Miksi kapinaliput liehuvat saksalaisen St. Paulin kotipeleissä? - Jalkapallo - Ilta-Sanomat

St. Pauli, vaihtoehtoväen ikioma jalkapallosuosikki

Julkaistu: 25.4.2014 10:00

Kannattajat päättivät, ettei St. Paulin stadionin nimeä saa myydä sponsoreille. Moni muukin asia on hampurilaisseurassa eri tavalla kuin kilpailijoissa.

Roteva mies kulahtanut kapteeninlakki päässään tähyilee tivolialueen yli. Ruskeavalkoraitainen kaulaliina lepää hänen harteillaan, silmät kurtistuvat vastavalossa. Kuin kapteeni, joka tarkistaa horisontin.

Myyntikojujen ja kummitusjunan takana, maailmanpyörän vieressä kohoavat valonheittimet: Millerntor-stadion. Se on FC Sankt Paulin, hampurilaisen perinneseuran, maailman kenties kuuluisimman »vaihtoehtoseuran» koti.

Kävelen läpi tivolin hattarantuoksun ja välkkyvien valojen, pujottelen perjantaita juhlivien teiniryhmien välistä. Ottelu on alkamassa reilun tunnin kuluttua ja sen huomaa: monella on päällään St. Paulin ruskeavalkoinen kaulaliina tai pelipaita, kojujen yllä liehuvat mustat pääkalloliput.

Stadionin ahtaalla edustalla joku lippukauppias heiluttaa epätoivoisesti pahvikylttiään: »Suche Karte!» On jonoja, tuuppimista, kannatuslaulun pätkiä. Tavallista menoa, aivan samanlaista kuin Schalkessa, Hoffenheimissa tai muutaman kilometrin päässä HSV:n Imtech-Arenan edessä.

Onko St. Pauli muka oikeasti erilainen? Radikaali, kapinallinen?

Merkkejä siitäkin on. Yksi niistä on tarra, joka on liimattu lipunmyynnin ikkunaan: »Oletko tänään jo parantanut maailmaa?» Toiseksi merkiksi lasken stadionrakennelman päätyihin maalatut suuret graffititaidehahmot. Kolmas merkki on keski-ikäinen VIP-katsomoon kiiruhtava ylimeikattu nainen, jolla on niittejä farkkulippiksessään ja sateenkaarenväriset korkokengät.

St. Paulin kotistadion on faniensa näköinen paikka.

Poliittisuus, idealismi, luovuus, avoimuus, vaihtoehtokulttuurit. Tämä kaikki tuntuu olevan tärkeää Millerntorilla.

Miten seura voisikaan olla jotain muuta? St. Pauli on ympäristönsä tuote. Seuran sisältö kumpuaa hyvin paljon kaupunginosasta: Etelässä jokisatama, punkkarien valtaamat talot, Reeperbahnin yökerhomaili ja punaisten lyhtyjen alue. Pohjoisessa Karolinviertelin taiteilijayhteisöt, vaihtoehtokuppilat, kirpparit. Vieressä hektinen, sykkivä tivolialue.

»FC St. Pauli voi toimia vain täällä, seuraa ei voisi istuttaa mihinkään laitakaupungille. St. Pauli tarvitsee juuri tämän kaupunginosan ja kaupunginosa tarvitsee juuri tämän seuran», seuran järjestys- ja turvallisuusjohtaja Sven Brux selittää lehdistöhuoneessa.

Jopa pääkallolippu, seuran maailmanmaineeseen auttanut vahva logo, kumpuaa kaupunginosasta. Joskus 1980-luvulla punkkari nimeltään Doc Mabuse näpisti tivolista pääkallolipun ja otti sen mukaansa Millerntorille. Pian merirosvolippuja alkoi ilmaantua katsomoon lisää, sillä vähävarainen, vasemmistolaisesti suuntautunut fanikanta koki pääkallon oivaksi kapinallisen altavastaajan symboliksi.

Pian fanituotekioski alkoi painaa pääkallopaitoja ja vuosia myöhemmin seura rekisteröi pääkallon viralliseksi tuotemerkikseen. Ilman Mabusen vikkeliä sormia ja spontaania ideaa FC St. Pauli tuskin olisi koskaan kohonnut niin tunnetuksi kuin se nyt on.

Seura, joka ei ole koskaan voittanut mitään

Kakkosbundesliigan ottelu alkaa, pääkalloliput liehuvat. Paikallisen punkbändin laulama stadionhymni johdattaa joukkueet kentälle.

