Kale itki.
Pena itki.
Nurmen Pinkakin itki, kun Timo Juti Jutila piti ikimuistoista puhettaan leijonapaitansa juhlistamisseremoniassa Hakametsän jäähallissa Tampereella torstai-iltana.
Määkin itkin, kun Jutilan paita koskettavien hetkien jälkeen nousi hallin kattoon – jossa se ei enää neljä tuntia myöhemmin ollut, koska se piti siirtää loppusijoituspaikkaansa, venäläisten oligarkkien omistamaan Hartwall-areenaan, jossa jo roikkuvat aiemmin kunnioitettujen pelaajien numerot.
Jääkiekkoliitto on tarjonnut suomalaisille kiekkofaneille merkittäviä hetkiä, kun peräti kahdeksan entisen suurpelaajan pelinumeroille on osoitettu kunniaa.
Ensin jäädytettiin – eli asetettiin ikuiseen käyttökieltoon – Jari Kurrin 17, Raimo Helmisen 14, Teemu Selänteen 8, Ville Peltosen 15, Saku Koivun 11 ja Jere Lehtisen 26.
Tänä syksynä vuorossa ovat olleet Jutilan numero 5 ja Kimmo Timosen 44, mutta näitä numeroita ei enää jäädytetty, vaan ne ovat tulevien leijonapelaajien käytössä.
Samalla jo kertaalleen jäädytetyt numerot päätettiin sulattaa ja vapauttaa käytettäväksi uudelleen.
Olo on hämmentynyt.
Suurin kunnia
Jokainen seremonia on ollut vuorollaan upea. On kuultu upeita puheita, saatu vielä kerran muistella ja kokea suurlegendojen uran huippuhetket.
On itketty ja on naurettu.
Moni on sanonut, että pelinumeron jäädyttäminen on suurin kunnia, jonka pelaaja voi urallaan saada. Mainitut kahdeksan ovat kaikki omat tähtihetkensä ja muistelutuokionsa ansainneet.
Jääkiekkoliitto toimi silti ajattelemattomasti, kun se lähti jäädyttämään yhdenkään pelaajan numeroa. On upeaa ja tärkeää, että entisiä pelaajia kunnioitetaan kaikin mahdollisin tavoin, mutta maajoukkueen pelinumeroiden jäädyttäminen on yksinkertaisesti tyhmä ratkaisu.
Siinä ei voi koskaan toimia oikein.
Raja tulee vastaan väkisin. Maajoukkueessa on vielä vaikeampi vertailla uria ja merkitystä kuin seurajoukkueissa, joissa niissäkin se on äärimmäisen hankalaa ja herkkää. Maajoukkueessa se on lähes mahdotonta, koska turnaukset ovat erilaisia, pelataan aina eri joukkueilla ja joissa se kuuluisa puolivälieräpeli ratkaisee onnistumisen.
Sen liitto havaitsi, kun jäädytettyjä numeroita oli jo ensi aallossa kertynyt kentällisen verran. Joten jäädytykset peruttiin ja siirryttiin omituiseen välimuotoon: järjestetään paidan kattoon nosto ja juhlallisuudet, mutta ei poisteta numeroa käytöstä.
Ensi aallossa on painotettu voimakkaasti ensimmäistä maailmanmestaruutta 1995. Väkisin vähempiarvoiseksi jäävät siis myöhemmät mestaruudet.
Jääkiekkoliitto on ollut asiassa hyvin edistyksellinen, koska ennen kuin yksikään muu jääkiekon suurmaa, joilla on mestaruuksia moninkertaisesti, ehti jäädyttää yhtään numeroa, ehti Jääkiekkoliitto sulattaa jo kuusi kertaalleen jäädytettyä.
Edistyksellisyys ja joustavuus ovat aina olleet pienen maan selviytymiskeinoja suurten puristuksessa. Se kuitenkin johtaa myös henkiseen olotilaan, jossa enimmäkseen sovelletaan tilanteen tai kulloisenkin ulkoisen paineen mukaan ilman omaa, vakaata linjaa.
Linja paidanjäädytyspolitiikasta on nyt puuttunut, ja puuttuu jatkossakin. Koska jos maailma suo, Leijonat pelaa menestyksekkäästi vielä sadan vuoden kuluttua.
Huh, sitä seremonioiden määrää tulevaisuudessa, jos NHL:ssä nyt loistava uusi sukupolvi pääsee dominoimaan MM-kisoja tai muita arvoturnauksia.
Parrat pärisevät jo nyt
Kenen tahansa jääkiekkoa aktiivisesti seuraavan on helppo argumentoida usean seremoniaa vaille jääneen entisen suurpelaajan puolesta jo nyt.
Viisi kiekkoihmistä, kaksi tuoppia ja listassa on kaksi joukkueellista hyvin perusteltuja nimiä Lalli Partisesta Erkki Lehtoseen.
Tehtävä vaikeutuu vuosi vuodelta. Edessä on loputon suo. Syntyy turhaa pulinaa naamavärkeistä, suomikiekon toivotuista ja ei-toivotuista.
Numeroiden ympärille.
Yhden pelaajan nostaminen muiden yläpuolelle on hankalaa lajissa, jossa – kuten Jutila ansiokkaassa kiitospuheessa tyylikkäästi korosti – joukkue tulee aina ensin.
Joukkueessahan ei oikeastaan ole kuin yksi yksilöpelaaja, maalivahti. Suomi on tunnettu ennen kaikkea huippumaalivahtien maana, ja maalivahdit ovat aina taanneet menestyksen. Yksikään maalivahti ei ole kuitenkaan ollut seremonian arvoinen.
Olisi tietysti mahtava kuulla Miikka Kiprusoffin puhe. Paitsi että Kiprusoffhan kieltäytyi olympiakisoista 2006, eihän sellaisen pelaajan kunnioittaminen sovi.
Tosin kieltäytyiväthän esimerkiksi Teemu Selänne MM-kisoista 1992 ja Saku Koivu Sotshin olympialaisista, mutta se nyt on aivan eri asia.
Suomessa on jo jääkiekon kunniagalleria Hall of Fame, jonne on nimeäminen on suuri kunnia sekin. Siitäkin huolimatta, että sinne on vuosien saatossa sudittu nimiä hyvin eri tason meriiteillä.
Jääkiekkoliiton onkin syytä olla tarkkana, ettei kunnioitettujen pelinumeroiden rivistö ole vuosikymmenien päästä yhtä surkuhupaisa sekamelska kuin on Hall of Fame nyt.
Ahneus voitti
Numeroseremonioilla Jääkiekkoliitto on tehnyt tärkeää työtä kestävän tunnesiteen luomiseksi kannattajien ja maajoukkueen välillä sekä rakentanut arvokasta siltaa historiaan, mutta se on ollut myös ahne.
Ehkä jopa liian ahne.
Seuravetoisessa lajissa se on halunnut korostaa Leijonien merkitystä ja se on halunnut vahvistaa Leijonien brändiä, mutta se on astunut polulle, jossa edessä on vain vaikeita valintoja, joiden tekeminen tulee vain vaikeammaksi.
Se on myös halunnut myydä maajoukkuetapahtumiin lippuja järjestämällä lisäohjelmaa otteluihin, joilla ei välttämättä olisi muuten ollut suurta mielenkiintoa.
Onnistunutta markkinointia, mutta mahdollisesti lyhytnäköistä. Pandoran lipas on avattu.
Kun sormi on suussa jatkossa yhä useammin ja edessä vain valintoja, joiden kohdalla on enemmän häviäjiä kuin voittajia, voidaan pysähtyä kysymään, että mitä ikiaikaisen tärkeää seremonioilla saavutettiinkaan.
Räikeä virhe
Kertaalleen jäädytettyjen numeroiden ottaminen uudelleen käyttöön on jo itsessään räikeä tyylivirhe, mutta kohtelun kohteeksi joutuneet kestänevät sen. Uusi linjaus oli ainoa keino korjata tehty virhe.
Suurten mies- ja naisleijonapelaajien kunniaksi on syytä jatkossakin järjestää näyttäviä juhlallisuuksia. Historian suurtekojen kunnioittamisessa ei ole mitään muuta kuin hyvää.
Paita- tai numeroseremonian sijaan voitaisiin perustaa erillinen Leijonien Hall of Fame. Kunniataulussa huomioitaisiin vain teot Leijonissa ja Leijonille niiden arvojen mukaan, jotka Timo Jutila mainiossa puheessa torstaina toi niin kauniisti esille: joukkue edellä.
