Jalkapallo

HJK:n urotyö - On vihdoin uusien tarinoiden aika

Julkaistu:

Euroopan liiga
HJK:n selviytyminen Euroopan liigan lohkovaiheeseen kirjoittaa vihdoin uuden, erilaisen kappaleen suomalaisen jalkapallon taruun. Näin ennen kaikkea siksi, että se on pitkän työn tulos, kirjoittaa Urheilusanomien Janne Oivio.
Oletko koskaan esimerkiksi bussissa tai junassa istuessasi kiinnittänyt huomiota ikkunoiden vieressä olevaan pieneen lasikaappiin? Sen sisällä on vielä pienempi vasara, jossa lukee ”Hätätilanteessa riko lasi”.

Suomalaisessa jalkapallossa puhutaan turhankin usein kriiseistä – hätätilanteista, siis. Suomalaisessa jalkapallossa sen lasiruudun takana on nostalgia. Nostalgia ja muistot ovat suomalaisen jalkapallon turvatyyny ja hätäuloskäynti. Niihin turvaudutaan, kun hätä on suurin, tai kun tarvitaan jotain mihin nojata. On HJK:n Mestarien liigan paikka, Kuusysin euroseikkailu, Martti Kuusela ja 1986 MM-karsintojen ”läheltä piti”, tai sen lasin lopullisesti särkevänä hätäuloskäyntinä vuoden 1997 kamala Suomi-Unkari-ottelu. Hyvää ja huonoa, nostalgista ja painajaismaista.

Ennen kaikkea kyse on tarinoista. Tarinat ruokkivat urheilufanien nälkää, koska mitä urheilu olisi ilman suuria hetkiä ja kamalia aallonpohjia? Suomalaisessa jalkapallossa ne tarinat alkavat käydä ikävän vanhoiksi. Viimeisen vuosikymmenen aikana on tapahtunut liian vähän sellaista, mikä olisi aidosti muistelemisen arvoista – hyvässä tai pahassa.

Muistan varmasti lopun murheellisesta elämästäni ne monet kerrat, kun teini-ikäisenä ja parikymppisenä kävelin Olympiastadionille toivoa täynnä, vain poistuakseni sieltä murheen murtamana. Unkaristrofin ja HJK:n Mestarien liigan keikan jälkeen olin täysin vakuuttunut, että Suomen arvokisapaikka on vain ajan kysymys. Samaten minulle oli itsestään selvää, että HJK tai joku muu suomalaisseura pelaa jatkossakin usein euroturnausten lohkovaiheissa.

Kun pettymykset valuivat hukattujen tilaisuuksien virtaan, juuri nostalgia ja toivo paremmasta huomisesta oli se turvatyyny, jolla jaksoi aina uudestaan stadionille. Kävin noina aikoina peleissä uskonnollisesti hyvän kaverini kanssa. Jos manchesteriläisille Old Trafford oli Unelmien Teatteri, meille Olympiastadion oli Murskattujen Unelmien Teatteri. Ja kerta toisensa jälkeen palasimme rikospaikalle, menneistä tarinoista uutta toivoa täynnä.

Mika Lehkosuo ja muut HJK:n 1998 sankarit ovat saaneet kuunnella muisteloita aivan liian kauan. Mika Kottilan syöksypusku on tatuoitu minun ja monen muun takaraivoon, samoin Lehkosuon rankkarimaali tai Erkka V. Lehtolan kamala tärväys, joka maksoi HJK:lle ison tukun rahaa ja mahdollisesti sauman jatkopaikkaan. Niistä hetkistä on kulunut jo puolitoista vuosikymmentä ja vähän päälle. Ne vanhat tarinat eivät tarjoa enää sitä hätäuloskäyntiä mitä niistä sai vielä joitain vuosia sitten. Unkari-katastrofin jättämä avohaava alkaa unohtua, samoin HJK:n Mestarien liigan seikkailun tai Kuusysin eurounelman.

Tähän kaikkeen Lehkosuo hyvin osuvasti viittasi puhuessaan HJK:n Euroopan liigan lohkopaikasta sekä ennen että jälkeen toisen Rapid Wien-ottelun. Ukot ansaitsevat paikkansa historian kirjoissa, mutta nyt on aika kääntää uusi lehti.