Eteläkatsomon takana pyörii maailmanpyörä, mutta muuten stadion ei vaikuta kovin erikoiselta. Seisomakatsomoita on kentän kolmella sivustalla. Fanit halusivat paljon seisomapaikkoja ja saivat päänsä läpi – kuten niin usein St. Paulissa – mutta siitä lisää myöhemmin.

  St. Pauli tarvitsee juuri tämän kaupunginosan ja kaupunginosa tarvitsee juuri tämän seuran.

Joukkueet ryhmittäytyvät kentälle, Huuhkajien Tim Sparv istahtaa Fürthin vaihtopenkille. Silloin eteläpäädyn ultrat aloittavat rituaalinsa:

»Aux Armes!» he karjuvat ja muu stadion vastaa: »Aux Armes!»

Huuto on lainattu Marseillesta ja viittaa Ranskan suureen vallankumoukseen – kapinahenkeä totta kai.

»Aux Armes! Aseisiin! Me olemme St. Pauli! Ja me voitamme!»

Pallo ei ole vielä edes pyörähtänyt keskipisteestä, kun hasiksen tuoksu tulvahtaa nenään. Se ei ole tavatonta saksalaisstadioneilla, mutta kovin tyypillistä täällä. Vanhan uskomuksen mukaan paulilaiset pössyttelevät enemmän kuin ryyppäävät.

Ensimmäinen tilanne aukeaa ruskeapaitaiselle kotijoukkueelle, mutta pusku suuntautuu ohi. Stadion kohahtaa, ultrat jatkavat kannatuslauluaan. Sitten Fürth-hyökkääjä kolauttaa pallon ylärimaan: taas kohahdus. Ultrat jatkavat sinnikkäästi kestolauluaan, mutta muu stadion kannustaa vain silloin tällöin. Sekin samanlaista kuin muualla.

Vaikka fanien laulukäytös ei juuri eroa muiden stadioneiden laulurutiineista, myös eroja on huomattavissa. Silmään pistää eteläkatsomon nurkassa roikkuva lakana, jossa lukee »Vihelletään vain viheltämiselle!»

St. Paulin fanit ovat suvaitsevaisuuden puolella.

»Viime matseissa jotkut vihelsivät omalle joukkueelle. Monet fanit suuttuivat siitä ja asiasta käytiin viime viikolla kiivasta keskustelua. Missä muualla tällaisesta keskustellaan? Esimerkiksi naapuriseurassamme HSV:ssa ihmiset lähtevät kotiin jo 60 minuutin kohdalla, jos peli ei kulje. Siellä karjutaan ja vihelletään ja barrikoidaan joukkueen bussi. Meillä tällaista ei tapahdu», Brux kertoo.

Huvittavaa kyllä, St. Pauli -fanit ovat ylpeitä siitä, että heille menestys ei ole tärkeintä. Ja miten voisikaan olla, sillä seura ei ole vielä koskaan voittanut mitään! Se on kokenut konkursseja, pakkopudotuksia, hävinnyt ennätyksellisen monta nousukarsintapeliä, rampannut sarjojen välillä edestakaisin.

Fanien identifikaatio on vahvaa juuri siksi, että St. Pauli ei tähtää titteleihin vaan seura edustaa muita arvoja: yhteisöllisyyttä, suvaitsevaisuutta, poliittista tiedostavuutta. Paitsi fanipiireissä, myös seuran sisällä: seuran ex-puheenjohtaja Corny Littmann on avoimesti homoseksuaali, 1980-lukulainen maalivahti Völker Ippig keskeytti uransa lähteäkseen kehitysyhteistyöhön Nicaraguaan ja keskikenttäpelaaja Benny Adrion perusti maailmanlaajuisen juomavesiprojektin.

Joka kesä Brux vie joukkueen uudet pelaajat tuntien mittaiselle kävelylle kaupunginosaan ja kertoo sen historiasta: punkkareista, satamatyöläisistä, prostituutiosta, taiteilijoista. Myös pelaajien on ymmärrettävä, että kyseessä on »vähän erilainen seura».

St. Pauli on nykyään lähes yhtä paljon sosiaalisia ja poliittisia projekteja järjestävä seura kuin futisklubi. Ainakin imagollisesti. Seura palkkasi kolme työntekijää vetämään sosiaalisia projekteja, joihin kuuluvat tällä hetkellä esimerkiksi natsismin vastaiset koulutyöpajat, jalkapallotreenit vähävaraisille lapsille ja taidemyyntinäyttely, jonka tulot menevät taiteilijoille sekä vesiprojektiin.

Viime toukokuussa St. Paulin fanit heittivät kentälle satamäärin pehmoleluja, jotka lahjoitettiin hyväntekeväisyyteen.

Myös fanit järjestävät kaikenlaista itsenäisesti. He pitävät mielenosoituksia – kuten lokakuussa Lampedusa-pakolaisten puolesta – ja järjestävät antirasistisen jalkapalloturnauksen. Ultrat ottavat jokaiseen kotipeliin mukaan muutaman Hampuriin sijoitetun pakolaisen, joille seura hoitaa ilmaisliput.

Fanit ovat vallankahvassa kiinni

Tauolla tilanne on maaliton, mutta viihdettä pelistä ei puutu. Ylärimaosuman lisäksi on nähty linjalta pelastus, keltaisen kortin arvoinen sukellus ja käsirysy, joka päättyi St. Paulin kakkoskoutsin katsomokomennukseen.

Lehdistöhuoneessa taukopalaksi tarjoillaan Reilun kaupan kahvia, hyväntekeväisyysprojektia tukevaa vettä ja perinteisiä hampurilaisia silakkasämpylöitä. Sekä Coca-Cola-tuotteita!

»Limonadien kohdalla vaihtoehtomarkkinat ovat niin pienet, että on vaikea toimittaa juomia koko stadionille hinnalla, joka toimii», Brux selittää.

Hän kertoo fanien taistelleen kauan limonadivalintaa vastaan, mutta nielleen lopulta kiukkunsa. Sen sijaan seuran suunnittelema stadionin oma valuutta kaatui massiiviseen fanivastarintaan.

»Seura ei voi päättää mitään fanien ohi, ei yhtään mitään», Brux myöntää aavistuksen turhautuneena.

»Kun uusi sponsori tulee kuvioihin, seuraa aina iso kriittinen keskustelu. Fanit googlettavat, löytyykö taustalta jokin monikansallinen yhtiö, joka myy aseita jossain päin maailmaa.»

Tivolin läpi Millerntorille. Tie St. Paulin stadionille on aika värikäs.

  Fanit ovat vahvasti mukana myös työryhmässä, joka suunnittelee ja koordinoi stadionremonttia, joka onkin edistynyt jo varsin hyvin. Modernisoitu Millerntor on katutaiteensa, museonsa ja useiden fanitilojensa ansiosta hyvin faniensa näköinen stadion.

Samalla kun aktiiviset fanit ovat seuralle elinehto ja tärkeä osa sen menestystarinaa, he ovat myös eräänlainen jarru – taloudellisesta näkökulmasta. Muutama vuosi sitten fanit onnistuivat lyömään läpi päätöksen, että stadionnimeä ei saa ikinä myydä. Myös yhteistyökumppaneiden tarjoamat kulmapotkut, yleisömäärät ja taukonumerot ovat tabu.   Tällä kaikella seura voisi ansaita huomattavia varoja, mutta toisaalta kaupallisuudelle periksi antaminen tuhoaisi vaihtoehtoseuran imagoa. Fanit eivät ehkä tulisi enää, pääkallopaita ei ehkä olisi enää yhtä cool. Harvalle seuralle imagosta huolehtiminen on yhtä tärkeää kuin St. Paulille.

Muusikoiden suosikkiseura

Ilta pimenee, tivolin värivalot tuikkivat katsomoiden välistä. Millerntorin makeimmat istumapaikat ovat heillä, jotka ovat uskaltautuneet tivolin Flasher-nimiseen laitteeseen: se linkoaa pitkän käsivartensa varassa ihmiset ylös katsomon yläpuolelle, jossa he roikkuvat pää alaspäin, kunnes heidät keikautetaan taas takaisin alaspäin.   Pää- ja vastakatsomo järjestävät äkkiä kannustusta vuorohuutotyyliin. Vieressäni VIP-paikkojen istujat nousevat ylös, heidän kasvoillaan helkkyy lapsenmielinen innostus siitä, kuinka hulvatonta on leikkiä aitoa fania, huutaa kurkun täydeltä »Saankt Paauli!»

Muotifaneja. Heitä seura vetää maineellaan, tietenkin.

Bruxin mukaan seurassa pelättiin näiden uteliaiden muka-fanien vievän liikaa tilaa ja huonontavan tunnelmaa, kun vastakatsomoa laajennettiin ja luotiin näin tuhansia uusia seisomapaikkoja. Näin ei kuitenkaan käynyt. Uusille paikoille tuli uusia, aktiivisia faniryhmiä.

Nykyään katsojat eivät tule enää vain St. Paulin kaupunginosasta, eivät vain Hampurista tai lähiseudulta. Kausikorttilaisia on jopa Englannissa ja Sveitsissä.

St. Pauli on hyvin lähellä karsintapaikkaa Bundesliigaan.

Erityisen suosittu St. Pauli on musiikkipiireissä. Punk-bändit Meksikosta Englantiin ja Ranskasta Suomeen ovat ottaneet vaihtoehtoseuran omakseen, joten St. Paulin pääkallopaitoja näkyy usein punk-keikoilla. Ultrat ja muut faniryhmät järjestävät säännöllisesti hyväntekeväisyyskonsertteja.

»Bändiyhteys kehittyi vuosikymmenten saatossa ja lähti kaupunginosasta itsestään. Ei sitä kukaan ole suunnitellut. St. Pauli on varmaan seura, jolla on maailmassa eniten muusikkofaneja!», Brux kommentoi.

Silloin kentällä tapahtuu: Sebastian Schachten tuikkaa St. Paulille johtomaalin. Stadion räjähtää. Hurmioitunut kannustus nousee valtavaksi korviahuumaavaksi pauhuksi, joka tuntuu pullistuvan ja pullistuvan kuin valtava, koko stadionin sisäänsä sulkeva äänikupla.

Nyt pelissä on tunnelmaa – ja taistoa. Kentälle vaihdettu Sparv tienaa keltaisen kortin jalkapohjataklauksestaan.

Kymmenisen minuuttia ruskeiden johtomaalin jälkeen Benedikt Röcker puskee kulmasta Fürthin tasoituksen. Saman tien paulilaisverkko soi uudestaan, kun Ilir Azemi päättää nätin hyökkäyksen puskumaaliin.

St. Pauli -fanin on osattava kärsiä, sanoo vanha viisaus. Pettymykset kuuluvat niin vahvasti kaupunginosaseuran historiaan. Ei kuitenkaan tänään: pelikello näyttää 85. minuuttia, kun Markus Thorandt rynnii rinnallaan maalinedustalta pallon verkkoon. Jälleen korvia huumaava pauhu, jota taustoittaa Blurin hittibiisin kitarariffi ja huuto: »Juuhuu!»

Viime minuutit ovat yhtä kiehuvaa tunnelmaa. Katsojat reagoivat tuomarin joka vihellykseen, piiskaavat omiaan ja kentällä peli aaltoilee päästä toiseen. Sitten loppuvihellys, koko stadion taputtaa seisaaltaan. Pelaajat huohottavat kentän pinnassa, ultrat hyppivät kädet toistensa olalla. Jännittävän ottelun kruunaa klassikko "You’ll never walk alone" koko stadionin yhteislauluna.

»Tämä oli futista tänään. Jokainen tappeli joka sentistä nurmea, tuollainen tunnelma. Sen takia ihmiset tulevat tänne!», Schachten sanoo mixed zonella.

St. Paulin kotiyleisössä on niin nuoria kuin vanhojakin. Kausikorttilaisia on jopa Englannista ja Sveitsistä asti.

2–2-tasapeli piti yllä molempien joukkueiden nousutoiveita. Vaikka tarkasti ottaen paulilaiset eivät niinkään unelmoi noususta kuin HSV:n nöyryyttämisestä. Mahdollista on, että hampurilaisjoukkueet kohtaisivat toukokuussa liigakarsinnassa.

»Tällä kaudella monet sanovat, että se olisi hienointa: ampua HSV kakkoseen. Jos vaihtaisimme vallan kaupungissa, sen jälkeen voisi lopettaa stadionilla käymisen, koska se olisi jo suurin mahdollinen saavutus», Brux nauraa.

St. Pauli ei ole pelillisesti vielä Bundesliiga-tasoa. Vuodesta yläkerrassa tulisi yhtä turpaanottoa ja tappelua, mutta siihenhän seurassa on totuttu.

Tulevaisuus ei Millerntorilla kuitenkaan huoleta liikaa, sillä St. Paulille matka on määränpäätä tärkeämpi. Seura on omanlaisensa futisbisneksen kapinallinen, vaikkakin kuvaan kuuluvat myös turistit, jotka ostavat pääkallopaidan tuntematta yhtäkään St. Pauli -pelaajaa.

Reeperbahnilla autot suhahtelevat ohi ja musiikkibiitit sekoittuvat toisiinsa. Millerntor kätkeytyy kadun kulman taakse, mutta joka lampunpylvääseen on liimattu pääkallotarra.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?