Kommentti: 45-vuotiaana kuolleen NHL:n pelätyimmän tappelijan raaka tarina pysäyttää – nyt on aika tappaa jääkiekon virus - Jääkiekko - Ilta-Sanomat

Kommentti: 45-vuotiaana kuolleen NHL:n pelätyimmän tappelijan raaka tarina pysäyttää – nyt on aika tappaa jääkiekon virus

Dokumentti NHL:n historian pelätyimmästä tappelijasta on pysäyttävä kokemus, kirjoittaa urheilutoimituksen esimies Vesa Rantanen.

Bob Probert (vas.) kovimmista kovin NHL:ssä aikana, jolloin väkivalta oli olennainen osa jääkiekkoa.­

27.3. 14:26

Robert ”Bob” Probert on iso, paha ja pelottava.

Hän lyö, juo, vetää kokaiinia, tekee maaleja ja kaataa naisia.

Hän auttaa joukkuetta voittamaan ja myy lippuja.

Hän on arvaamaton, vaaniva uhka. Iskee salakavalasti ja vaarallisesti kuin korona.

Kun hän ryhtyy silmät kiiluen jälleen kerran yhteen lukuisista tappeluistaan, 20 000 ihmistä pomppaa kiihkossa seisomaan ”eikä kukaan hae kahvia”, hehkuttaa tv-ikoni Don Cherry.

– He is a beauty, hän on upea! Cherry ihastelee ja rakentaa kulttuuria, jonka raakuus ja takapajuisuus iskevät palleaan, kun katsoo 2020-luvun silmin Probertista kertovan dokumentin Tappelijan tragedia.

Probertin elämä päättyi traagisesti heinäkuussa 2010 sydänkohtaukseen kesken perheen veneretken.­

(YLE TV2 näyttää dokumentin su 29.3 kello 18.30. Dokumentti löytyy myös Yle Areenasta.)

Probert oli lännensankari NHL:ssä aikana, jolloin lännensankaruudella oli suuri tilaus.

Heinäkuussa 2010 sydänkohtaukseen 45-vuotiaana kuollut Probert oli yksi NHL:n tunnetuimmista ja ihaillummista kovanyrkeistä. Hän oli kassamagneetti, joka osasi myös tehdä maaleja.

Hän oli myyttinen hahmo, helposti dokumentin veroinen, mutta dokumentin arvo on kuitenkin ihan muualla.

Se saa meidät ehkä ymmärtämään, mistä jääkiekon alakulttuuri on sen kotimaassa Pohjois-Amerikassa ammentanut voimansa. Kun Probertin aikalaiset, häntä kovaa lyöneet ja häneltä vielä kovempaa turpiinsa saaneet nyrkkisankarit muistelevat Probertia, heidän silmissään ei enää hohda pelko – vaan vilpitön ihailu ja kunnioitus.

Bob Probert (vas.) ja Joey Kocur tunnettiin Detroitissa nimellä Bruise Brothers, turpaanvetoveljet.­

Se on ehkä dokumentin hätkähdyttävin osuus.

Probert kärsi päihderiippuvuuksien lisäksi aivovammoista. Tie DomiTeemu Selänteen pitkäaikainen suojelija – on purskahtaa itkuun, kun hän pohtii itse mahdollisesti saamiaan päävammoja.

Hän ei kuitenkaan niistä puhu eikä halua sen enempää ajatella, koska se olisi, kuten Probert sanoisi, ”nynnyä”.

Probert murtautui NHL:ään 1985 ja pelasi linnatuomiosta, lukuisista pelikielloista ja päihderiippuvuuksista huolimatta 935 ottelua ja lopetti vasta 2002.

Hän oli ylivertainen raskaansarjan tappelija NHL:ssä aikana, jolloin he nousivat suurimpaan kukoistukseensa ja ennen aikaa, jolloin heitä ryhdyttiin savustamaan pois.

Moni saman alan erikoisosaaja on sittemmin kuollut ennenaikaisesti, kuten Derek Boogaard, Wade Belak tai Rick Rypien.

