuttunut. Vastaava pelaajatyyppi voi löytyä nykyään keskikentältä tai jopa maalivahdin tontilta. Jo Beckenbauer oli pelaaja, joka toimi kuin nykyajan keskikenttämies. Hänen ominaisuutensa riittäisivät tämänkin päivän futikseen», Kuusela näkee.

Valmentajaveteraani Martti Kuusela näkee, että nykyaikana liberon tyyppiseltä pelaajalta vaaditaan enemmän kuin ennen.­

»Klassisella liberolla tulisi nykyajan prässissä kova kiire. Olenkin aina kaivannut pelaajilta kykyä pelata eri tilanteiden vaatimin tavoin. Jos joukkue ei menesty, vika ei juuri koskaan ole taktiikassa vaan siinä, ettei sitä osata toteuttaa. Vaikka eri tyylisuunnat kulkevat sykleittäin, en usko vanhan ajan liberon enää palaavan huippufutikseen.»

Kuusela muistuttaa, että klassisetkin liberot poikkesivat pelillisesti toisistaan. Oli Beckenbauerin kaltaisia pelintekijöitä sekä toisaalta Armando Picchin tapaisia selustan turvaajia ja siivoojia tyyliin sweeper tai ausputzer.

»Nykyisen liberon tai vapaan pelaajan olisi ja on oltava aiempaa huomattavasti monipuolisempi nopeine jalkoineen ja nopeine ajatuksineen», Kuusela jatkaa.

»Aluepuolustuksen etuna on, että se vaikuttaa positiivisesti koko joukkueen puolustamiseen. Esimerkiksi Svennis Eriksson osasi opettaa jokaisen paikan pelaajan liikkumaan osana kokonaisuutta. Pidänkin perinteistä 4–4–2:ta eräänlaisena lähtökohtana kaikille muille systeemeille.»

Ydinosaamisessa puutteita

Vahvan liberokulttuurin ja catenaccion kodissa Italiassa on jo vuosikausia oltu huolestuneita nuorten pelaajien puutteellisista peruspuolustustaidoista. Lukuisat asiantuntijat väittävät, että aluepelin periaatteet ovat peittäneet alleen paljon muuta tärkeää ydinosaamista, kuten kyvyn vartioida, sijoittua vastustajan ja oman maalin väliin, puolustaa sekä staattisissa että dynaamisissa 1 vastaan 1 -tilanteissa.

Lecce on yksi laadukkaista juniori­organisaatioista, joka on tilannetta parantaakseen ryhtynyt käytännön toimiin. Seura laati jo vuosia sitten mallin, jonka mukaan puna­keltaisten jokaisen alle 15-vuotiaiden joukkueen oli alettava käyttää liberoa ja pelaaja­vartiointia.

Katsottiin, että nuorten pelaajien on tärkeämpää oppia mahdollisimman varhain perus­puolustamisen aakkoset kuin aluepelin diagonaali­liikkeet tai prässitasot, ja että alue­puolustamisen periaatteet ehtii oppia myöhemminkin. Leccen esimerkki saattaa vaikuttaa vanhan­aikaiselta, mutta onko lopun perin kyse sittenkin edistyksellisyydestä?

Luodakseen ja kehittääkseen jotakin uutta on joskus syytä palata vanhaan.

»Käytimme HJK:ssa melkein yhden kokonaisen kauden jopa kahta liberoa, mikä oli (Jyrki) Heliskosken ihan oma systeemi. Homma toimi erinomaisesti puolustussuuntaan, onnistuimme hyvin maalinteossa ja voitimme kauden päätteeksi mestaruuden», Ikävalko sanoo.

»On vaikea sanoa, miksei liberoa enää käytetä. Ymmärrettäisiin mihin sijoittua ja täytettäisiin tyhjät tilat. En näistä eduista huolimatta näe perinteisen liberon enää palaavan kentille.»

On aika esittää lisäkysymyksiä, osin kärjistäviäkin.

Toteutuuko klassinen näkemys pelaaja- ja aluevartioinnin välisistä eroista sekä niiden mahdollisesta yhdistämisestä nykyään ainoastaan puolustuspään erikoistilanteissa?

Onko tosiaan niin, että aluepuolustaminen on tehnyt perinteisen liberon kokonaan tarpeettomaksi? Onko jalkapallon paljon puhuttu evoluutio todellakin tappanut liberot jo lopulliseen sukupuuttoon? Olemmeko tilanteessa, jossa heidän luonnollinen poistumansa on vain johdonmukaista seurausta pelin kehityksestä?

 Onko tosiaan niin, että aluepuolustaminen on tehnyt perinteisen liberon kokonaan tarpeettomaksi? Onko jalkapallon paljon puhuttu evoluutio todellakin tappanut liberot jo lopulliseen sukupuuttoon?

Vastauksia voi etsiä hyvin yksinkertaisesta, keskustelun kaiken kliseisyyden ja mustavalkoisuuden kyseenalaistavasta tosi­asiasta.

Juuri liberohan – vapaa pelaaja – jos kuka, on kentällä ollut se, joka on puolustanut aluetta. Juuri hänhän on toteuttanut »aluepeliä» mitä puhtaimmillaan. Varmistanut, peittänyt, ohjannut, hidastanut, tarvittaessa miksei myös vartioinut ja prässännyt.

Jalkapallokielen kliseeviidakko on joskus liian helppo- ja toisinaan kiusallisen vaikeakulkuinen. Pahimmillaan se saattaa hämärryttää itse asiasisällön, johtaa täysin harhaan.

Niin kauan kuin puhumme mahdollisuudesta käyttää liberoa, pelipaikka ja rooli ovat ainakin teoreettisesti elossa. Kuka uskaltaa yllättää meidät, peluuttaa liberoa? Valmentajathan kisailevat jo muutenkin edistyksellisyydestään.

Urheilusanomat 43/2016

Artikkeliin liittyviä aiheita

Oberstdorfin MM

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?