Kommentti: Erkka Westerlund sivaltaa viisaasti – juniorikiekkoilijoita ympäröivä ahne ”Muppet Show” on valtava riesa

Julkaistu:

Kommentti
Nuorten pelaajien lähipiirien ahneus synnyttää kiirettä, joka on vaaraksi kehittymiselle, kirjoittaa Marko Lempinen.
Tennislegenda Billie Jean King on linjannut: kun urheilijaa ahdistaa, tuskastuttaa tai pelottaa voittoja tavoitellessaan, eikä hänen jänteensä ja intohimonsa tästä jatkuvasta raastavasta paineesta huolimatta katkea, silloin hän on oikeassa paikassa.

Urallaan peräti 39 Grand Slam -titteliä saavuttanut yhdysvaltalaistähti tietää, mistä puhuu. Ei ole vaikeaa uskoa, että alitajuisesti ammattiurheilijat nauttivat myös pelonsekaisesta jännityksestä.

Kokonaan toinen juttu on, miten kehittyä henkisesti niin vahvaksi urheilijaksi, että kestää jatkuvaa painetta arjessa.

Jääkiekon valmentajavelholta Erkka Westerlundilta ilmestyi torstaina kirja (Erkka – Elämän peliä, Fitra), jossa hän pohtii erityisesti sitä, miten suomalaisurheilijoiden henkiset voimavarat saataisiin nykyistä tehokkaammin hyödynnettyä.

Westerlundin mielestä esimerkiksi Suomen kiekkovalmennuksessa on radikaali osaamisvaje, ja jo pelkästään mentaalisten voimavarojen tunnistamisessa.


Niin ikään torstaina ilmestyi Urheilulehden klassinen SM-liigan erikoislehti, jossa Westerlund ottaa samaan asiaan napakasti kantaa uuden sukupolven individualistisia asenteita käsittelevässä teemajutussa.

Meritoituneen valmentajan mielestä nuorten pelaajien huipulle kehittymisen uhkana ovat paitsi epäpätevät valmentajat myös usein näiden vanhemmat, pelaaja-agentit, sukulaiset ja kaverit – koko se lähipiiri, joka uskoo taloudellisesti hyötyvänsä yksilön menestyksestä tulevaisuudessa.

Westerlund kutsuu tätä individualistisesta menestyksestä elävää, ahneesti ajattelevaa urheilijan lähipiiriä ”Muppet show’ksi”. Hän puhuu asiaa.

Tässä show’ssa piilee Suomen kiekkoilun ylivoimaisesti suurin mörkö tällä hetkellä.

Todellisuus vääristyy, kiire iskee

Suomen kiekkoilulla pyyhkii isossa kuvassa loistavasti. Maajoukkueet voittavat maailmanmestaruuksia ja seurat kehittävät kasvavassa määrin NHL-pelaajia. Tyytyväisyyteen maan kiekkopiireissä ei ole kuitenkaan varaa tuudittautua.

Sebastian Ahon, Aleksander Barkovin, Patrik Laineen, Mikko Rantasen ja kumppanien esimerkit palvelevat mainiosti Suomen kiekkoilun kokonaisetua. He ovat todiste siitä, että suomalaiset voivat kivuta maailman kirkkaimmalle huipulle myös yksilöinä.

Ikävä kyllä, heidän tähtikulttinsa synnyttää myös vääränlaisia mielikuvia – yleensä juuri lahjakkaiden kiekkoilijoiden lähipiirissä.


Innokkaat kiekkonuoret unelmoivat pihapeleissä ja harjoituksissa entisaikojen tapaan NHL-urasta. Ongelma on siinä, että pelaajien lähipiireissä ei enää useinkaan unelmoida vain NHL-urasta, vaan sadan miljoonan euron uratienesteistä, joista olisi siis mahdollista hyötyä myös itse.

Hyvin monessa perheessä jo 10–15-vuotiaat pelaajat nähdään tulevaisuuden NHL-tähtinä, ja sen seurauksena nuoret joutuvat herkästi kovan prässin keskelle.