Tästä päästään torstaihin, ja HJK:n selviämiseen Euroopan liigan lohkovaiheeseen. Rapid Wienin kaataminen on jo itsessään huima suoritus. Kun siihen päälle ynnätään nousu molemmissa peleistä tappioasemassa ohi – liki koko stadionin huokaillessa hyvin perisuomalaisesti ”miksi meille aina käy näin?” - kirjoitetaan jo todella mieleenpainuvaa stooria. Ja kolme maalia missä tahansa vierasottelussa mille tahansa suomalaisseuralle missä tahansa europelissä on aivan pöyristyttävän kova suoritus.

Ilahduttavinta HJK:n lohkopaikassa on, ettei se ole sattumien summa, vaan monen vuoden kärsivällisen työn tulos. HJK on Antti Muurisen ajoista asti rakentanut uutta nousua maltillisesti. Pelaajabudjettia on kasvatettu askel kerrallaan, ei koskaan räjähdysmäisesti. Klubi ei ole kohdannut ”Nyt tai ei koskaan”-hetkeä, ja se on ainoastaan positiivinen asia. 

Ennen kaikkea suuret kehitykset ovat tapahtuneet kulisseissa. HJK toimii ja elää kuten oikeasti merkittävä urheiluseura monella muullakin tavoin kuin jalkapallonurmella. Lipunmyynti, markkinointi, juniorityö ja olosuhteiden kehittäminen kulkevat käsi kädessä seuran nurmella näyttämän suunnan kanssa.

Kontrasti muihin suomalaisiin jalkapalloseuroihin on merkittävä. On selvää, että Klubin toimintaedellytykset ovat joka tapauksessa edellä kilpailijoita, mutta HJK:n nykyiseen olotilaan avainasemassa on ollut panostus muuhunkin kuin edustusjoukkueen pelaajamateriaaliin. Ei siitäkään niin kauaa ole, kun HJK löi kaikki paukkunsa kovaan joukkueeseen – eikä onnistunut voittamaan mestaruutta tai menestymään Euroopassa. Videopeleistä tuttua reset-nappulaa painettiin herkästi pohjaan. Muutamaa vuotta myöhemmin kaikki on toisin.

Hattua on nostettava HJK:n päätirehtööri Olli-Pekka Lyytikäiselle siitä, että kehittämiseen on riittänyt kärsivällisyyttä, kun HJK on pääosin pystynyt aiempina vuosina suoriutumaan minimitavoitteessa eli pääsemään ensimmäiseltä europelikierrokselta jatkoon, mikä on pelaajamyyntien ohella taannut taloudellisesti kelpo tulokset.

Siitä päästään viimeiseen, tämän tarinan huipentavaan hetkeen. Keväällä Lyytikäinen otti suuren riskin potkiessaan vain reilua vuotta aiemmin palkkaamansa Sixten Boströmin pellolle. Boström ei onnistunut siinä minimitavoitteessa, missä esimerkiksi Muurinen toi aina tuloksen kotiin. Lyytikäinen joutui reagoimaan, kun KuPS havitteli Hongasta kenkää saanutta Lehkosuota penkin päähän.

Lyytikäinen flirttaili Lehkosuon kanssa jo 2007, kun Honka-luotsin tähti oli vasta alkanut nousta. Silloin ei tärpännyt. On silti ollut vuosikausia selvää, että jonain päivänä pelaajana Klubi-ikoniksi noussut Lehkosuo päätyisi HJK:n valmentajaksi. Lyytikäinen tiesi, että jos nyt ei reagoida, niin se tilaisuus menisi ohi jälleen moneksi vuodeksi, eikä siihen ohivetoon Klubilla olisi varaa. Ja Lehkosuo on toden totta tuonut HJK:n rakenteeseen sen kriittisen palan järjestelmällisyyttä, mitä se on kaivannut lyödäkseen sinivalkoisen nyrkkinsä pitkään murtamattomalta tuntuneen euroseinän läpi.

Voisi siis melkein sanoa, että Esa Pekosen potkut KuPSista olivat viimeinen sysäys HJK:n paluulle eurooppalaisen huippujalkapallon pariin.

Melkoinen tarina, siis. Se on uutta bensaa liekkeihin, ei vain HJK:lle, vaan tilaisuuden oivaltaessaan myös monelle muulle. Ja oli se sattumaa tai ei, niin se osuu jälleen samaan ajankohtaan kuin uusi, aito usko maajoukkueen paremmasta huomisesta.

Vihdoin, vuosien ja taas vuosien odottamisen jälkeen, suomalaiseen jalkapalloon kirjoitetaan uusi, ikimuistoinen kappale. Tänä syksynä ei tarvita lasikaapissa odottavaa pelastusvasaraa.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt
    Tuoreimmat