Artikkeli on julkaistu alun perin Urheilulehdessä 5. joulukuuta 2018. Tilaa Urheilulehti täältä.
Vantaan Tikkurilassa odotetaan malttamattomana, että posti toisi päivän lehden.
Eletään 1980-luvun alkua, ja toimittaja on aiemmin käynyt haastattelemassa Vantaan Sanomiin Aaltosen perheen Petri-poikaa.
Lopulta lehti kopsahtaa postiluukusta sisälle.
Noin kymmenvuotiaasta Petristä ja hänen jääkiekkoharrastuksestaan on urheiluosiossa kirjoitettu kokonaisen aukeaman verran. Tekstissä kerrotaan, että vain taivas on rajana sille, mihin pieni Petri-poika voi harrastuksessaan yltää.
Häntä tituleerataan huippulahjakkaaksi jääkiekkoilijoiksi.
»Se lehtijuttu oli ensimmäinen hetki, kun ymmärsin sen, että minulta odotettiin jotain muuta kuin kavereiltani. Ei se ollut silloin arkipäivää eikä varmasti vieläkään, että ala-asteikäisen pikkupojan – ei siis edes varhaisteinin – lahjakkuudesta paikallislehti revittelee isoja juttuja. Olin samaan aikaan hämmentynyt, mutta sain lehtijutusta myös lisää virtaa ja omistautumista jääkiekkoon», Petri Aaltonen kertoo.
Lahjakkuus on termi, jota varsinkin mediassa viljellään helposti. Joku on huippulahjakas, joku taas hukkasi lahjansa ja joku pääsi huipulle heikoista lahjoistaan huolimatta.
Mutta mitä lahjakkuus oikeastaan edes on ja mistä se on lähtöisin?
Urheilulehti lehti teki laajan artikkelin lahjakkuudesta joulukuussa 2018.
Lahjakkuus on kuin ämpäri
Jo 1800-luvulla aikansa ihmelapsena tunnettu sir Francis Galton pyrki selvittämään perimän ja ympäristön vaikutuksia ihmiseen. Galtonin mukaan lahjakuutta selitti perimä, mutta nykyisin tutkijoilla on melko yksimielinen kanta siitä, ettei lahjakkuudessa kysymys ei ole jommastakummasta, vaan molempien yhdistelmästä.
Suomen kielen sanan lahjakkuus voikin johtaa harhaan. Lahja viittaa johonkin asiaan, joka annetaan valmiina tekemättä itse mitään. Englanniksi lahjakkuudelle onkin kaksi eri termiä: on giftedness eli synnynnäinen lahjakkuus ja talent eli erityislahjakkuus.
Helsingin yliopiston emeritusprofessori ja vuosikymmeniä lahjakuutta tutkinut Kari Uusikylä kirjoittaa Lahjakkuus lasten ja nuorten urheilussa -raportissa, että synnynnäinen lahjakkuus on peräisin geeniperimästä, jonka varaan yksilö voi urheilullisen lahjakkuutensa rakentaa.
Kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylä.
Perintötekijät määrittelevät muun muassa ihmisen pituutta, nopeiden ja hitaiden lihassolujen suhdetta ja hapenottokykyä. Erityislahjakkuus ilmenee suorituksina ja taitoina, esimerkiksi pelinäkemyksenä tai kosketuksena pelivälineeseen.
Ensiksi mainittu lahjakkuus on saatua, jälkimmäinen hankittua.
Lahjakkuutta on verrattu ämpäriin: Mitä paremmat synnynnäiset lahjat urheilija on saanut valitsemaansa lajiin, sitä suurempi on ämpäri ja hänen kehittymispotentiaalinsa. Tyhjällä ämpärillä ei kuitenkaan tee mitään, vaan se tarvitsee täytettä.
Kuinka täyteen ämpäri täyttyy, riippuu muun muassa ympäristöstä, harjoittelun määrästä ja laadusta.
2-vuotiaana luistimille
Petri Aaltonen aloitti oman lahjakkuusämpärinsä täyttämisen jo pikkulapsena. Luistimet hänen jalkaansa vedettiin ensimmäisen kerran 2-vuotiaana, kun isä vei pojan ulkojäille.
»Muistan jo pikkupoikana seuranneeni isompien tekemisiä ulkojäillä hurmioituneena. Minulla oli palava halu tehdä samoja asioita kuin he ja päästä mukaan jokaiseen peliin», Aaltonen, 49, muistelee.
Hänen koko elämänsä pyöri liikunnan ympärillä. Rakkauksista suurin oli jääkiekko, mutta hän harrasti monipuolisesti myös muita lajeja. Olennaista oli se, että päivät kuluivat aamusta iltaan urheillen. Koulupäivien aikaan Aaltonen halusi päästä pelaamaan ja liikkumaan, johon ehti ennen sen päivän lajiharjoituksia.
Niidenkin jälkeen hän halusi vielä pihapelien pariin. Nukkumaan mennessä hän odotti jo huomisen harjoituksia ja pelejä.
»Tahto liikkua ja pelata oli kova. Minulla oli aitoa paloa siihen, mitä tein. Jos joku kikka ei onnistunut, harjoittelin niin kauan, että se onnistui.»
Kaukalossa ja kentällä hän nautti jokaisesta sekunnistaan. Kaikki lajit tuntuivat hänestä myös helpoilta. Aaltonen ei ollut fyysisesti ikätovereitaan voimakkaampi tai isompi, mutta hän oli aina muita paljon parempi ja taitavampi. Hän oli niin hyvä, että aikuiset huomasivat jo hyvissä ajoin, että tuossa lapsessa on jotain erityistä.
Ensimmäisen kerran sen toi julkisesti esiin Vantaan Sanomat, kun se hehkutti tulevaa supertähteä. Sen jälkeen moni muu media teki saman.
Petri Aaltonen kertoi tarinansa Urheilulehdelle joulukuussa 2018.
Sanoille oli myös katetta, sillä lupaavasta pikkupojasta kasvoi lupaava varhaisteini. Aaltonen mätti juniorisarjoissa hurjia pisteitä. Vuonna 1985 hänet valittiin Pohjola-leirin parhaaksi pelaajaksi lahjakkaasta, vuonna 1970 syntyneiden ikäluokasta, johon kuuluivat muun muassa Keijo Säilynoja, Juha Ikonen ja Mika Strömberg.
Myöhemmin alettiin kohista myös Teemu Selänteestä, joka venähti miehen mittoihin hieman muita myöhemmin.
Aaltosesta puhuttiin silti eri lauseessa Selänteen kanssa.
»Olihan se niin, että minua pidettiin Teemua lahjakkaampana. Vielä vuonna 1988 minut valittiin nuorten EM-kisojen parhaaksi pelaajaksi, vaikka silloin Teemukin oli jo tunnettu pelaaja», Aaltonen sanoo.
Teemu Selänne oli 10-vuotiaana lupaava pelaaja, mutta häntä ei pidetty lapsitähtenä.
»Sen jälkeen alkoivat urat sitten mennä eri suuntaan.»
”Termistä lahjakkuus voisi luopua”
Aaltosen lapsuus oli hyvin samankaltainen kuin monen muun lajien huipuilla. Hän rakastui palavasti jääkiekkoon. Nälkää eivät tyydyttäneet pelkät harjoitukset, vaan lisää urheilua ja liikuntaa oli saatava pihapeleistä.
Jyväskylän yliopiston liikuntapedagogiikan lehtorin ja lahjakkuutta tutkineen Timo Jaakkolan mukaan lukuisat kansainväliset tutkimukset kertovat samaa: ne, jotka pääsivät urallaan huipulle, olivat pelanneet ja treenanneet enemmän harjoitusten ulkopuolella kuin ne, jotka eivät nousseet huipulle.
Huippu-urheilun kannalta olennainen kysymys on: mikä lahjakkuuden rooli on urheilijaksi nousussa, jos varmin tapa päästä huipulle on harjoitella tunti toisensa jälkeen?
»Mielestäni koko lahjakkuus-termistä voisi luopua. Huippu-urheilun areenoilla eivät oikeasti loista läheskään aina ne, joille perimä on antanut parhaimmat ominaisuudet kyseiseen lajiin», Jaakkola huomauttaa.
Hän perustelee näkemystään esimerkiksi sillä, että yksi parhaista ennustajista lapsen nousussa huippu-urheilijaksi on hänen syntymäkuukautensa. Useassa eri urheilulajissa ja kulttuurissa on tutkimuksin todettu, että tammi–maaliskuussa syntyneistä tulee todennäköisemmin huippu-urheilijoita kuin loppuvuonna syntyneistä.
Koska ikäluokat määräytyvät syntymävuoden perusteella, on alkuvuodesta syntyneillä junioriurheilussa etu joukkuetovereihinsa ja vastustajiinsa. Menestys juniorina lisää urheilijan motivaatiota ja valmentajien huomiota.
Lahjakkuuden merkitys ei vaikuta kummoiselta myöskään telinevoimistelussa. USA:ssa on ollut käytössä vuodesta 1993 saakka lahjakkuuksien tunnistamisjärjestelmä TID, jonka avulla kartoitetaan voimistelijoiden rakennetta ja fyysisiä ominaisuuksia sekä voimistelutaitoja.
Lahjakkuus ei joidenkin tutkimusten mukaan välttämättä auta edes erityisiä taitoja vaativassa telinevoimistelussa. Kuvassa naisten telinevoimistelun ottelun voittaja Ada Hautala voimistelun SM-kilpailuissa Turussa 25. toukokuuta 2019.
Testien avulla pystytään löytämään synnynnäisiltä lahjoiltaan optimaalisimmat voimistelijat, mutta TID ei silti ole paras ennustaja tulevaisuuden huippujen kartoituksessa. Se on harjoittelusali, josta voimistelija tulee.
Jaakkolan mukaan lahjakkuus on ennen kaikkea sosiaalinen ilmiö aikuisten luomassa järjestelmässä.
Välillä tähdet osuvat kohdilleen ja oikeasti lahjakkaimmat ponnistavat korkeimmalla, mutta useammin pokaalia nostelee joku ihan muu kuin kaikista lahjakkain.
Huipulle kun ei nouse millään muulla keinolla kuin kovalla työnteolla.
Harjoittelu voittaa lahjakkuuden
Yksi harjoittelun suurimmista puolestapuhujista on arvostettu lahjakkuustutkija Anders K. Ericsson, jonka mukaan määrätietoinen harjoittelu ratkaisee kaiken. Ericssonin teoria on tunnettu 10 000 harjoittelutunnin kultaisesta säännöstä, joka vaaditaan nousuun huipulle.
Alun perin kymmenentuhannen tunnin sääntö oli tarkoitettu musiikkiin, mutta sitä on myöhemmin sovellettu myös urheiluun.
Muutama vuosi sitten yhdysvaltalainen valokuvaaja Dan McLaughlin päätti kokeilla, toimiiko teoria käytännössä. Hän lopetti päivätyönsä ja aloitti golfin 30-vuotiaana, täysin noviisina. Tavoitteena oli päästä US PGA Tourille karsintojen kautta. McLaughlin ehti kerätä noin 6 000 harjoitustuntia ja laskea tasoituksensa alhaisimmillaan 2,6:een ennen kuin hän joutui lopettamaan ihmiskokeen selkäongelmien vuoksi.
»Urheilussa ja varsinkin pallopeleissä taito määrittelee hyvin usein paremmuuden. Taitopuoli on meillä hyvin usein ymmärretty joksikin taivaalta tippuvaksi lahjaksi, vaikka taito on sellaista, mikä hankintaan. Tutkimukset eivät ole löytäneet viitteitä siihen, että taitojen oppimisessa olisi mitään perinnöllistä», Jaakkola sanoo.
»Taitavimpia ovat usein ne, jotka ovat paitsi harjoitelleet eniten, mutta myös aloittaneet aikaisimmin. Taitojen oppiminen alkaa jo pikkuvauvana ja erot voivat olla huomattavat jo muutaman vuoden iässä riippuen siitä, millaisia kokemuksia lapsi on saanut.»
Perintötekijöitä tärkeämpää »lahjakkuutta» on esimerkiksi syntyä alkuvuonna perheeseen, jonka vanhemmilla on liikunnalliset elämäntavat ja jossa pelikaverina olisi vielä sisarus. Todennäköisyydet urheilu-urasta pomppaavat kokonaan uusille luvuille, jos kodin vieressä vielä sattuu olemaan urheilukenttä.
Jokin meni pieleen
Petri Aaltonen kasvoi ympäristössä, joka tuki kasvua huippu-urheilijaksi. Vielä aikuisuuden kynnykselläkin tie tähtiin näytti olevan avoinna.
Sitten jotain meni pieleen.
»Minulla suurin yksittäinen tekijä oli varmasti väärä seuravalinta. Minä menin HIFK:hon, kun olisi pitänyt mennä Jokereihin Teemun ja muiden tuttujen kanssa», hän huokaisee.
Petri Aaltonen teki yhden liigamaaleistaan HIFK:n paidassa Ilveksen verkkoon 1987.
HIFK oli tuolloin Helsingin selvä ykkösseura, joten maan kovin kiekkolupaus kaipasi luonnollisesti kovinta mahdollista haastetta. Mutta 1980-luvulla äijäkulttuuri eli HIFK:ssa vahvana, eikä junioripelaajien ollut helppo sopeutua Matti Hagmanin, Ari Lähteenmäen ja kumppanien maailmaan.
Vaikeaa se oli varsinkin Aaltoselle, joka oli kaukalon ulkopuolella ujo nuori poika.
Suomen suurin hyökkääjälupaus ei sopeutunut HIFK:hon koskaan.
»Seuran sisäinen kulttuuri muutti minut. Olin ennen ollut luontaisesti iloinen, luova ja positiivinen, mutta HIFK:ssa minusta tuli aggressiivinen ja pelokas. Halusin olla kovanaama niin kuin HIFK:n pelaajat olivat, mutta enhän minä sellainen ollut.»
HIFK:n kivikovassa joukkueessa Aaltonen ei päässyt kovin usein edes pelaamaan. Väärään paikkaan joutunut junioritähti istui kaudella 1988-89 pääosin katsomossa. Samalla Selänne mätti maaleja Jokereissa ja I-divisioonassa. Nuorten maajoukkueessa Aaltosen peli vielä kulki, mutta muuten tuska alkoi kasvaa.
Aaltonen harjoitteli entistä enemmän, jotta pystyisi lunastamaan muiden asettamat odotukset.
»Ei minulla otsikot tai kehut ikinä nousseet hattuun, vaan oikeastaan päinvastoin. Aloin harjoitella kahta kauheammin, parhaimmillaan kolme kertaa päivässä.»
Mutta harjoittelu ei ollut enää sellaista kuin se oli ennen. Aaltonen ei odottanut innoissaan seuraavaa päivää ja mahdollisuutta päästä pelaamaan, vaan jääkiekosta tuli hiljalleen jotain muuta kuin se oli aiemmin ollut. Se kaikki näkyi myös jäällä: Entinen luova kiekkotaituri alkoi muuttua varjokuvaksi itsestään. Hänen pelistään hävisi kaikki ilo.
»Sen jälkeen kun katoaa ilo, häviää myös luovuus ja rohkeus tehdä poikkeuksellisia ratkaisuja, mihin vain parhaat pystyvät. Mielestäni suurin ero Teemun ja minun välillä oli se, että Teemu osasi aina ottaa rennosti. Hänellä säilyi sellainen poikamainen into pelata jääkiekkoa loppuun asti», Aaltonen miettii.
»Minulla se loppui HIFK:ssa. Se oli oman urani hautausmaa.»
Rakkaus lajiin vie huipulle
Ainoastaan rakkaus lajiin vie huipulle.
Tutkijat puhuvat sisäisestä motivaatiosta. Sisäinen motivaatio kumpuaa yksilön sisältä, ja sen ydinkäsitteenä voidaan pitää autonomiaa eli omaehtoisuutta.
Sisäisen motivaation syntyyn vaikuttaa ympäristö. Se määrittelee sen, minkälaiseksi muovautuvat yksilön persoonallisuus, asenteet ja arvot. Sisäisesti motivoitunut ihminen nauttii tekemisestä itsestään tai arvostamansa päämäärän saavuttamisen ajatuksesta, eli hän osaa nauttia ja iloita harjoittelusta.
Kukaan ei jaksa harjoitella kuin maailmanmestari, jos sitä pitää tehdä pakosta. Muutama Andre Agassin kaltainen poikkeus vain vahvistaa säännön.
»Siksi meidän pitäisikin suomalaisessa urheilussa satsata siihen, että pystyisimme tarjoamaan liikkuville ja urheileville lapsille ennen kaikkea sisäistä motivaatiota ruokkivan ja kasvattavan toimintaympäristön. Se on paras keino varmistaa, että saamme huippuja urheiluun lisää», kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus KIHU:n johtaja Sami Kalaja sanoo.
Sami Kalaja.
»Siihen ei kannattaisi tuhlata resursseja, että löytäisimme massasta ne suurimmat liikunnalliset lahjakkuudet jo pikkulapsena. Se kun on aivan arpapeliä.»
Kalaja on urallaan nähnyt lukuisia urheilutähtiä ja heidän kasvutarinoitaan. Yhteistä kaikille on ollut se, että lahjakkuutta on lopulta äärimmäisen vaikea määritellä – jopa niiden kaikista ilmeisimpien ja suurimpien tähtien kanssa.
Kalaja oli esimerkiksi Lauri Markkasen opettaja Jyväskylässä, kun tuleva NBA-tähti pyrki koulun urheiluluokalle.
»Lauri ei olisi päässyt soveltavuuskokeiden perusteella urheiluluokalle, mutta Jyväskylän kaupunki suosi sisäänottoperusteissa oman kaupungin lapsia, minkä takia Lauri nostettiin varasijalta sisälle. Fakta on se, että kukaan muu kuin hänen isänsä Pekka ei uskonut siihen, että tuosta pojasta tulee NBA-pelaaja.»
Lauri Markkanen on nyt arvostettu tähtipelaaja NBA:ssa.
Biologinen ikä eroaa
Ongelmalliseksi lasten ja nuorten lahjakkuuden arvioinnin tekee se, että lapsen kehitys on niin yksilöllistä. Vaikka kalenteri-ikä olisi sama, voi biologisessa iässä olla eroja vuosia.
Pallopeleissä toinen lapsi vaikuttaa olevan täysin pihalla pelinkulusta kun taas toinen hurmaa pelisilmällään, vaikka molemmat ovat harjoitelleet yhtä paljon.
Harha lahjakkuudesta voi johtua pelkästään siitä, että toisen lapsen silmä ei ole vielä kasvanut täyteen kokoonsa, eikä hänellä ole käytössään koko näkökenttää. Vasta 12-vuotiaana silmä on tavallisesti kasvanut lopulliseen kokoonsa.
Biologisessa kehityksessä pidemmällä olevat ovat keskimäärin pidempiä, painavampia ja taitavampia. He saavat ohjaajiltaan enemmän huomiota ja kehittyvät näin edelleen paremmiksi.
Samalla motivoituneimmat ja ominaisuuksiltaan lahjakkaammat lapset saattavat joutua sivuraiteille, koska heidän biologinen kehityksensä on ollut hitaampaa.
Yhtälö on hankala ja ongelmallinen maassa, jossa ei ole valtavia ihmismassoja. Suomen kokoisessa maassa ei alun alkaenkaan ole montaa, joilla ympäristö ja perimä mahdollistavat nousun maailman huipulle.
Siksi niistä harvoista pitäisi pitää kiinni.
»Yksi malli voisi olla se, mitä Tanskassa tehdään. Siellä joissain lajeissa saman syntymävuoden lapset on jaettu alku- ja loppuvuonna syntyneisiin, joka vähentää kasvusta ja kehityksestä johtuvaa alkuvuonna syntyneiden lahjakkuuden harhaa», Kalaja sanoo.
»Joka tapauksessa lahjakkuudesta puhumisessa pitäisi ymmärtää, mistä siinä oikeasti on kyse. Se on hyvin romantisoitu ilmiö, jonka rooli urheilussa ei ole yhtään niin iso kuin voidaan ajatella.»
Samaan hengenvetoon Kalaja huomauttaa, että lahjakkuutta on tietenkin olemassa. On lajeja, jossa huipulle ei ole mitään asiaa ilman joitain synnynnäisiä lahjoja. Joskus kehon mittasuhteet sulkevat joitain lajeja kokonaan pois.
Kaikissa ääriominaisuuksia vaativissa lajeissa geenien on oltava osunut osuneet kohdilleen.
»Lapsesta ei tule huippumaratoonaria, vaikka hän olisi maailman motivoitunein harjoittelija ja juoksutekniikkakin olisi täysi kymppi, jos perintötekijät eivät ole antaneet hyvää hapenottokykyä.»
Taidot ratkaisevat
Yksi tulevaisuuden suurista kysymyksistä on, alkavatko monet suositut pallopelitkin muuttua äärilajeiksi. Selvä trendi on, että urheilijat ovat jatkuvasti entistä nopeampia, kestävämpiä ja voimakkaampia.
»Se vaikuttaa olevan suuntaus. Pitää kuitenkin muistaa, että peli on nopeutunut paljon myös sen takia, että urheilijat ovat saaneet aiempaa parempaa valmennusta: he ovat taidoiltaan ja fysiikaltaan aiempien vuosikymmenten pelaajia edellä, mikä näkyy myös pelin nopeudessa.»
Joka tapauksessa pallopeleissä kentältä löytyy aina monta eri pelipaikkaa, johon ainakin vielä tarvitaan hyvin eri ominaisuuksilla varustettuja pelaajia.
Jalkapallomaailmassa Cristano Ronaldo, Luka Modric tai Gerard Piqué eivät ole samasta puusta veistettyjä. Kaikista ei tarvitse tulla sprintterin ominaisuuksilla varustettua laitakiituria, vaan hitaammillakin soluilla voi pärjätä jollain muulla pelipaikalla.
Näin uskoo myös Laureano Ruiz. Hän on yksi espanjalaisen jalkapallovalmennuksen legendoja ja ollut merkittävästi vaikuttamassa FC Barcelonan pelifilosofian syntyyn.
Ruiz on kertonut, että jalkapallo on laji, joka ei vaadi poikkeuksellisia ominaisuuksia, sillä kaikki on lopulta kiinni taitojen opettelusta. Hänen mielestään jokaisesta lapsesta voi oikeassa ympäristössä tulla jalkapalloilija.
Petri Aaltosesta tuli jääkiekkoilija, mutta lopulta vain muutamaksi vuodeksi.
Petri Aaltosen urasta piti tulla paljon mittavampi kuin jollaiseksi se jäi.
Hän pelasi SM-liigassa kausina 1988–94 yhteensä 109 ottelussa, joissa hyökkääjä keräsi 28 pistettä. Pääosin ura kului alasarjoissa kunnes loppui kokonaan noin 30-vuotiaana Pitäjänmäen Tarmossa.
Pikkulapsesta asti kasatut odotukset, omat itselleen asettamat tavoitteet ja median luomat paineet musersivat lopulta Aaltosen.
Ensiksi urheilijana, mutta sitten myös ihmisenä.
»Minä koin henkisellä puolella niin pahoja iskuja, etten niistä toipunut. Potentiaali olisi varmasti riittänyt parempaan.»
Urheilu-uralla saadut henkiset arvet ovat niin syvät, että ne ovat vaikuttaneet Aaltosen elämään myös siviilissä vielä kauan pelaajauran päättymisen jälkeen.
»Ihminen on kuitenkin ihminen, vaikka olisi huippulahjakas urheilija. Se voi tarvita missä iässä tahansa tukea myös henkisellä puolella, vaikka kaikki sujuisi urheilukentillä niin kuin pitää», Aaltonen sanoo.
»Koen, että minä jäin kriittisissä tilanteissa täysin yksin. Toivon mukaan nykyisin ymmärretään tuota puolta paljon paremmin.»
Artikkeli on julkaistu alun perin Urheilulehdessä 5. joulukuuta 2018. Tilaa Urheilulehti täältä.