Monella entisellä pelaajalla on todettu krooninen aivosairaus CTE.

Mutta dokumentti ei kerro NHL-tappelijoiden ammatin vaaroista. Se melkeinpä mässäilee tappeluilla, vaikka pyrkii objektiiviseen otteeseen.

Nimenomaan se kertoo, mikä jääkiekossa on vialla.

Tai on ainakin ollut.

Probert oli myös innokas moottoripyöräilijä. Hänen arkkunsa kuljetettiinkin sivuvaunussa.­

Koronapandemia lopetti jääkiekon pelaamisen sivistyneessä maailmassa kertaheitolla maaliskuussa. Kukaan ei tiedä, missä ja milloin sarjat taas jatkuvat.

Tämä on jääkiekolle upea mahdollisuus resetoida asemansa, arvonsa ja identiteettinsä. Se kannattaa aloittaa katsomalla dokumentti ja perehtymällä huolella lajin jo häipyvään, mutta edelleen vahvaan alakulttuuriin, jota hallitsee väkevä maskuliinisuus.

Pitää tuntea vihollinen ennen kuin sen voi lyödä.

Kulttuuri on jopa NHL:ssä pikkuhiljaa muuttumassa, mutta ei riittävän nopeasti pelaajien terveyden kannalta. Probertin vanhat pelikaverit ja vastustajat, ne jotka sydämestään arvostivat ja ihailivat sitä, mitä hän pelaajana edusti, ovat nyt siirtyneet kaukalosta päättäviin elimiin.

He linjaavat, millaista peliä halutaan pelata.

Probert kävi vieroitushoidossa välillä myös uransa jälkeen. Kuva vuodelta 2005.­

NHL:n toimistossa on edelleen vahva probertilainen eetos.

Ei pidä käsittää väärin. Probert oli minunkin mielestäni ”upea tyyppi”, vaikka hän joskus oli jopa liian arvaamaton. Hän oli arvokas suojelija ja pelote aikana, jolloin voittoja ratkottiin sellaisin keinoin.

Hänen roolinsa oli raskas ja vastuullinen.

Hän oli todella kovan lajin kovista kovin pelaaja kaikista kovimpana aikana, ja ansaitsee kaiken arvostuksen. Hän oli sen kulttuurin kirkkain helmi.

Mutta toisaalta, vaikka Ridley Scottin Gladiaattori on upea elokuva, ei kukaan enää kaipaa Colosseumille verilöylyjä.

Probert edusti 1980- ja vielä 1990-luvuilla arvokasta ja jylhää, ja olisi vähä-älyistä pelkästään tuomita se nykymaailman vinkkelistä. Jälkijättöinen paheksunta ja kauhistelu ei CTE-potilaita auta eikä muuta tehtyä.

Se oli aikaa, jolloin ei vielä ymmärretty äärimmilleen viedyn maskuliinisuuden, fyysisyyden ja kunniakoodin loppulaskun hintaa: aivovammoja ja traagisia elämänkohtaloita.

Nyt se ymmärretään, ja siksi koronatauko voi olla pelille siunaus. Jääkiekosta ei koskaan katoa vaativa fyysinen elementti, ja pää on pidettävä tiukasti ylhäällä edelleen, mutta äärimmäinen maskuliinisuus, koston kierre ja turhat päähänhakkaamiset voivat kadota.

Pakollinen tauko voi pakottaa kivikautisimmatkin laji-ihmiset tarkastelemaan kriittisesti kulttuurissa roikkuvaa väkivaltaista laahusta, josta eroon pääsemiseksi ei usein aukea yhtä luontevaa ikkunaa.

Vielä kerran hattu päästä kivikauden sotureille, mutta tulevaisuudessa entistä terveemmässä pelissä hallitsevat toisenlaiset gladiaattorit.

Lue lisää: NHL-historian pelätyimpiin kuuluva kovanaama kuoli traagisesti vain 45-vuotiaana – ”Luulen, että ne tuhosivat Bobin elämän”

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?