Juuri näissä tapauksissa tähtikultin palvonta on vääristänyt todellisuutta. Nuoret eivät ole tyhmiä, vaan he kyllä aistivat lähipiirin itsekkäät pyrkimykset. Nuoret ovat kuitenkin tavattoman herkkiä, ja heistä monissa painostus aiheuttaa ahdistusta ja jopa masennusta.

Kun todellisuus vääristyy, nuoren pelaajan tekemistä alkaa ohjata kiire. Yhtäkkiä ei enää malteta palvella joukkuetta ja joukkuepeliä, vaan toimitaan joukkueen sisällä yksilöurheilijamaisesti, korostetun itsekkäästi. Lähipiirin painostuksesta kuvitellaan, että joukkue olisi olemassa yksinomaan pelaajan individualistisia pyrkimyksiä varten, eikä lainkaan päinvastoin. Syntyneet harhakuvitelmat kääntyvät ennen pitkää yksilön omaksi vahingokseen.

Joukkuepelissä itse peliä ei koskaan pääse pakoon. Nykypäivän jääkiekossa huipulle on miltei mahdotonta nousta, jos ei opi pelaamaan joukkueelle ja sen etu edellä. Kiire ei ole oikotie mihinkään, koska kehittymisessä ei oikoteitä tunneta.

Vastenmielistä ja ahdistavaa

Kiekkonuorten lähipiirien ahneudesta ei puhuta ääneen – kuten ei mistään muustakaan kasvatuksellisesta epäkohdasta nyky-Suomessa. Siellä se arjessa kuitenkin nostaa koko ajan päätään.

Olen henkilökohtaisesti nähnyt lukemattomat kerrat läheltä, kuinka isät ja äidit pakottavat esimerkiksi reilu kymmenenvuotiaita lapsiaan treenaamaan. Vaikka nuorta ei huvittaisi koko laji lainkaan, osa vanhemmista saattaa kiristyksen hengessä vaatia treeneihin lähtemistä sen sijaan, että he etsisivät lapselleen uuden harrastuksen.

Kun dollarinkuvat vilkkuvat vanhempien silmissä, joillekin nuorille pelaajille hankitaan jo varhain kaikenmaailman psykologeja ja ravintoterapeutteja. Ja annas olla, jos yksikin peli menee tehopisteittä. Vanhemmat tuskastuvat ja lisäävät painostustaan. Tämä kaikki on vastenmielistä ja ahdistavaa.

Myös lukuisat valmentajat ajattelevat liiaksi tulosta. Ihan siitä samasta ja yksinkertaisesta syystä kuin pelaajien vanhemmatkin: Suomen urheilussa voittamista yliarvostetaan. Lahjakkuutta mitataan yleensä hetkessä, hetken tuloksilla, eikä yksilölliselle kehittymiselle uskalleta antaa tarpeeksi aikaa.

Valmennustoiminnassa ihmisten kasvuprosessien tukemisen tulisi aina olla keskiössä, koska vain sen avulla yksilöt voivat oppia henkisesti vahvoiksi urheilijoiksi ja ihmisiksi.


Jos tulos hallitsee liiaksi, nuorten oma-aloitteiselle henkiselle kypsymiselle ei jää usein riittävästi tilaa. Ja kaiken palon olisi kuitenkin lähdettävä nuorista itsestään.

Voittamisen sijaan tulisi arvostaa oppimista, kuten Westerlund alleviivaa. Ruotsin takavuosien kiekkotähti Peter Forsberg valitsi jääkiekon ykköslajikseen vasta 16-vuotiaana. Forsbergin uralla keskiössä oli oppiminen, ei kiire.

Urheilussa pitää luonnollisesti tähdätä voittoihin, mutta olisi ymmärrettävä, ettei oppimisen arvostaminen ole mitään voittamisen tavoittelulta pois. Se päinvastoin kasvattaa voittamisen todennäköisyyksiä – ja voittajia.

Se kasvattaa juuri niitä Billie Jean Kingin kuvaamia urheilijoita, joille henkinen tuskakin on nautinto.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt